Mielenvikainen vai ainoastaan pelokas?

 Olen herännyt siihen, että hevoset ovat aina olleet mulle elämässä tärkein asia. Vaikka pienenä halusin nimenomaan kanin, olisin kaikista eniten tahtonut aina oman hevosen. Tuntuu, että elämääni tulleet lemmikkieläimet ovat olleet sitä varten, koska mulla ei ollut hevosta nii olipahan jokin muu huolehdittava. Yksi asia, mistä tämän huomaa on mm. se, että oon hoitanut kaikkia muita eläimiä rutiininomaisesti ja vähän silleen "no hoidetaanpa tämä nyt alta pois" tyylillä, kun samaan aikaan hevosten kanssa olen touhunnut aidommin, syvemmin ja kiinnostuneemmin. 

Tämä vuosi on ollut monin tavoin erilaisempi kuin aijemmat. Oon paljon maallistunut, mutta silti ruokkinut omaa monimutkaista ja mystistä ajatusmaailmaa. Tuntuu väärältä puhua maallistumisesa, kun samaan aikaan uskoo vaikka mihin huuhaahan. Tarkoitan kuitenkin sitä, että olen päivissäni ja hetkissä enemmän läsnä sekä teen enemmän luonnollisia asioita ja toimin paljon enemmän eläinten (ja luonnon) eduksi.

Postausta kuvittaa satumaiset Siirin ottamat kuvat elokuun alusta eli c. Ponivalo

Vaikka muut eläimet olisivatkin olleet mulla osittain vain sen takia, etten ole saanut hevosta, en silti koskaan ole laiminlyönyt niiden hoitoa. Kanini eivät todellakaan elänyt kusen ja paskan seassa heinättä tai vedettä pienissä häkeissä. Hoidin pakolliset asiat ja vähän enemmän, mutta hoidin ne tarkasti. En kuitenkaan tehnyt kovinkaan mitään ylimääräistä. Jos mulla oli mahdollisuus päästä tallille, priorisoin asiat niin, että kanit pääsee jokin toinen päivä ulkoilemaan, nyt lähden tallille.

Lakin suhteen olin aluksi todella innoissaan, koska olin aina enemmän tai vähemmän haaveillut koirasta. Oli kiva opettaa temppuja ja harjoitella arkisia asioita. Lakin kasvaessa ja muuttuessa aggressiivisemmaksi pelkoaggressiivisuuden takia, innostuminen laantui. Oli harmillista huomata, ettei Lakista ollutkaan kulkemaan tallilla mukana irti tai en voinut ottaa Lakia mukaan mihin vain, vaikka olin etukäteen niin ajatellut, koska muista koirakoista alkoi kehkeytyä vain suurempi ja suurempi ongelma. Hiljalleen alkoi tulla muitakin triggereitä, kuten ääniä, joiden alkuperää Laki ei tunnistanut.

Lakihan kulki ensimmäisen puolen vuotensa aikana vaikka missä. Otettiin Laki mukaan Suomen Tivoliin, Laki kävi Mustin & Mirrin pentutapaamisessa ja yhteislenkillä, Laki on ollut vapputorilla, isossa eläinlääkärissä Oulussa ja mitähän kaikkea muuta. Ainakin Laki koirapuistoili monen erilaisen koiran kanssa. Ehkä näissä tapahtumissa kuitenkin lienee syy Lakin stressaantuvalle luonteelle. 

Oltiin hyvinkin tietoisia sosiaalistamisesta, mutta en muista, kuinka Laki käyttäytyi tilanteissa. En muista oliko se pelokas tai oliko erinäiset tapahtumat ja tilanteet sille loppujen lopuksi liikaa. Lakin sisaruksissa on myös paljon reaktiivisuutta eli jos reaktiivisuus on perinnöllistä, Laki olisi varmasti tarvinnut ihan omanlaista tukea sosiaalistamistilanteissa, mitä me ei kuitenkaan osattu antaa.

