Tervetuloa Akseli Winner!

Tämä komistus on meillä koeajalla! Kuvan on ottanut Helena.

Oon toivonut ja haaveillut pitkään omasta hevosesta. Voisin sanoa, että 2010 vuodesta lähtien, mutta nyt vuoden sisään oon miettinyt asiaa oikeasti vakavasti. Oon ylipäätään miettiny, mitä teen lukion jäläkeen ja mitä haluan elämältä. Tällä hetkellä pyrin siihen, että pääsen joskus muuttamaan maalle, jossa mulla ois muutamia omia hevosia sekä muita maatilan eläimiä. Haluaisin antaa hevosille mahdollisimman hyvät ja luonnonmukaiset tilat sekä kouluttaa hevosia omalla tyylillä. Haluaisin tuoda enemmän ilmi ja julki minun mielestäni hevosystävällistä toimintatapaa sekä ylipäätään rikkoa normeja. En haluais yhtä vilkasta rahanvaihtoa, mitä hevosmaailma yleensä on. Haluaisin antaa mahdollisuuden harrastaa niidenkin, joilla ei siihen ole laittaa useita kymmeniä, ellei satasia kuukaudessa. Hevostelun tulisi olla rentouttavaa ja mieltä tasapainottavaa eikä stressiä siitä, että mistä hankkii rahat niinkin luonnolliseen asiaan kuin eläimen hyvinvoinnin takaamiseen, joka ei ole edes oma. 

Oltiin pyöritelly ajatusta omasta hevosesta viimeisen vuoden ajan äitin ja Helenan kanssa. Rohkenin kuitenkin kysymään epävirallisesti tallipaikasta, josta olin jo pitkään haaveillut. Saatiin meille tarvittavat tiedot, joiden myötä pystyttiin alkaa miettimään vakavammin yhteistä hevosta.

Löysin pian mielenkiintoisen 6v lämppäriruunan ja sovittiin ylihuomiseksi aika, jolloin mentäisiin hevosta kattomaan. Noh, olin siinä käyny Anteron luona jo aamusta ja ajatellu, että kyllä tämä kuukausi vielä jotenkin mennään, kunnes saan puhelun, että hevonen jo myytiin. Aha, kiitti paljon. Ärsytti aivan kamalasti. Oon aina tienny, että hevoskaupat on petollisia, mutta oisin ajatellu, että meille ilmotetaan toisesta ostajasta ja kyseltäs meijän tilannetta. Hevonen oli nimittäin vielä vapaana, kun olin toissapäivänä siitä kysyny. 

Iiro ensimmäistä iltaa. c. Elina Greus

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Kyseltiin tutut ja puolitutut läpi, mutta mistään ei löytyny meille hevosta. Kysyin vielä yhdestä lämppäriruunasta, joka oli tosi kallis tasoisekseen, mutta ei se homma edenny mihinkään. Sain Kaktulta vinkin (onneksi!) kysyä yhdestä Facebook-ryhmästä hevosta. Tein tiiviin esittelyn ja lätkäsin sen tähän kyseiseen ryhmään. Ei menny kauaakaan, kun juteltiin Vilman kanssa Iirosta. Sillon tuntu, että tämä saattaakin edetä johonkin. Yhtäkkiä me oltiikin käyty kattomassa paikkoja tallilta, jonne olin "epävirallisesti" ollut yhteydessä ja oltiin sovittu Vilman kanssa päivä, jollon he tuo Iiron meille. Pystyin aika hyvin olemaan asian kanssa, koska odotin koko ajan hetkeä, milloin homma menee pieleen.

