Iiron pelot ja miten niihin suhtaudutaan

Iiro on epävarma hevonen, mutta nykyään se kuitenkin  uskaltaa kiinnostua erilaisista asioista. Se uskaltaa mennä tutkimaan ja se on hyvä asia jo ihan sen kannalta, että hevosille on tyypillistä olla kiinnostunut paikoista, jonne ne eivät heti näe. Meillä tällainen paikka on lantala, jossa Iiro käykin välillä katsomassa paikat. 

Kuvan on ottanut ennen lumien tuloa Helena.

Iiro ei ole meille ratsuprojekti. Iiro ei ole meille ratsuhevonen. Iiro ei ole meille ravihevonen. Iiro ei ole meille maastohevonen. Iiro ei ole meille lelu. Iiro ei ole meille mikään harjoituskappale. Iiro on meille hevonen, jonka halutaan käyttäytyvän, kuten se itse parhaaksi näkee. Iiron pitää saada tehdä valintoja, koska se on hevonen. Iiron pitää saada tutkia ympäristöä, koska se on hevonen. 

Iiron kanssa ollaan käytetty paljon aikaa "pööpöilyyn", joka tarkoittaa sitä, että Iiro saa tutkia ja hakeutua paikkoihin, jotka sitä kiinnostaa. Niissä paikoissa yritetään ottaa kontaktia Iiroon, joka onnistuu 98% varmuudella aina. Kontaktin ottamisen jälkeen tehdään peruutusharjoituksia ja pilatesta sekä jatketaan Iiron matkaa, joka tässä yksikin päivä oli meidän tallikujalla, jossa ei oltu käyty viikkoihin ja jossa Iiro aijemmin jumi ja jähmettyi. Nyt pilkko pimeässä ilman valoja Iiro lähti kaulanaru kaulassa tallustamaan tietä, kunnes se halusi kääntyä takaisin.

Kentällä työskennellään silloin, kun Iiro sinne haluaa tai kun se vastaa meidän ehdotukseen myöntävästi eli kävelee mukana mukisematta. Kentällä tehdään monimutkaisempia asioita, kuten erilaisia puomiharjoituksia ja ravia sekä touhuillaan pressun kanssa. Nyt ollaan tykätty, että Iiro on irti kentällä, jos siellä ei ole muita hevosia. Se saa lähteä tilanteesta pois, milloin kontakti pyydetään menemällä kyykkyyn.

Annetaan Iiron kohdata asiat Iiron omassa tahdissa. Ei missään nimessä haluta, että se lopettaa mitään elettä sen takia, ettei niistä olisi hyötyä. Niistä eleistä on ja pitää olla hyötyä. Iirolla on omatahto, jota sen kuuluu saada käyttää. Jos Iiro menee kentällä irti ollessaan portille se on merkki, että lähdetään kentältä pois. 

Paras tapa Iiron pelkojen kanssa on ollut se, että se on saanut poistua tilanteesta. Tämä voi tarkottaa esim. muutamaa askelta taakse tai ihan koko tilanteesta poistumista. Se on Iiron tapa reagoida pelkoon, joten eihän meillä ole oikeutta sitä siltä viedä.

Vaikka olen varma ihminen, olen eläin, joka välillä pelkää ja jännittää esimerkiksi pimeässä huoneessa olevaa vaatekasaa, uusia peilejä tai hieman epämääräisesti auki olevaa ovea. Niin luonnollinen tilanne, joka kuulostaa hauskalta, mutta siinä hetkessä se on totisinta totta. Ei siihen auta se, että valot pidetään kiinni ja en saa poistua tilanteesta esim. laittamaan juurikin ne valot päälle. Mun koira, Laki, on varma omassa arjessaan, mutta kun se näkee muita koiria, se pelkää ja jännittää, mitkä ilmenee raivokkaalla haukkumisella puolustaakseen itseään, että "joo ei tässä mitään ei mua pelota ollenkaan". En tällöin vie Lakia väkisin kohti muita koiria, vaan yritän ottaa etäisyyttä, jotta tilanne rauhottuisi ja Laki pääsisi irti ahdingostaan.

