Iiro, tunneopettajani

 Olen jokseenkin impulsiivinen ihminen, mutta tiedostan sen. En ole niitä ihmisiä, jotka oikeuttaa käyttäytymistään selittämällä, kuinka on esimerkiksi tempperamenttinen, jääräpäinen tai impulsiivinen. Koen, että jos jollakin on rikkaus, joka tässä tapauksessa tarkoittaa suuria ja voimakkaita tunteita sekä luonteenpiirteitä, pitää ne osata kohdistaa oikeisiin asioihin ja oikeisiin tilanteisiin. Jos ihminen, joka on "tempperamenttinen" tmv selittää typerää käyttäytymistään esimerkiksi riitatilanteissa tempperamenttisuudella, on mielestäni heikko. Kun kyseessä on nimenomaan suuret omat tunteet, täytyy päästä niiden niskanpäälle. Silloin ihminen on mielestäni henkisesti hyvin vahva, kun ei anna itselleen periksi. Se on noloa ja todella vastuutonta, selittää toimintaansa tyylillä: "no minä nyt vain olen tempperamenttinen ja suorasanainen". Se on luonteesi ja olet siitä ihan itse vastuussa. Jos et selviä yksin, tee palvelus ja hae apua.

Jos omia tunteita on vaikea hallita, silloin on mielestäni reilua kertoa siitä kanssaeläjille ja tavallaan varottaa siitä. Jos kanssaeläjät ymmärtävät ja vastaanottavat sekä jaksavat seurata mahdollisia tunnemyrskyjä vierestä, ne on sopivia olioita kuuhaamaan ympärilläsi.

Postauksen kuvat on ottanut Antti Juka heinäkuisena kesäaamuna.

Iiro on yksi suuri poikkeus koko elämässäni. En ole ikinä suuttunut Iirolle tai päästänyt vihan tunteita valtoimenaan irti, vaikka olisi ollut niin monta "potentiaalista" tilannetta. Iiro on yksi suuri triggeri mun elämässä, mutta viha, joka voisi kohdistua Iiroa kohtaan, kimpoaa Iirosta suoraan takaisin minuun ja minuuteen. Se viha pakkautuu möykyksi sisälleni, minkä ympärille käpristyn ja mitä tunnustelen ja tutkailen ja sitten nousen taas uudelleen yrittämään. 

Iirossa ja minussa sekä meidän tunteissa on loppujen lopuksi paljon samaa. Iiro menee lukkoon, mutta niin menen myös minä. Jos jokin asia vaivaa mieltä ja kaivertaa sielua, ikään kuin lamaannun ja sisäisen tai ulkoisen tunnemyrskyn jälkeen kallistun helposti jumiin itseeni. Jos jokin asia on Iirolle jännittävää, outoa tai jopa pelottavaa, sekin yleensä lamaantuu=jähmettyy. Jähmettynyttä hevosta voi olla haastava tunnistaa, koska jähmettyminen voi näyttää joissakin tilanteessa vain hevoselta joka seisoo, mutta pahimmassa tapauksessa hevosesta tulee oikeasti miltein patsas.

Jähmettyvän hevosen kanssa voi olla vaikea huomata, mikä jähmettymisen aiheuttaa. Esimerkiksi Iiro alkaa ensiksi jähmeentymään. Asiat, jotka saa sen jähmeentymään eivät ole niin äkkinäisiä, että Iiro jähmettyisi niistä hetkessä.

Hevonen, joka hyökkii tai pakenee on siinä mielessä helpompi, että sen kanssa on usein hyvin huomattavissa, milloin tilanne alkaa menemään jännittymisen suuntaan. Jos pressu lähtee yllättäen lepattaan, hevonen säpsähtää ja ihminen ymmärtää, että pressu aiheutti reaktion. Kun liikkuu jähmettyvän hevosen kanssa, yhtäkkinen pressun lepatus saattaa olla vertauskuvallisesti kuin kuula jähmettymisen kuulapurkkiin. Kun hevonen alkaa toimimaan hitaammin, ihminen usein huomaamatta ärsyyntyy ja omalla toiminnallaan lisää hevosen jähmeentymistä ja hitautta, joka ahdistaa hevosta enetisestään.