Pikku hiljaa eläminen Lakin kanssa oli vain päivästä toiseen raahautumista ja pakollisten lenkkien hoitamista. Laki oli ihan mahoton ensimmäisen vuoden toisella puoliskolla. Se vain veti ja veti lenkeillä. Seitsemän kilometrin lenkillä se veti viimeisinäkin kilometreinä. Käytiin kuitenkin päivittäin viiden kilometrin (tai pidemmän) lenkkejä, muttei mikään riittänyt. Laki olisi tarvinnut varmaan enemmän touhuamista ihmisen kanssa koulutusmielessä tai muuta päällistä aktivointia tai sitten ihan vain järjestelmällistä pelkojen kohtaamista. 

Lakin kanssa on kokeiltu montaa eri toimintatapaa kriittisissä tilanteissa. Huutaminen on ollut tehokkain keino, mutta se selvästi on aiheuttanu Lakille suuret arvet. Perkeleen tai vastaavan mesoaminen on edelleen varma keino selvitä erittäin kriittisestä tilanteesta. Tällaisia tilanteita on ne, kun muut koiranomistajat eivät ymmärrä meidän elehdinnästä sitä, ettei kannata tulla lähelle. Keltaisella huomiomerkillä narussa ei ole ollut mitään apua. 

Sitä vaan välillä mietin, että jos lähdetään jopa juoksu jalkaa tilanteesta pois, miksi muut koiraihmiset eivät ymmärrä antaa tilaa, vaan puskevat vain päälle. En minä tahalleen ole tehnyt koirastani narua riuhtovaa hullua.

Lakin kanssa on myös yritetty toimia herkuilla, joka ei ennen ollut hyvä keino. Herkut tuntuivat vain pahentavan tilannetta. Välissä on myös kokeiltu sitä, ettei Lakin käytökseen reagoida millään tavalla. Sekään ei ole tuottanut oikeastaan minkään laista tulosta, sillä Laki taitaa tarvita tukea eikä heitteellejättöä.

Lopulta äiti päätyi hankkimaan (koirien) ohittamisen verkkokurssin, josta on ollut paras hyöty. Edelleenkään ei oteta koiria vastaan nokatusten eikä välttämättä ikinä otetakkaan, mutta se ei haittaa. Tärkeintä on, että Laki on rauhottunut aivan hurjasti. Laki on uskomattoman mutkaton koira aina siihen asti, kunnes se triggeröityy jostakin. Laki on muuten maailman kiltein ja kaikkian ihmisen kaveri, mutta ihmisten on vaikea uskoa sitä.

On yksikin esimerkki, jolloin Lakista oletettiin, että se tyyliin syö tämän uuden ihmisen, joka tuli meidän kotiimme. Todellisuudessa Laki hakeutui onnensa kukkuloilla nuolemaan naamaa ja kiehnäämään ympärillä. Tämän kyseisen tilanteen ihminen lukeutuu nykyään Lakin suosikkeihin. Voi kunpa kaikki, jotka ovat nähneet sen minun jalassa hampaat irvessä roikkuvan pelkoaggressiivisen ja ajoittain jopa vaarallisen Lakin, näkisi, millainen Laki on sisimmissään oikeasti.

Laki saa minut miettimään sitä, kuinka paljon eläimiä ymmärretään väärin. Tieto lisää tuskaa. Tahtoisin välillä vain sulkea silmäni somen "hauskoilta" eläinvideoilta, koska usein eläin on niissä paniikissa tai muuten peloissaan.

Sitä mietin myös usein, kuinka moni eläin tuomitaan hulluksi, sekopääksi tai mielenvikaisesti ja menettää jopa henkensä sen takia. Usein eläimen aggressiivisuuden taustalla puhutaan olevan kipu, mutta valitettavan usein käytöksen takana on pelko. Tästä päästäänkin siihen, että mikä pelkoreaktio on ihmisen mielestä sallittavaa ja mikä ei. 