En oikeastaan jännittänyt asiaa enempää enkä osannu ajatella, että meille oikeasti tulisi hevonen. Käytiin ostamassa varusteita ja tarvittavia juttuja Iirolle, mutta silti jotenki tuntu, että ei homma onnistu. Olin edelleen aika tyyni, kun odoteltiin Iiron tuloa ulkona, kunnes vinkan nähessä jostakin syvältä  minusta pursusi vaan itku. Ööömh no joo, minä en oo ihminen, joka itkee kovinkaan herkästi, joten tilanne oli sikäli outo, vaikka osasin sitä jo aavistaa. Yritin siinä sitten kuivailla silmiä ja tervehtiä Vilmaa perheineen. Olin hetkeksi jo keränny jotenkin itteni, kunnes avattiin trailerin etuluukku ja Elskan kyyneleet päättivät lähtä rynnäköllä poskille. En osaa itkeä, varsinkaan mitenkään kauniisti tai hillitysti. Näytän enemmänkin punaselta porsaalta, jonka silimän ympärykset turopaa niin, että hyvä jos punasia silimiä etes ennään erottaa päästä. Trailerista peruutti ulos komeampaakin komeampi Iiro. Sain Iiron narun käsiin ja silittelin kaulaa sekä yritin kattua vieressä seisovaa hevosta sen minkä pystyin. 

Ensimmäisiä hetkiä. Kuvan otti iskä. 

Vietiin Iiro karsinaan odottamaan, kun kirjotettiin sopimus 2kk mittaisesta koeajasta. Nyt tallilla siis odottaa päivittäin tavallaan meidän hevonen, koska me Iirosta nyt huolehittaan. Tämä viikonloppu on menny Iiroon tutustuessa. Tallilla on käyty eilen kaksi kertaa ja tänään aamun lisäksi vielä kerran hoitamassa laumautumisesta tulleita haavoja ja ruokkimassa sekä liikuttamassa Iiroa. Meillä on kyllä menny hyvin. Ollaan maastakäsitelty ja tänään (sunnuntaina) ensimmäistä kertaa maastaratsastettu hyvin seurauksin. Iirosta huomaa, että sitä on käsitelty maasta. Se seuraa tarkasti ihmisen liikkeitä ja peilaa ne hienosti itseensä. 

Kuvat on ottanut Helena (tai äiti) lauantai-iltana.

Iiron kanssa käytetään ruokapalkkaa, joka on tähän mennessä toiminut hyvin. Vilma huolehti Iirolta torstaina kengät pois ja vuolun eli meidän ois nyt tarkotus olla kengättä. Odotetaan, että voidaan suositusten mukaan mitata kavioit oikeaan aikaan töppösiä varten. Iirolle hankittiin myös sidepullit, joihin pitää tehä muutama lisäreikä. 

Tarkoitus on pitää Iiro sen loppuelämän ajan. Aijotaan opetella maastakäsittelyä niin pitkälle kuin rahkeet riittää, kuten myös ratsain. Meillä ei ole mitään tiettyä tavoitetta, mutta ei myöskään mitään syytä, miksi ei voitaisi tulevaisuudessa opetella aina uusia juttuja. Halutaan edetä rauhassa ja hevosta kuunnellen. Iirosta halutaan mahdollisimman toimiva, turvallinen ja luotettava heppakaveri!

Kuvat on tältä päivältä ensimmäiselta maastaratsastukselta, joka oli alussa vaikeaa. Kuvat on ottanut Helena.

Jatketaan kohti alkavaa viikkoa odotuksellisin mielin. Jännä nähdä, miten Iiro käyttäytyy viikon päästä ja miten päästään etenemään. Ruokaa ei uppoa vielä kokonainen satsi, joten annetaan vain sen verran, mitä Iiro syö kupista tai kädestä. Heinä ja mash-juoma kuitenkin maistuu. Talli ja pesupaikka taitaa olla nyt jännittävimmät paikat. Iiro on laumaantunut nyt jo hyvin ja se on usein yllätetty nukkumasta maaten muiden kanssa.

Nyt meillä on kuitenki enemmän kuin mieluinen pihatto/tallipaikka todella hyvällä sijainnilla. Kaikki on siis mahdollista! Ollaan suunniteltu, että huomenna Helena aamulla maastakäsittelee Iiroa eli huomenna Iirolle ei tule varmaan yhtä uutta hommaa kuin tänään. Käyn ite vielä iltapäivällä toistamiseen ruokkimassa Iiroa ja kattomassa sen haavoja yms. Nyt jatkan blogin päivittämistä ajantasalle. Instagramista meidät löytää nykyään nimellä @irtiottokuolaimista, joka on myös äitin keksimä, kuten myös @ryysyistarikkauteen oli.

Ajatuksia hevosen kouluttamisesta

Moni on nyt varmasti nähnyt Hevosurheilun julkasun Facebookissa (levinnyt esimerkiksi Instagrameihin). Tämä kyseinen julkasu on ilmeisesti nyt poistettu, sillä en enään löydä sitä Hevosurheilun Facebookista. Jos joku ei ole tietoinen tästä julkaisusta niin tässä lyhyesti: Hevosurheilu teki julkaisun, jossa "Hevosurheilun niksipalsta tiedustelee, miten saada sipsakka ja lentoon lähtevä varsa helposti vajastettua ensimmäisiä kertoja? Ilman että se kekseliäisyydessään esimerkiksi kiepsahtaisi kyljelleen? Vai ratkaiseeko kenties porkkana kaiken?". Kuvana julkaisussa on minun rotutietämyksen mukaan suokkivarsa, jota ohjasajetaan crocsit jalassa, ilman kypärää tai hanskoja. 

Mutta mistä ihmiset ovat "mielensä pahoittaneet"? Minun silmiin on kantautunut kritisointia juuri näiden varsan käsittelijöiden varustuksesta ja myös siitä, että varsalla on silmälaput. Mutta keskustelua on myös herättänyt tyyli puhua varsan kyljelleen kaatumisesta/heittäytymisestä vitsikkäästi. Ihmiset ovat kokeneet tämän "Vai ratkaiseeko kenties porkkana kaiken?" piilo kettuiluna positiiviselle vahvisteelle. Julkaisu on myös koettu tahalleen provosivaksi sekä myös tarkoituksellisesti vitsikkääksi.

Mutta mitä minä, "nuori ja kokematon" ajattelen tästä? Aluksi ajattelin, että en ota asiaan kantaa, mutta tuli mietittyä niin paljon asioita ihan varsojen laidunlomasta ite niiden ensimmäisiin hetkiin omien jalkojen kannattelemana. 

Mun mielestä on turha kritisoida ihmisten varustusta, koska jos on varsan kanssa tekemisissä, luotan tai oikeastaan jätän kaikkien omaksi asiaksi sen, että he osaavat arvioida omat tarpeelliset varusteet. Ite laittaisin valitessa kypärästä, hanskoista ja turvallisista kengistä ne hanskat. Mielellään toki kaikki, mutta postauksen edetessä voi selvitä, miksi näin.

Kuva vuodelta 2016, kun olin käynyt 5v (kuvassa vielä kylläkin 4v) Amorin kanssa maastossa kävelemässä alkukäyntejä irtohypytystä varten. Meinasi hieman jännittää, kun +-180cm korkea nuorukainen alkaa steppailemaan ja itellä varustus oli kuvanmukainen. Kuvan on ottanut Venla Lotvonen.

Yleensä somemyrskyjen syntyessä, on myös ihmisiä, jotka ovat myskynaiheuttajan puolella, kuten tässäkin tapauksessa. Ihmiset on sanoneet, että turha ottaa julkaisusta nokkiinsa, pittää ymmärtää huumoria. Mun mielestä on täysin sallittua, että tuollasesta julukasusta suuttuu tai että ei ymmärrä, miten tämmösestä asiasta voidaan vettää huumoria. 

Jos olen oikein ymmärtänyt, hevonen saattaa heittäytyä kyljelleen tai makkaamaan ns. "pakoreaktiona" eli tavallaan esittäisi kuollutta. Jostakin ryhmästä oon joskus näin ymmärtänyt, mutta saa ja pitää korjata, jos oon väärässä. Jos ajatellaan, kuinka pienillä eleillä hevonen voi tuoda stressiä ja jännittymistä ilmi niin, kuinka huono tilanne on jo siinä vaiheessa, kun hevonen turvautuu vaikkapa hyppäämällä pystyyn. Eli mun mielestä on oksettavaa ja saastamaista heittää vitsiä siitä, että varsa, siis     v a r s a, joutuu koulutustilanteessa heittäytymään "kuolleeksi". 

Tyylejä palauttaa laidunlomalla villiytynyt varsa maantasalle on varmasti hevoselle parempia kuin suoraan valjaiden lyönti selekään ja ohjasajamaan lähteminen (en väitä, että esim. kuvan varsalle ois tehty näin, vaan ihan yleisesti). Ihmiset monesti erottelee koti- ja kilpahevoset toisistaan sekä korostaa niiden erityylistä koulutusta. En ymmärrä, miksi kilpahevonen joutuu kokemaan niin suurta paineistusta ja pakottamista sen takia, että se on kilpahevonen, jonka kanssa ei välttämättä ole aikaa ratkaista tilanteita esimerkiksi juurikin sillä porkkanalla. 

Wild Day "Vili" oottamassa Uudessakaarlepyyssä kenttäkisoissa omaa vuoroa. c. Elina Greus

En ikinä voisi olla rehellisesti ylpeä omasta koulutustyöstäni, jos väkivalloin ja pakolla kouluttamani hevonen pärjäisi omassa lajissaan. En voisi kattoa hevosta ajattelematta, että nauttiiko se oikeasi siitä, mitä se tekkee vai tekeekö se sen siksi, ettei sillä ole muita vaihtoehtoja. 

Puhutaan usein siitä, kuinka joku hevonen suorittaa kilpailusuorituksen täydellä sydämmellä. Hevosilla käytetään usein varusteita, jotka estää esimerkiksi liiallista pään nostelua tai muuta toimintaa, jolla hevonen voisi protestoida käskettyä asiaa kohden. Jos hevoselle ei anneta muuta mahollisuutta kuin juosta siellä raviradalla tai mennä niitä esteitä, mitä muutakaan se tarpeeksi tahtoon taivuteltuna tekisi kuin juoksisi tai hyppäisi?  

Wildwest Robert "Roope" odottamassa maastokoetta Äimäraution 
kenttäkisoissa 2016. c. Elina Greus

Kuinkahan monesti minäki oon nähäny tilanteen, jossa hevonen kerta toisensa jäläkeen kieltää esteille, juoksee ohi tai ei edes suostu lähestymään estettä, jolloin tilanne on ratkaistu pakottamalla. Pakottamisella tähdätään yleensä siihen, että hevonen menee esteen edes vähintään kerran. Hevosta voidaan helpottaa estettä laskemalla tai vaikka ottamalla okserista takapuomin kokonaan pois. Mutta usein myös laitetaan puomit nojaaman tolppaan niin, että hevonen ei esteelle tullessaan voi lähteä sivuille, koska puomit ovat edessä. Hyvin usein tilanteet, joissa hevonen ei hyppää, päätyy raipalla hakkaamiseen ja koko jaloilla kylkiin potkimiseen. Hevoselle ei anneta armoa. Hevosen täytyy tehdä. En oo ihan varma ajatellaanko tilanteessa, että hevonen oppii kieltelemällä pakenemaan "töitään" ja tavallaan pääsee ihmisen niskanpäälle. Eli halutaan hevosen hyppäävän edes kerran vaikka väkisin, jotta se ei opi livahtaan töistä.

Jos hevonen ei halua hypätä, silloin minun mielestä sillä ei kuulu hypätä. Jos hevonen on ennen ollut halukas hyppäämään tai muissa liikuntamuodoissa ei esiinny tällaista vastustamista hevosen toimesta, tulisi selvittää, miksi hevonen vastustaa. Voi vaan myös olla, että hevonen ei nauti hyppäämisestä esimerkiksi siksi, että ratsastajan virheet häiritsee sitä niin, ettei se pysty hypätä. Hevosta ei pitäisi pakottaa hyppäämään. Uskon, että hevonen ennemmin tykkäisi hommata ihmisten kanssa, jos se huomaisi, ettei ihminen pakota sitä epämieluiseen asiaan. En kuitenkaan jaksa uskoa, että hevonen ajattelisi, että voisi myös jatkossa juksata ihmistä tempuillaan pois töiden parista. 

Näyttääkö kuvan hevonen nauttivan hyppäämisestä? Kuvassa Percipus ja minä toukokuussa 2017. Penalla ei ollut kyllä yhtään esteille imua, mutta koska minun mielestä tuolloin hevonen alako hyppään, kunhan sitä vaan hypytti. Tuolla kerralla tultiin esteitä varmaan enemmän ravissa kuin laukassa, koska laukka ei vaan pysynyt yllä. Kuvan on ottanut Venla Lotvonen tai Anniina Karjalainen.

Mun mielestä hevosen kuin hevosen koulutukseen pitäisi varata sen verran aikaa, että hevosta ei tarvi pakottaa. Hevosta voi mun mielestä ohjata ja pyytää tekemään asioita, joita halutaan hevosen tekevän, mutta kun hevonen protestoi, otetaan askel tai askelia taaksepäin ja yritetään selvittää, miksi hevonen protestoi. Yksi syy myös miksi lopetin Anterolla oli se, että en enään jaksanut etsiä syytä ja en tienny, mitä voisin tehdä ongelmille sen kanssa, koska tuntui, että ongelmat tuli ulkosista tekijöistä. Aloin menettää hermoja, koska en tiennyt miten toimia ulkoisten tekijöiden takia, joten päätin lopettaa.

Nyt kun ollaan aika hyvin käsitelty se, että mielestäni hevosta ei tulisi pakottaa, voitaisiin siirtyä mun näkemyksiin ite niiden varsojen koulutuksesta. Mun hevoselämässä on ollut muutama varsa, mutta en koskaan ole varsinaisesti niiden kanssa työstänyt mitään. Oon kuitenkin seurannut sivusilmällä vierestä, kuinka varsan kanssa opettelu on alotettu heti sen tullessa uuteen kotiin. Varsinkin eräs varsa muutamien vuosien takaa. Sen kanssa tehtiin asioita ja vaikka se oli ori, oli se tosi kiltti. Se seisoi mielissään käytävällä, kun letitettiin häntään ja harjaan kukkia. Sen pystyi taluttamaan sisälle talliin jopa kahden hevosen kanssa yhtä aikaa, vaikka se ei olekkaan kovin turvallista. Se söi ruokiaan trailerissa ja sitä hyvänmielisesti irtohypytettiin ilman pakottamisia. Nykyään siitä on käsittääkseni kasvanut oikein mukava harrasteheppa.

Frans irtohypytyksessä 2016. Kuvan on ottanut Venla Lotvonen.

Mun mielestä varsan käsittely pitäisi alottaa ihan vaan vaikka harjaamisella tai varsan kanssa olemisella jo maitovarsan iässä. Jos mulla joskus olisi varsa, olisi se aika varmasti omasta tammasta. Oma tamma tuntisi minut sen verran hyvin, että se ei toivottavasti olisi moksiskaan siitä, että hengailisin niiden kanssa pihatossa. Toki jos tamma olisi jostain syystä aggressiivinen minua kohtaan varsan takia, yrittäisin löytää keinoja olla varsan ja emän kanssa niin, että emä kokee tilanteen reiluksi.

Mun mielestä varsojen laidunlomat, jolloin niitä ei ollenkaan käsitellä, on tosi huono juttu. Ajattelen, ettei ole varsaa kohtaan oikein, että sitä ensin käsitellään ja touhutaan sen kanssa, kunnes se laitetaan kuukaudeksi tai pariksi laitumelle "villiintymään". Varsan tullessa takaisin oletetaan, että sillä on ollut aikaa lomailla ja ajatella kevään opittuja asioita. Todellisuudessa vastassa saattaa olla hyvinkin villiintynyt varsa. 

Jos mulla olis varsa laitumella, menisin säännöllisesti katsomaan sitä. Jos varsa osottaisi mielenkiintoa lähtä hommaileen mun kanssa, ottaisin sen vaikka talutuslenkille. Se saisi lomailla vaikeammista asioista, mutta taluttaminen on niin perusjuttu, että sen pitäisi pysyä aina hevoselle tuttuna juttuna. Toivoisin myös, että varsa oikeasti osottaisi halua lähtä hommaileen mun kanssa, koska olisin ennen laitumelle laskua luonut siihen toivottavasti sen verran hyvän suhteen. Jos varsa ei tulisi mun luokse, kokeilisin mennä varsan luokse vaikkapa harjaamaan sitä. Jos varsa lähtisi mun perrään, voisin harkita ottaa sen talutuslenkille. Jos varsa ei haluaisi mua lähelleen, tyytyisin kohtalooni ja varautuisin jo mahdollisiin vaikeuksiin, jotka saattaisi tulla laidunloman jälkeen ilmi. Yrittäisin myös löytää syytä omasta käyttäytymisestä siihen, miksi varsa ei halua mua lähelleen. 