Iirolla on jokin ongelma siinä, että se ei millään nosta etukavioita liotusastiasta pois. Vaikka työntäisin sitä kaikella voimalla mistä suunnasta tahansa, jalka ei nouse. Tänään oli kaikista lähimpänä kuin koskaan totaalinen räjähtäminen, mutta samalla silti niin kaukana. Tilanteesta selvittiin, kun päästin Iiron irti naruista ja Iiro hetken mietinnän jälkeen astui kavionsa pois astiasta. Tämä kaikki tunneryöppy kimposi Iirosta taas tuttuun tapaan minuun itseeni. 

Se mitä tällä kertaa tilanteesta opin ja oivalsin oli se, että täytyy vielä enemmän satsata siihen, että Iiroa pystyy pitämään mahdollisimman paljon irti. Pesari on ainoa paikka, jossa sen täytyy olla kiinni, koska se haluaisi mielellään tilanteesta pois. Tilanteesa pitäisi tehdä vain mahdollisimman miellyttävä ja mukava.

Mutta nyt kun tämän kertainen tilanne on selätetty, palaan takaisin aijempaan. Mieleeni tulee Iiron tilannetta miettiessäni vahvasti mieleen kahdelta puolelta kiinni oleminen ja ne narut yleisesti ottaen.

Iiro ei tullessaan viihtynyt käytävällä kahdelta puolelta kiinni, sillä se alkoi saman tien vapisemaan. Käytävällä irti oleminen onnistuu kuitenkin nykyään jo niin hyvin, että vuolija pystyy vuolemaan kaikki jalat yhteen pötköön samalla. Merkillistä tämän päiväisessä on myös se, että Iiro otti kavionsa astiasta pois heti päästessään irti. Eli todennäköisesti kiinni laittaminen oli yksi kuula purkkiin. Sitten vielä jännittävä asia eli kavioiden liotus oli lisää kuulia. Sen jälkeen oma puskeminen ja ähertäminen Iiron kehon kanssa, että kavio nousisi oli taas kuulia purkkiin. Mutta tilanteen ratkaisi ne narut, jotka tuli jo aijemmin mieleeni ennen kuin lopulta otin ne Iirosta pois. 

Kommunikaatiota, järjellä ajattelua vai epätoivoista yrittämistä? Siitä en tiedä, mutta ainakin se toimi.

Iiro on kyllä niin oma persoonansa. Välillä tuntuu mahdottomalta saada se innostumaan asioista, joista hevoset yleensä innostuu. Mutta tiedän, että oli jokin suuri tarkoitus, että nimenomaan Iiro asteli trailerista ulos elokuisena iltapäivänä viime vuonna. Tämä koettu tunnemyllerrys, itsekriittisyys ja kaikki mahdollinen on ollut kyllä suurinta kuin koskaan aijemmin.

On helppo jakaa ajanjaksoihin tätä toimintaa Iiron kanssa. Tuntuu, että nyt on taas käynnistymässä uusi ajanjakso. Nyt seuraavaksi mennään vielä syvemmälle ja viilataan vielä enemmän sitä pilkkua. En halua, että Iiroa pakotetaan. Haluan, että se omasta tahdosta haluaa tehdä asioita. Esimerkiksi se meille niin haastava ratsastaminen on taas alkanut mennä siihen suuntaan, että selkäännousu ei heti ensimmäisestä kerrasta onnistu. Noh, ei auta kuin harjotella ja siedättää paremmin ja paremmin sekä tarkemmin ja tarkemmin. Täydellisyyden tavoittelu ei mielestäni ole ollenkaan huonoa, kunhan se vain on tervettä. 

Voi Iippa, kyllä sun vaivannäkö minun suhteen vielä joskus palkitaan. Joskus olen tarpeeksi viisas toimimaan vielä mutkattomammin ja mutkattomammin sekä saumattomammin ja saumattomammin kanssasi. Vaikka nyt arki pyörii paljolti ajatuksen voimalla, vielä paljon on edessä.

Joskus kaikki stressi ja tyytymättömyys palkitaan. Joskus me vielä eletään rattoisia ja onnellisia päiviä omilla mailla, omassa kuplassa. Joskus kouluttamisesi on paljon muutakin kuin stressiä siitä, ettet saa tarpeeksi liikuntaa nykyisessä elinympäristössäsi. Joskus ihmisen kanssa liikkuminen on vain plussaa. Joskus tekeminen on aidosti stressitöntä, vaikka tämänkin suhteen ollaan menty jo huimasti eteenpäin.

Päivä kerrallaan. Odotus on aina ennenkin palkittu, joten eiköhän myös tälläkin kertaa. Kunhan vain jaksaisi ja malttaisi odottaa.