On jo syksy. Lämpötila lähentelee nollaa astetta, mutta se ei minua eikä eläimiäni haittaa, sillä olemme nimittäin kaikki viileällä toimivia olentoja. Nousen jalkeilleni ja näen ikkunasta hevoslaumani vielä torkkumassa. Lauma kyllä kuulee oven äänen jok'ikinen aamu ja siinä vaiheessa korvat kääntyvät jo eteenpäin sivuilta nuokkumasta, ainakin osalla. Metsän takaa kurkistavat auringon säteet lämmittävät rintaani; onneksi jaksoin rämpiä ne kaikki vuodet päästäkseni juuri tähän hetkeen, juuri tähän aamuun.
Kuulen koirien kynsien osuvan lattiaan tutulla tavalla, kun he nousevat ylös. Yksi koirista on kokonaan musta pystykorva. Koirat saavat aamuruokansa samalla kun hörpin teeni seisaalteen alas. Minun ei tee mieli heti herätessäni mitään ruokaa. Nyt katson vuorostaan keittiönikkunasta hevoslaumaani. Yksi niistä on pitkäharjainen suomenhevosruuna, jolla on piirto. Hän on uskomattoman lempeä ja rehti hevonen. Hän on Toivoni.
Jaan hiukseni ja teen itselleni leteistä päivänkestävän nutturan. Päätän muistella nuoruuttani ja pukea päälleni vuosia sitten joululahjaksi saamani ensimmäisen villahameen. Siihen kylkeen vedän päälleni villapaidan ja nappaan matkaan vielä villaisen viitan. Päähäni sujautan villaisen pannan, sillä ne ovat kaikkein kätevimpiä nutturan kanssa.
Villaa, villaa ja vielä vähän villaa.
Aukaisen ulko-oven ja koirat kirmaavat ulos. Äkkiä yksi pitkä jalannosto, jotta öiset pissat saadaan liruteltua pois ja sitten lähdetään lampaiden ja lehmien luo. Totta puhuakseni lampaiden seassa on myös muutama vuohi. Lampaat ovat olleet yön sisällä ladossa, sillä eivät enää ilmojen kylmetessä ole viihtyneet öitä ulkosalla. Lehmät puolestaan ovat ulkona. Tai noh, yksi puoliksi ulkona ja puoliksi sisällä pihatossa. Vaikka näillä kaikilla on rajattomasti ruokaa tarjolla, tykkään nakata aamusta kesällä niitettyä herkkuheinää tarjolle.
Mutta seuraavaksi täytyy jo lähteä aukomaan hoitopaikan isot ovet, sillä lähden hakemaan Toivoa kyläreissulle. Toivo on ollut minulla jo tovin. Olemme hyvin löytäneet toisemme. Toivo tuntuu minun puuttuvalta palaseltani. Toivon kanssa kaikki on niin helppoa. Ajatuksemme virtaa jatkuvasti yhteen. Toivo tulee mielellään mukaani. Luokseni tullessa hän saa tuttuun tapaan kuivaa leipää. Sitten me kävellään yhdessä tarhasta yhden peltosarkan läpi kohti hoitopaikkaa. Toivo on leikkisä. Saatamme jopa ottaa vähän juoksuaskelia.
Hoitopaikalle tullessa laitan Toivon molemmilta puolilta kiinni. En ole ihan varma, miksi toimin näin, koska aina hommien jälkeen Toivo saa olla irti ja pysyykin irti hyvin. Ehkä tämä on vain hyvä taito osata seistä myös kiinni. Toivolle se on täysin ok. Hänkin saa herkkuheinää kottareilla nokkansa eteen.
Juuri miettiessäni mihin musta pystykorva on hävinnyt, jostakin se ilmestyy nenä maassa kuin haistelemaan jonku jälkiä. Rusakko, epäilisin.
Toivo saa tänään letit, jotka pyöritän myös nutturoille, sillä onhan itsellänikin lettinuttura. Länget sujahtaa hyvin paikalleen. Toivo on puunattu ja valmis lähtemään kylälle kauppahommiin. Kello näyttää puoli seitsemää, joka on ihan hyvä aika. Nappaan Toivon ohjaksista kiinni ja siirrymme etupihalle kärryjen luokse. Tässä vaiheessa jätän Toivon seisomaan paikalleen. Tätä me ollaan jo harjoteltu ja Toivo oppi sen puheesta. Se tuntuu ymmärtävän ihan kaiken.
Sillä aikaa, kun Toivo seisoo naru jalkojensa edessä maassa kärryt perässään, vien mustan pystykorvan sisälle, jonne se pääsee syömään rustoluuta. Muut koirat halusivat jo ennen hevosten luokse menemistä sisälle takaisin nukkumaan. Hekin kyllä havahtuvat pakastinarkun kannen mennessä kiinni. He tietävät, mitä tuleman pitää. Emäntä lähtee käymään pidemmällä reissulla ja me jäädään tänne vahtimaan kotia. Suuri ja vahva laumanvartijani jää käyskentelemään pihalle ihan kaiken varalta. Se nauttii siitä. Kurkkaan ikkunasta Toivoa, joka korvat hörössä tuijottaa ulko-ovelle päin. Toivo on ihan mahtava. Se on käynyt vasta kolme kertaa aijemmin mukanani kylällä. Toivo on ensimmäinen hevonen, jonka kanssa pääsin siirtymään askeleen eteenpäin ja asioimaan todellisella hevosvoimalla.
Nappaan mukaan tuunatun kylmälaukun. Siinä on nykyään puiset ulkokuoret, sopii paremmin tyyliin. Aukaisen oven, Toivo hörähtää ja sydämessäni läikähtää.
Kaikki on niin uskomattoman hyvin.
"Ei enää kauaa, ei kovin kauaa, niin löydän loppusijoituspaikkani, siellä kaikki kirkastuu."
-Jarkko Martikainen, Loppusijoituspaikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti