En halua ratsastaa Iirolla

Nyt, kun ollaan tässä reilu kaksi kuukautta Iiron kanssa hommailtu, oon huomannu, että Iiron kanssa mikään "normaali" ei tunnu oikealta. En ole ikinä aktivoinut samalla tavalla muita hevosia kuin Iiroa. Tuntuu, etten ole kenenkään muun kanssa toiminut samalla tavalla kuin Iiron kanssa ja en itseasiassa olekkaan. Jotenkin tosi outo tunne. Tuntuu jotenkin, kun en olisi hevosihminen ja Iiro olisi vain jotakin lajia ja sen kautta mun lemmikki, jonka kanssa teen asioita, jotka mieleen juolahtaa. En käyttäydy ollenkaan Iirolle kuin se olisi hevonen. Mulle on muotoutunut tietynlainen käsitys, miten _hevosten_ kanssa käyttäydytään. Voi kuulostaa ufolta, mutta Iiro on mulle niin oma yksilönsä, etten edes ajattele sen olevan jotakin, mitä se oikeastikin on (hevonen). Joku voisi ehkä sanoa, että en käyttäydy Iiron kanssa, kuten stereotyyppisesti hevosten kanssa käyttäydytään. Iiro ei ole mulle hevonen, vaan Iiro on mulle Iiro.

Mikään mitä ennen oon tehnyt, ei tunnu Iiron kanssa yhtään oikealta. En ole ratsastanut Iirolla kentällä melkeen kolmeen viikkoon. Mulla ei oo halua ollenkaan mennä Iiron selkään kentällä, paitsi haluaisin harjotella kaulanarulla ratsastamista. 

Iiro lauantaina 31.10.2020. c. Elina Greus

Esimerkiksi normaalisti hevosen juoksuttaminen ympyrällä ei kuulosta ollenkaan houkuttelevalta eikä niin olla tehtykkään. Jos ollaan käytetty liinaa, en oo juoksuttanu, kuten hevosta yleensä juoksutetaan. Ollaan käytetty puomeja tai harjoteltu vain pelkkiä siirtymisiä, mutta ei sitä, että hevonen vaan juoksee juoksuttajan ympärillä. En väitä, että se olisi väärin, mutta se ei vaan houkuttele yhtään. Juoksuttaminen tuntuu jotenkin liian kuilukkaalta ihmisen ja hevosen välillä. En ite halua käyttää Iiron kanssa raippaa (joka on usein juoksuttaessa ihmisillä oleellisena välikätenä hevoseen), ja siksi onki tosi kiva, että oon huomannut, millä tyylillä Iiro nostaa liinassa ravin ilman, että mitenkään hoputan, heilautan kättä tms. Senkin takia juoksutus on mun mielestä jotenkin nounou meille, koska siinä ei oikein ole mitään vuorovaikutusta ja se on mun mielestä liian yksinkertainen aktivointimuoto.

Ylipäätään mulla ei oo ollu yhtään tarvetta ratsastaa Iiroa kentällä tai opettaa sille mitään juttua selästä, kuten väistöjä. Ennemmin haluaisin opettaa väistöjä maastakäsin. Ylipäätään mulla ei oo hinkua Iiron selkään oikeastaan ollenkaan. Monesti puhutaan, että on kotoisa olo hevosensa selässä, mutta mulla ei kyllä tällä hetkellä ole yhtään kotoisa olo Iiron selässä eikä se haittaa mua tippaakaan. Mulla on kaikista kotoisin olo Iiron kanssa maastakäsitellessä, varsinkin irti. En tiedä mikä siinä on. Ei mulla koskaan kenenkään muun hevosen kanssa ole ollu samanlaista tunnetta. Musta tuntuu myös, että jonku toisen hevosen kohalla voisi ollakkin sellainen "nyt olen kotona", kun olen sen hevosen selässä. Iiron kanssa en vaan tällä hetkellä näe syytä olla sielä selässä. Haluan opetella kaikkea muuta. Odotan enemmän sitä, että laukataan maastakäsin kuin sitä, että laukkaisin Iirolla selästä käsin.

Iiro tietää, että tutussa kohdassa on pari lämppäripimatsua oottelemassa, että kuka tieltä tulee. Kuvan otti äiti.