Iiro on myös eläin, saaliseläin, joka pelkää. Pelkäämiseen annettu aika ja mahdollisuus poistua tilanteesta on paljon paremmaksi mielelle kuin se, että väkisin ahdistetaan kohti pelkoa. Meillä ei ole kiire, ei mikään kiire. Ei meidän tarvitse ahdistaa Iiroa sen pelkoja kohti. Se saa itse tehdä valintoja pelkonsa kanssa ja se on sille luonnollista. Se saa paeta tilanteesta ottamalla ne muutamat askeleet pois ja kohdata pelon omaa vauhtia. Keitä me ollaan määräämään, milloin joku on valmis kohtaamaan pelkonsa. Me voidaan tukea Iiroa sen pelossa. Me tarjotaan palkkaamisessa sille ruokaa. Meillä kuitenkin on jo jonkinlainen luottamussuhde, joten Iiro luottaa siihen, että tilanne on niin turvllinen, että se voi syödä ja silloin se myös syö. 

Helena ja Iiro jutskailemassa kentällä.

Hyvä esimerkki Iiron pelosta on eilinen ilta, kun talliin oli tullut uusi iso lämmityslaite. Iiro ei huomannut sitä ennen kuin sattui sen kohdalle pihalle mentäessä. Tallin käytävällä oli hevonen Iiron tullessa talliin pihatosta eikä Iiro sen takia varmastikkaan nähnyt laitetta. Kun tuli pööpöilyn jälkeen aika siirtyä pesarille hoitoihin, Iiro ei uskaltanut tulla karsinasta ulos. Lämmityslaite oli nimittäin pesaria vastapäätä ja se oli Iirolle aluksi liikaa. Hetki otettiin askelia karsinasta ulos ja karsinaan takaisin. Talliin tultiin hoitamaan toinen hevonen ulos, joten yritin Iiroa ohjailla päitsistä, ettei menisi kaverin juomille. En muista milloin olisin viimeksi edes ohjaillut Iiroa päitsistä. Sen kuitenkin tulen muistamaan, kuinka siitä ei ollut mitään hyötyä ja Iirosta huokui sen kyseenalaistaminen tilannetta kohtaan. 

Laitoin Iiron karsinaan, hengähdin itse ja aloin valmistelemaan tavaroita niin, että saataisiin edes käytävällä hoidettua hommamme. Talli tyhjeni ja aukasin Iiron oven. Yhtäkkiä Iiro seisoo kokonaan käytävällä, "okei joo hyvä pysy vaan siinä. Kohta se onkin jo pesarilla. Siis pesarilla. Vastahan se pelkäsi, hieman tärisi ja yritti uskaltaa kuopia ruuan perään, mikä oli lämmityslaitteen luona". Nyt se hevonen söi ja joi juomansa irti pesarilla samaan aikaan, kun hoidin sitä. Äiti katsoi, ettei Iiro lähde huonossa hetkessä pois, mutta ei se sitä yritellyt. Hetkeä aijemmin Iiro pelkäsi eikä uskaltanut tulla karsinasta pois, mutta pienen mietintätauon jälkeen se seisoi irti pesarilla lämmityslaitetta vastapäätä, ilman pakottamista. 

Kolmessa kuukaudessa on tapahtunut jo hienoja muutoksia. Karsinasta lähteminen ei ole enää ongelma. Tallista lähteminen ei ole enää jokapäiväinen ongelma ja tarhaan lähteminen ei ole enään niin suuri ongelma kuin mitä se on ollut. Eilenkin kävin kädellä näyttämässä, että mennäähä kamujen luo ja Iiro oli, että "joo okei mennään vaan"! Kolmen kuukauden amatööri tason positiivinen vahvistaminen tuntuu jo paljon paremmalta kuin mitä osasin odottaa ja se on myös toiminut paljon paremmin kuin mitä osasin odottaa. 

Ollaan aloitettu todella alkutekijöistä. Iiron liikunta ei ole ollut mitään verrattuna varsinkaan siihen, mitä se vielä reenissä ollessa oli. Joku voisi siis kuvitella, että Iirolla olisi hirveästi höpöenergiaa ja se steppailisi meidän ympärillä. Iiro on ravannut ja laukannut kentällä omasta tahdosta, mutta ei se ole ollut missään vaiheessa liian energinen käsitellä. Voi olla, että työskennellään ilman pelottavia häiriötekijöitä vaste ensi kesänä, jos sillonkaan. Sillä ei ole mitään väliä. Iirolla on kunnossa hevosille painotettu kolmikko, jotka ovat ruoka, vapaus ja ystävät. Ei meidän egot ota kolhaisua siitä, että kävellään hevosen perässä vaikka sata kertaa hallista ulos ja takaisin halliin. Tehdään asiat kunnolla, kerta ollaan alettu tekemään. 

