Kommunikointi Iiron kanssa

 Olin ensin tekemässä postausta siitä, mitä kaikkea olen oppinut Katariina Alongin Hevonen, Opettajani -podcastin myötä. Asiaa kuitenkin tuntuu olevan niin sairas määrä, että siitä tulisi kokonaisuudessaan todella sekava teksti. Tästä johtuen voisin kirjoittaa muutaman postauksen, joissa käsittelen asioita, joita olen oppinut tai sisäistänyt. Tämä seuraava on siis tietynlainen johdanto tähän postaukseen. Kopioin tämän suoraan siitä sekavasta postauksesta, jonka olin aluksi julkaisemassa.

"En todellakaan ole ainut ihminen, kehen Katariina Alongin Hevonen, Opettajani -podcast on tehnyt suuren vaikutuksen. Olisin paljon erilaisempi ihminen ilman tätä podcastia. Siispä haluan kertoa, kuinka tämä podcast on vaikuttanut minuun. Mielenkiintoista tästä tekee se, että aloitin podcastin kuuntelemisen vasta vähän Iiron tulon jälkeen. Olin jo aijemmin kesällä aloittanut ensimmäistä jaksoa, joka käsitteli Katariinan ensimmäisiä hevoskokemuksia. En kuitenkaan kuunnellut sitä edes loppuun. En tarkalleen tiedä miksen. Taisin ajatella, ettei mua kiinnosta kenenkään randomin hevostarinat (koomista sinänsä, koska nyt janoan lisää ja lisää Katariinan juttuja, varsinkin Little Lovesta). Ajattelin myös, että kuinka tämä podcast voi olla niin hehkutettu, jos sisältö on tämmöstä. Kun tälle podcastille antaa pikku rillin, se vie koko käden. Toivoisin, että joka ikinen hevosihminen kuuntelisi joka ikisen jakson tästä podcastista."

Iiron ensimmäisiä päiviä meillä elokuussa 2020. Kuvassa Iiro, Helena ja minä. Kuvan on ottanut Janne Greus.

Haluan tänään puhua siitä, kuinka podcast on herkistänyt ja opettanut mua, ei pelkästään hevosten kanssa, vaan myös ihmisten ja muiden eläimien kanssa. Joka ikisestä jaksosta oon oivaltanut paljon asioita ja en enää edes osaa erotella, mitä olen mistäkin oppinut. Tuntuu, että olisin ollut ihan kuutamolla ja täysin tietämätön hevosista ennen Iiron tuloa, vaikka koin ennen tietäväni paljon kaikkea oleellista. Ennen Iiroa mun herkkyys ja asenne Antsaa kohtaan oli tulosta kommunikoinnista Antsan kanssa. Tein niin kuin tuntui parhaimmalta, mutta mulla ei ollut mitään suurempaa tietoa oikeastaan mistään. Tai no pakkohan mulla oli olla, mutta se oli enemmänkin sellaista mututuntumaa ja lähtöisin omista tuntemuksista.

Käytän nykyään todella paljon "sisäistä ääntä". En välttämättä hirveästi puhu Iirolle, koska käyn paljon keskustelua Iiron kanssa mun sisällä. En voi edes sanoa, että kävisin Iiron kanssa keskustelua mun pään sisällä, koska tuntuu kuin oltaisiin jossakin ihan omassa pilvessä. Ei tunnu, että me puhuttaisiin mun mielessä tai että kuvittelisin asiat. Odotan ja kuuntelen, että saan Iirolta tunteen, joka kehottaa mua esimerkiksi jatkamaan jotakin kesken olevaa harjoitusta, josta ollaan pidetty taukoa.

Yleisesti oon muutenkin kasvanut paljon podcastin myötä. Ajattelen, kuuntelen ja "tunnustelen" sisintäni sekä ulkopuolisia tekijöitä paljon enemmän. Kokonaisuudessaan musta on tullut podcastin myötä parempi ihminen. Oon potenut (ja poden usein edelleen) suurta ihmisvihaa ja -raivoa, mutta ymmärrän koko ajan ihmisiä ja heidän toimintaa paremmin, koska oon oppinut ymmärtämään hevosia herkemmin ja paremmin. Tuntuu, että hevoset on mun koko elämä ja ne rakentaa mun sielun.