Iirolla ratsatsaminen tuntuu jotenkin väärältä, mutta maastakäsittely oikealta. Tuntuu kuin Iiro aina mun mennessä sen selkään olisi, että miksi sää meet mun selkään? Mua ei haittaa, jos Iirolla ratsastetaan, mutta en tällä hetkellä halua ite ratsastaa Iirolla.

Tänään, sunnuntaina, kapusin selkäännousu korokkeelta Iiron selkään ja lähettiin suomenhevosten kanssa maastoilemaan. Ravattiin myös, mutta lähinnä käveltiin. Mulla oli koko ajan tosi väärä olo ja sellanen, etten osannut olla itseni kanssa ollenkaan. Iiro tuntuu ihan vieraalta hevoselta, kun sillä ratsastaa. Se ei jotenkin ole niin avoin ja ihana, vaan enemmänkin tunteeton ja suoraviivainen. Vedin hommalle kuitenkin stopin, kun oma olo oli tarpeeksi epämiellyttävä. Tulin alas selästä ja käveltiin Iiron kanssa yhdessä, nimenomaan yhdessä, kotiin sellaiset ehkä noin kolme tai neljä kilometria. Kun oon selässä, ei tunnu, että ollaan yhdessä, mutta heti jalkautuessa tilanteessa ollaan me molemmat ja ollaan toisen kanssa.

Iirolla on menty montea eli sillä on senkin puolesta ratsastettu. En tiedä kummasta meistä kumpuaa se olo, joka saa mun vieraksumaan ajatusta ratsastaa Iirolla. Ajatteleeko Iiro ratsastamisen jotenkin työksi, mutta kaikki muu on jotenkin uutta ja hyvällä tavalla jännää? Käyttäytyykö Iiro siis jotenkin työmäisesti, joka laukasee mussa sellasen olon, etten halua hevosen olevan tämmönen vai oonko jo jotenkin niin kukkahattu, että en jostakin muusta syystä halua ratsastaa Iirolla. Juontaako se juurensa siihen, että ratsastin lopulta viime kesänä Anterolla kuitenkin aika vähän? Antsalla ratsastaminen oli kuitenkin mukavaa ja oltiin siinä tilanteessa yhdessä. Voiko nämä mun tuntemukset johtua siitä, että Antero oli niin omaan käteen sopiva, kun tehtiin kuitenkin niin paljon kaikkea ja ratsastaessa se oli tosi paljon "mun asetuksilla" ja Iiro on nyt jossakin muissa asetuksissa ratsastuksellisesti, vaikka maastakäsin se on kyllä omilla asetuksilla.

Kuvan otti lauantailta äiti.

Mutta tarviiko Iiron edes olla ratsastaessa mun asetuksilla? Tarviiko mun edes opettaa sitä olemaan mun asetuksilla? Entä jos mun asetukset voiskin olla vaan kaulanarulla humputtelua ja se hevoselle suunattu vetreyttävä aktivointi tapahtuisikin maastakäsin? En senkään takia himoitse Iirolle satulaa, koska se ei tunnu mulle oleelliselta, että ratsastaisin sillä. Voiko tämä haluttomuus johtua siitä, että maastakäsiteltiin alussa niin paljon, että ratsastaminen on niin vieras tilanne meille?

Niin paljon kysymyksiä herää mieleen, kun ajattelen mun haluttomuutta olla Iiron selässä. Vaikka vastausta en siihen tiedä, tiedän sen, ettei mun tarvi tehä Iiron kanssa asioita, joita en halua tehdä. Jos en halua ratsastaa, sitten en vain ratsasta. Jos joku kerta haluan ratsastaa, sitten voin ratsastaa. Hyvin usein nimittäin mun ja Iiron haluamiset kulkee käsi kädessä. Jotenkin "singlaisoidaan" toisiimme se, että tänään tehdään puomi jumppaa tai tänään työskennellään irti tai jotakin muuta. Pointti kuitenkin on se, että on todella harvassa kertoja, jolloin oltaisiin haluttu tehdä eri asioita. Loppujen lopuksi ollaan kuitenkin aina päädytty Iiron haluamisiin. 

Aijemmin tällä viikolla yritin näyttää Helenalle ravisiirtymisiä liinassa, mutta Iiro ei ollut yhtään hommaan mukaan lähtevä. Lopulta päästettiin Iiro vaan irti, jolloin Helena ja Iiro tekivät hommia irti. Mun mielestä ei ole mitään pahaa luovuttaa ja tehdä sitä, mitä hevonen haluaa.