Iiro on epävarma hevonen, joka tarvii aikaa. Se, että me ei pelätä samoja asioita kuin Iiro ja Iiron silmissä uskalletaan mennä pelottavan asian ja Iiron väliin, tekee meistä varmoja käsittelijöitä. Pakottaminen ei ole varmaa, sillä se on asioilta silmien sulkemista ja helppo tapa päästä ihmisen mittakaavassa eteenpäin.

En halua ratsastaa Iirolla

Nyt, kun ollaan tässä reilu kaksi kuukautta Iiron kanssa hommailtu, oon huomannu, että Iiron kanssa mikään "normaali" ei tunnu oikealta. En ole ikinä aktivoinut samalla tavalla muita hevosia kuin Iiroa. Tuntuu, etten ole kenenkään muun kanssa toiminut samalla tavalla kuin Iiron kanssa ja en itseasiassa olekkaan. Jotenkin tosi outo tunne. Tuntuu jotenkin, kun en olisi hevosihminen ja Iiro olisi vain jotakin lajia ja sen kautta mun lemmikki, jonka kanssa teen asioita, jotka mieleen juolahtaa. En käyttäydy ollenkaan Iirolle kuin se olisi hevonen. Mulle on muotoutunut tietynlainen käsitys, miten _hevosten_ kanssa käyttäydytään. Voi kuulostaa ufolta, mutta Iiro on mulle niin oma yksilönsä, etten edes ajattele sen olevan jotakin, mitä se oikeastikin on (hevonen). Joku voisi ehkä sanoa, että en käyttäydy Iiron kanssa, kuten stereotyyppisesti hevosten kanssa käyttäydytään. Iiro ei ole mulle hevonen, vaan Iiro on mulle Iiro.

Mikään mitä ennen oon tehnyt, ei tunnu Iiron kanssa yhtään oikealta. En ole ratsastanut Iirolla kentällä melkeen kolmeen viikkoon. Mulla ei oo halua ollenkaan mennä Iiron selkään kentällä, paitsi haluaisin harjotella kaulanarulla ratsastamista. 

Iiro lauantaina 31.10.2020. c. Elina Greus

Esimerkiksi normaalisti hevosen juoksuttaminen ympyrällä ei kuulosta ollenkaan houkuttelevalta eikä niin olla tehtykkään. Jos ollaan käytetty liinaa, en oo juoksuttanu, kuten hevosta yleensä juoksutetaan. Ollaan käytetty puomeja tai harjoteltu vain pelkkiä siirtymisiä, mutta ei sitä, että hevonen vaan juoksee juoksuttajan ympärillä. En väitä, että se olisi väärin, mutta se ei vaan houkuttele yhtään. Juoksuttaminen tuntuu jotenkin liian kuilukkaalta ihmisen ja hevosen välillä. En ite halua käyttää Iiron kanssa raippaa (joka on usein juoksuttaessa ihmisillä oleellisena välikätenä hevoseen), ja siksi onki tosi kiva, että oon huomannut, millä tyylillä Iiro nostaa liinassa ravin ilman, että mitenkään hoputan, heilautan kättä tms. Senkin takia juoksutus on mun mielestä jotenkin nounou meille, koska siinä ei oikein ole mitään vuorovaikutusta ja se on mun mielestä liian yksinkertainen aktivointimuoto.

Ylipäätään mulla ei oo ollu yhtään tarvetta ratsastaa Iiroa kentällä tai opettaa sille mitään juttua selästä, kuten väistöjä. Ennemmin haluaisin opettaa väistöjä maastakäsin. Ylipäätään mulla ei oo hinkua Iiron selkään oikeastaan ollenkaan. Monesti puhutaan, että on kotoisa olo hevosensa selässä, mutta mulla ei kyllä tällä hetkellä ole yhtään kotoisa olo Iiron selässä eikä se haittaa mua tippaakaan. Mulla on kaikista kotoisin olo Iiron kanssa maastakäsitellessä, varsinkin irti. En tiedä mikä siinä on. Ei mulla koskaan kenenkään muun hevosen kanssa ole ollu samanlaista tunnetta. Musta tuntuu myös, että jonku toisen hevosen kohalla voisi ollakkin sellainen "nyt olen kotona", kun olen sen hevosen selässä. Iiron kanssa en vaan tällä hetkellä näe syytä olla sielä selässä. Haluan opetella kaikkea muuta. Odotan enemmän sitä, että laukataan maastakäsin kuin sitä, että laukkaisin Iirolla selästä käsin.

Iiro tietää, että tutussa kohdassa on pari lämppäripimatsua oottelemassa, että kuka tieltä tulee. Kuvan otti äiti.