Iiron kanssa ensimmäisellä yhteisellä viikolla. Kuvan on ottanut Helena Greus.

Podcast on edes auttanut paljon mun ajattelutaitoa ihan yleisesti ottaen. Osaan tuoda itseäni paremmin esille. Osaan myös tarkastella asioita eri näkökulmista ja osaan purkaa asioita pieniin osiin, kuten nyt vuoden vaihtuessa Iiron kanssa. Toki tähän suuressa osassa oli myös Toimiva hevonen -näin onnistut--kirja, josta itse asiassa kuulin podcastin kautta eli tämäkin taito on peräisin podcastista. Osaan myös kyseenalaistaa asioita paljon paremmin. Syksyllä kyseenalaistin todella voimakkaasti kaikkea hevosen käsittelyyn liittyvää. Mun mielestä ratsastaminenkin tuntui todella epämiellyttävältä ajatukselta tai ylipäätään hevosen käskeminen. Tätä helpottaa nykyään se, että koen enemmänkin pyytävän ja kehottavan kuin käskevän. Nyt kuitenkin alan nousta kyseenalaistamisen kuopasta kuopan reunalle, josta voin tarpeen tullen silmäillä kuopaa uudelleen ja uudelleen.

Kiinnostun koko ajan vain enemmän ja enemmän hevosista. Haluan tietää niistä enemmän ja enemmän. Haluan vaan voimakkaammin ja voimakkaammin viettää mun koko elämän hevosten kanssa ja elää hevosille. Nään koko ajan hevosissa enemmän ja enemmän asioita sekä koen ymmärtävän eleitä voimakkaammin ja paremmin. Kiinnitän paljon huomiota eleihin. Haluan etsiä vastauksen siihen, miksi Iiro lipoo huuliaan, miksi se mälvää suullaan tai miksi se lepuuttaa jalkaa. Pyrin lukemaan Iiroa niin hyvin kuin suinkin osaan. Uskon, että tämä on kehittänyt meidän välistä suhdetta todella paljon. Tuntuu kuin Iiro olisi ymmärtänyt, että me nähdään ja huomataan sen eleet. Tuntuu kuin Iiro tietäisi, ettei mikään ele ole meidän mielestä turha, vaan kaikilla eleillä on jokin viesi. Analysoin jatkuvasti Iiron toimintaa ja osittain siksi tykkään tehdä teksitettyjä videoita, joissa suurimpiin eleihin kerron omia ajatuksia.

Syyskuussa 2020 Iiron ja Helenan kanssa. Kuvan on ottanut Janne Greus. Kun katsoo näitä kuvia, tuntuu oudolta ajatella, että kuvissa on Iiro. Siitä huokuu niin erilainen energia.

Kuten mainitsin jo, tuntuu kuin Iiro olisi ymmärtänyt, että meidän kanssa todellakin kannattaa elehtiä, koska niistä eleistä on todellakin hyötyä. Osa on varmaan jo lukenut Instagramista, kun kerroin, mitä meille kävi kentällä. Iiro ja Helena olivat hetken ravanneet maastakäsin, kunnes Iiro yhtäkkiä alkoi jumimaan, laskeskelemaan päätä, lipomaan huulia ja räpsyttelemään silmiä voimakkaasti sekä myös laittamaan korvia sivuille. Hoksasin vähän verta Iiron vasemmassa takajalassa. Katsoin heti, mikä jalan tilanne oli. Vuoto oli jo tyrehtynyt eikä Iiro millään tavalla reagoinut huolestuttavasti jalan tutkimiseen. Kunhan Iiro lähti siitä sitten meidän opastuksesta liikkeelle, kipueleet katosivat taivaan tuuliin. Ihan niin kuin Iiro olisi halunnut ilmoittaa haavasta, joka oli niin pieni, että hyvä kun edes löysin sen.