Jos ajatellaan, että esim. Lakin tapauksessa sen pelonaiheet on todennäköisesti meidän syy, joten olisi järjenköyhää ollut viedä Laki piikille siitä, että pelottavassa tilanteessa se tarttui kolme kertaa hampaillaan jalkaani ravistaen ja jättäen arvet, jotka näkyvät vielä vuosien jälkeenkin. Pakeneminen tai jähmettyminen koiran pelkoraktiona on ihmisille ok. Mutta kun reaktioksi kumpuaakin aggressiivinen puolustautuminen, koira nähdään hulluna ja suositellaan sen lopettamista. Mieti, koira on joutunut (todennäköisesti) ihmisen takia todella ahdistavaan ja pelottavaan tilanteeseen, johon se vastaa omalla tyylillään. Koira kärsisi siitä, että ihmisen takia se on pelännyt ja puolustautunut. Palkkioksi ihmisen takia se vielä päälle kuolisi.

Tämä menikin näköjään -Opi tuntemaan Laki-tekstiksi, mutta nämä asiat on pakko mainita, sillä ne ovat niin oleellista tietoa Lakista.

Nyt loppu kesästä ollaan innostuttu useampaan otteeseen käymään moinien tuntien lenkkejä, myös ihan kahdestaan Lakin kanssa. Näiden lenkkien aikana olen oppinut sen, ettei koirien hoitamisen tarvitse olla niin rutiininomaisesti päivästä toiseen rämpimistä, vaan elämästä koirien kanssa voi oikeasti tehdä hauskaa. Ei ne olekkaan mitään nilkkarautoja.

Laki on niin uskomattoman fiksu. Tässä esimerkki: välillä on hetkiä, jolloin kerkeämme käymään vain lyhyen parinkymmenen minuutin lenkin. Kerron Lakille, että jatketaan suoraan eikä käännytä kylälle. Vaikka Laki rakastaa pitkiä lenkkejä ja kylällä kulkemista, se kiltisti jatkaa suoraan kohti kotia. Laki ymmärtää niin uskomattoman paljon puhetta. 

Laki on uskomattoman nöyrä ja ihmisten mieli ystävä.

Vaikka edellisestä temppu- tai agilityhetkestä olisi puoli vuotta, Laki tekee pyydettäviä täysin rinnoin. Tähän loppuun haluan liittää videon, kun tehtiin koirapuistossa hommia ekaa kertaa varmaan vuoteen. Uskomattoman hieno ja fiksu Laki!

Laki nauttii uskomattoman paljon ihmisen kanssa toimimisesta. Tahdon jatkaa alottamaani muutosta ja antaa Lakille ansaitsemansa elämän ja huomion.

Iiro, tunneopettajani

 Olen jokseenkin impulsiivinen ihminen, mutta tiedostan sen. En ole niitä ihmisiä, jotka oikeuttaa käyttäytymistään selittämällä, kuinka on esimerkiksi tempperamenttinen, jääräpäinen tai impulsiivinen. Koen, että jos jollakin on rikkaus, joka tässä tapauksessa tarkoittaa suuria ja voimakkaita tunteita sekä luonteenpiirteitä, pitää ne osata kohdistaa oikeisiin asioihin ja oikeisiin tilanteisiin. Jos ihminen, joka on "tempperamenttinen" tmv selittää typerää käyttäytymistään esimerkiksi riitatilanteissa tempperamenttisuudella, on mielestäni heikko. Kun kyseessä on nimenomaan suuret omat tunteet, täytyy päästä niiden niskanpäälle. Silloin ihminen on mielestäni henkisesti hyvin vahva, kun ei anna itselleen periksi. Se on noloa ja todella vastuutonta, selittää toimintaansa tyylillä: "no minä nyt vain olen tempperamenttinen ja suorasanainen". Se on luonteesi ja olet siitä ihan itse vastuussa. Jos et selviä yksin, tee palvelus ja hae apua.