Iirolla ratsatsaminen tuntuu jotenkin väärältä, mutta maastakäsittely oikealta. Tuntuu kuin Iiro aina mun mennessä sen selkään olisi, että miksi sää meet mun selkään? Mua ei haittaa, jos Iirolla ratsastetaan, mutta en tällä hetkellä halua ite ratsastaa Iirolla.

Tänään, sunnuntaina, kapusin selkäännousu korokkeelta Iiron selkään ja lähettiin suomenhevosten kanssa maastoilemaan. Ravattiin myös, mutta lähinnä käveltiin. Mulla oli koko ajan tosi väärä olo ja sellanen, etten osannut olla itseni kanssa ollenkaan. Iiro tuntuu ihan vieraalta hevoselta, kun sillä ratsastaa. Se ei jotenkin ole niin avoin ja ihana, vaan enemmänkin tunteeton ja suoraviivainen. Vedin hommalle kuitenkin stopin, kun oma olo oli tarpeeksi epämiellyttävä. Tulin alas selästä ja käveltiin Iiron kanssa yhdessä, nimenomaan yhdessä, kotiin sellaiset ehkä noin kolme tai neljä kilometria. Kun oon selässä, ei tunnu, että ollaan yhdessä, mutta heti jalkautuessa tilanteessa ollaan me molemmat ja ollaan toisen kanssa.

Iirolla on menty montea eli sillä on senkin puolesta ratsastettu. En tiedä kummasta meistä kumpuaa se olo, joka saa mun vieraksumaan ajatusta ratsastaa Iirolla. Ajatteleeko Iiro ratsastamisen jotenkin työksi, mutta kaikki muu on jotenkin uutta ja hyvällä tavalla jännää? Käyttäytyykö Iiro siis jotenkin työmäisesti, joka laukasee mussa sellasen olon, etten halua hevosen olevan tämmönen vai oonko jo jotenkin niin kukkahattu, että en jostakin muusta syystä halua ratsastaa Iirolla. Juontaako se juurensa siihen, että ratsastin lopulta viime kesänä Anterolla kuitenkin aika vähän? Antsalla ratsastaminen oli kuitenkin mukavaa ja oltiin siinä tilanteessa yhdessä. Voiko nämä mun tuntemukset johtua siitä, että Antero oli niin omaan käteen sopiva, kun tehtiin kuitenkin niin paljon kaikkea ja ratsastaessa se oli tosi paljon "mun asetuksilla" ja Iiro on nyt jossakin muissa asetuksissa ratsastuksellisesti, vaikka maastakäsin se on kyllä omilla asetuksilla.

Kuvan otti lauantailta äiti.

Mutta tarviiko Iiron edes olla ratsastaessa mun asetuksilla? Tarviiko mun edes opettaa sitä olemaan mun asetuksilla? Entä jos mun asetukset voiskin olla vaan kaulanarulla humputtelua ja se hevoselle suunattu vetreyttävä aktivointi tapahtuisikin maastakäsin? En senkään takia himoitse Iirolle satulaa, koska se ei tunnu mulle oleelliselta, että ratsastaisin sillä. Voiko tämä haluttomuus johtua siitä, että maastakäsiteltiin alussa niin paljon, että ratsastaminen on niin vieras tilanne meille?

Niin paljon kysymyksiä herää mieleen, kun ajattelen mun haluttomuutta olla Iiron selässä. Vaikka vastausta en siihen tiedä, tiedän sen, ettei mun tarvi tehä Iiron kanssa asioita, joita en halua tehdä. Jos en halua ratsastaa, sitten en vain ratsasta. Jos joku kerta haluan ratsastaa, sitten voin ratsastaa. Hyvin usein nimittäin mun ja Iiron haluamiset kulkee käsi kädessä. Jotenkin "singlaisoidaan" toisiimme se, että tänään tehdään puomi jumppaa tai tänään työskennellään irti tai jotakin muuta. Pointti kuitenkin on se, että on todella harvassa kertoja, jolloin oltaisiin haluttu tehdä eri asioita. Loppujen lopuksi ollaan kuitenkin aina päädytty Iiron haluamisiin. 

Aijemmin tällä viikolla yritin näyttää Helenalle ravisiirtymisiä liinassa, mutta Iiro ei ollut yhtään hommaan mukaan lähtevä. Lopulta päästettiin Iiro vaan irti, jolloin Helena ja Iiro tekivät hommia irti. Mun mielestä ei ole mitään pahaa luovuttaa ja tehdä sitä, mitä hevonen haluaa.