Iiro myös toimii puheella ja joskus jopa ajatuksella tosi hyvin. Lisään loppuun videon, jonka tein tältä päivältä, kun harjoteltiin kaulanarun kanssa. Kysyn/kehotan videossa Iiroa käytävälle ääneen ja Iiro tulee käytävälle. Ufoa, niin ufoa. En muista olenko aijemmin tätä seuraavaa juttua kertonut. Jos olen niin kerrotaanpa uudelleen. Laitoin tässä joitakin viikoja sitten Iirolle suitset päähän onnistuneesti. Iiro kuitenkin käveli jostakin syystä karsinaan eikä tullut sieltä pois. Tunsin, että voisi olla hyvä ottaa vain suitset pois ja jättää sen homman osalta tälle päivälle eikä lähteä ulos. Heti kun otin suitset Iirolta pois, mut valtasi kiitollisuuden tunne. Haluan uskoa (/uskon), että tämä tunne oli peräisin Iirolta, koska olin kuunnellut sen toivetta olla lähtemättä ulos. Hommat jatkui tämän epäonnistuneen ulos menon jälkeen hyvin. 

Kuvan on ottanut viime viikolta Helena Greus.

Kommunikointi arjessa on meillä aika huomaamatona. Meillä onnistuu asiat oikeasti  kokonaisvaltaisesti aika hyvin. Ymmärretään päivä päivältä enemmän toisiamme. En enää samalla tavalla pelkää virheitä kuin ennen. Tiedä sitten, jos se johtuisikin Iiron lähettämästä tunteesta mulle, että virheet on ok eikä maailma kaadu näihin sun tekemiin virheisiin. *tähän nyt sellanen alien emoji*

Iiro on myös tosi ilmeikäs hevonen. Sen perus ilme on huojentavaa katsotavaa, koska se ei näytä siltä, että sillä olisi asiat kovin huonosti. Tilanteen tullessa Iiron silmistä näkee paljon. Joskus ne ovat huolestuneet, joskus uteliaat ja joskus taas pelokkaat. Iiron valkuaiset eivät kuitenkaan enää näy yhtään niin usein kuin ennen, mikä lienee ihan hyvä juttu.

Iiron jännittyneeseen/huolestuneeseen ilmeeseen kuului vielä syksyllä valkuaiset. c. Ponivalo

Tässä kuva Iirosta viime viikolla, kun oltiin lähdössä kävelylle. Ei yhtään niin jännittynyt olemus kuin syksyn kuvissa. Kuvan on ottanut Helena Greus.

@pieniprinsessaponi kirjotti julkaisuunsa seuraavasti: " Kannattaa kuunnella hevosen kuiskausta ettei sen tarvitse huutaa". Tämä on mun mielestä niin älyttömän hyvin sanottu. Me Iiron kanssa ollaan onneksi siinä tilanteessa, että kuiskitaan lähes koko ajan. Ei meillä ole tarvetta korottaa kuiskimista huutamiseen. On äärettömän tärkeä välillä suorittamisen keskellä pysähtyä kuuntelemaan ja tuntemaan. Suorittamisen yhteydessä saattaa unohtua kuunnella, mitä toisella on sanottavana tai miltä toinen tuntuu. 

Asiat, mitkä ovat ennen tuntuneet Iiron kanssa mahdottomuudelta, kuten ratsastaminen, tuntuvat nykyään mahdollisilta. Mikään ei tunnu mahdottomuudelta. Kaikki tuntuu mahdolliselta, kunhan vain kuunnellaan ja arvostetaan toisiamme. Iirosta on ihan yhtäkkiä tullut mun silmäterä. En tiedä milloin se on tapahtunut, mutta on kuitenkin tapahtunut, ehkä sillä on kaikista eniten merkitystä. Mielenkiinnolla odotan, mihin me tullaan päätymään.

Linkki videoon