Jos omia tunteita on vaikea hallita, silloin on mielestäni reilua kertoa siitä kanssaeläjille ja tavallaan varottaa siitä. Jos kanssaeläjät ymmärtävät ja vastaanottavat sekä jaksavat seurata mahdollisia tunnemyrskyjä vierestä, ne on sopivia olioita kuuhaamaan ympärilläsi.

Postauksen kuvat on ottanut Antti Juka heinäkuisena kesäaamuna.

Iiro on yksi suuri poikkeus koko elämässäni. En ole ikinä suuttunut Iirolle tai päästänyt vihan tunteita valtoimenaan irti, vaikka olisi ollut niin monta "potentiaalista" tilannetta. Iiro on yksi suuri triggeri mun elämässä, mutta viha, joka voisi kohdistua Iiroa kohtaan, kimpoaa Iirosta suoraan takaisin minuun ja minuuteen. Se viha pakkautuu möykyksi sisälleni, minkä ympärille käpristyn ja mitä tunnustelen ja tutkailen ja sitten nousen taas uudelleen yrittämään. 

Iirossa ja minussa sekä meidän tunteissa on loppujen lopuksi paljon samaa. Iiro menee lukkoon, mutta niin menen myös minä. Jos jokin asia vaivaa mieltä ja kaivertaa sielua, ikään kuin lamaannun ja sisäisen tai ulkoisen tunnemyrskyn jälkeen kallistun helposti jumiin itseeni. Jos jokin asia on Iirolle jännittävää, outoa tai jopa pelottavaa, sekin yleensä lamaantuu=jähmettyy. Jähmettynyttä hevosta voi olla haastava tunnistaa, koska jähmettyminen voi näyttää joissakin tilanteessa vain hevoselta joka seisoo, mutta pahimmassa tapauksessa hevosesta tulee oikeasti miltein patsas.

Jähmettyvän hevosen kanssa voi olla vaikea huomata, mikä jähmettymisen aiheuttaa. Esimerkiksi Iiro alkaa ensiksi jähmeentymään. Asiat, jotka saa sen jähmeentymään eivät ole niin äkkinäisiä, että Iiro jähmettyisi niistä hetkessä.

Hevonen, joka hyökkii tai pakenee on siinä mielessä helpompi, että sen kanssa on usein hyvin huomattavissa, milloin tilanne alkaa menemään jännittymisen suuntaan. Jos pressu lähtee yllättäen lepattaan, hevonen säpsähtää ja ihminen ymmärtää, että pressu aiheutti reaktion. Kun liikkuu jähmettyvän hevosen kanssa, yhtäkkinen pressun lepatus saattaa olla vertauskuvallisesti kuin kuula jähmettymisen kuulapurkkiin. Kun hevonen alkaa toimimaan hitaammin, ihminen usein huomaamatta ärsyyntyy ja omalla toiminnallaan lisää hevosen jähmeentymistä ja hitautta, joka ahdistaa hevosta enetisestään.

Iirolla on jokin ongelma siinä, että se ei millään nosta etukavioita liotusastiasta pois. Vaikka työntäisin sitä kaikella voimalla mistä suunnasta tahansa, jalka ei nouse. Tänään oli kaikista lähimpänä kuin koskaan totaalinen räjähtäminen, mutta samalla silti niin kaukana. Tilanteesta selvittiin, kun päästin Iiron irti naruista ja Iiro hetken mietinnän jälkeen astui kavionsa pois astiasta. Tämä kaikki tunneryöppy kimposi Iirosta taas tuttuun tapaan minuun itseeni. 

Se mitä tällä kertaa tilanteesta opin ja oivalsin oli se, että täytyy vielä enemmän satsata siihen, että Iiroa pystyy pitämään mahdollisimman paljon irti. Pesari on ainoa paikka, jossa sen täytyy olla kiinni, koska se haluaisi mielellään tilanteesta pois. Tilanteesa pitäisi tehdä vain mahdollisimman miellyttävä ja mukava.

Mutta nyt kun tämän kertainen tilanne on selätetty, palaan takaisin aijempaan. Mieleeni tulee Iiron tilannetta miettiessäni vahvasti mieleen kahdelta puolelta kiinni oleminen ja ne narut yleisesti ottaen.

Iiro ei tullessaan viihtynyt käytävällä kahdelta puolelta kiinni, sillä se alkoi saman tien vapisemaan. Käytävällä irti oleminen onnistuu kuitenkin nykyään jo niin hyvin, että vuolija pystyy vuolemaan kaikki jalat yhteen pötköön samalla. Merkillistä tämän päiväisessä on myös se, että Iiro otti kavionsa astiasta pois heti päästessään irti. Eli todennäköisesti kiinni laittaminen oli yksi kuula purkkiin. Sitten vielä jännittävä asia eli kavioiden liotus oli lisää kuulia. Sen jälkeen oma puskeminen ja ähertäminen Iiron kehon kanssa, että kavio nousisi oli taas kuulia purkkiin. Mutta tilanteen ratkaisi ne narut, jotka tuli jo aijemmin mieleeni ennen kuin lopulta otin ne Iirosta pois. 

Kommunikaatiota, järjellä ajattelua vai epätoivoista yrittämistä? Siitä en tiedä, mutta ainakin se toimi.

Iiro on kyllä niin oma persoonansa. Välillä tuntuu mahdottomalta saada se innostumaan asioista, joista hevoset yleensä innostuu. Mutta tiedän, että oli jokin suuri tarkoitus, että nimenomaan Iiro asteli trailerista ulos elokuisena iltapäivänä viime vuonna. Tämä koettu tunnemyllerrys, itsekriittisyys ja kaikki mahdollinen on ollut kyllä suurinta kuin koskaan aijemmin.

On helppo jakaa ajanjaksoihin tätä toimintaa Iiron kanssa. Tuntuu, että nyt on taas käynnistymässä uusi ajanjakso. Nyt seuraavaksi mennään vielä syvemmälle ja viilataan vielä enemmän sitä pilkkua. En halua, että Iiroa pakotetaan. Haluan, että se omasta tahdosta haluaa tehdä asioita. Esimerkiksi se meille niin haastava ratsastaminen on taas alkanut mennä siihen suuntaan, että selkäännousu ei heti ensimmäisestä kerrasta onnistu. Noh, ei auta kuin harjotella ja siedättää paremmin ja paremmin sekä tarkemmin ja tarkemmin. Täydellisyyden tavoittelu ei mielestäni ole ollenkaan huonoa, kunhan se vain on tervettä. 

Voi Iippa, kyllä sun vaivannäkö minun suhteen vielä joskus palkitaan. Joskus olen tarpeeksi viisas toimimaan vielä mutkattomammin ja mutkattomammin sekä saumattomammin ja saumattomammin kanssasi. Vaikka nyt arki pyörii paljolti ajatuksen voimalla, vielä paljon on edessä.

Joskus kaikki stressi ja tyytymättömyys palkitaan. Joskus me vielä eletään rattoisia ja onnellisia päiviä omilla mailla, omassa kuplassa. Joskus kouluttamisesi on paljon muutakin kuin stressiä siitä, ettet saa tarpeeksi liikuntaa nykyisessä elinympäristössäsi. Joskus ihmisen kanssa liikkuminen on vain plussaa. Joskus tekeminen on aidosti stressitöntä, vaikka tämänkin suhteen ollaan menty jo huimasti eteenpäin.

Päivä kerrallaan. Odotus on aina ennenkin palkittu, joten eiköhän myös tälläkin kertaa. Kunhan vain jaksaisi ja malttaisi odottaa.