Kuvassa minä ja Valiant vuonna 2016. Juoksin usein Valtin perässä laitumella, mutta myös tarhassa, koska se ei antanut kiinni. Ohjeena oli myös juoksuttaa hevosta ympäri tarhaa niin kauan, että se antaa kiinni ja jos se pysähtyi, piti sitä jonku aikaa hoputtaa juoksemaan vielä. Kuvan otti Venla Lotvonen.

Koska oisin alusta asti keskittynyt varsan hyvän mielentilan ylläpitämiseen ja toisiemme kunnioittamiseen, saattaisi käsissä olla vain hanskat, päässä mahdollisesti kypärä, mutta jalassa vain reikäset lenkkarit. Eli on hyvä puhua oikeanlaisesta varustuksesta ja kehottaa muita siihen, mutta on se kuitenkin jokaisen oma asia. 

Eli koen, että villi laidunloma ei ole hyväksi tai en näe siinä hyvä asioita kuin sen, että hevonen saa elää laumaelämää. Toisaalta mun oma hevonen viettäisi tarha-aikoinakin laidunelämää, koska mun mielestä hevosen kuuluu olla laumassa ja koska tämä varsa ois pienestä pitäen oppinut laumassa elämiseen, todennäköisesti se nauttisi enemmän siitä kuin yksin tarhaamisesta/pihatossa asumisesta. Tietenkin jos oikeasti löytyisi syy, että hevonen ei voi laumata jostakin syystä, silloin tulisi keksiä jotakin. Mutta haluan uskoa, että alusta asti laumoissa elänyt hevonen, voi elää niissä elämänsä loppuun asti.

Oon tehnyt paljon virheitä hevosten kanssa, mutta en oikeastaan ikinä oo saanu niistä palautetta. Toisaalta se on hyvä, koska koen, etten ois osannu vastaanottaa kritiikkiä. Pyrin nykyään hevosasioissa tekemään parhaani ja haluan olla jonkun asian jo tehnyt ennenkuin siitä mulle sanotaan. 

Tuun todennäköisesti tekemään vielä jatkossakin virheitä, mutta uskon niiden virheiden liittyvän hevosen väärään tulkintaan. Kuitenkin kerään koko ajan tietoa itteeni. Edelleenkin toistan, että koen olevani tällä hetkellä hyvässä vaiheessa, koska oon ymmärtänyt muuttaa käytöstä ja alkaa kehittään ommaa käytöstä hevosten kanssa. Näitä asioita oon nyt varsinkin tämän Hevosurheilun julkasun jäläkeen miettinyt, joten ajattelin kirjottaa ne tänne ns. "ylös". Ite en ole tyytyväinen postauksen kuvitukseen, mutta valitettavasti lähes kaikki kuvat on ratsastuksesta eikä meinannut löytyä yhtään mitenkään aiheeseen linkittyviä kuvia.

Anterolla lopettaminen

Joilekkin saatto tulla jopa yllätyksenä, että yhtäkkiä ilimotin lopettavani Anterolla. Muutama luuli, että Anterolle oli käyny jotakin, mutta kyse oli siis ihan vain siitä, että lopetin vuokraamisen/puoliylläpidon omasta toimesta.

Koin yksinkertasesti, että mulla ei oo ennään toimittavaa Anteron kanssa puoliylläpito periaatteella. Vietettiin hyvät reilut kaksi vuotta. Varsinkin tänä keväänä ja kesänä mentiin paljon eteenpäin, koska maastakäsiteltiin useasti ja vaihtoin ratsastustyyliä paljon rennommaksi. Mutta silti Antero tuntui varsinkin ulkopuolisten ärsykkeiden myötä jännittyneeltä ja ei tilanteesta nauttivalta. En haluaisi pakottaa hevosta tekemään jotakin, mutta koska kuitenkin olin puoliylläpitäjä, oli sinä päivänä mun huolehittava Anstan hommia. 

Kesäkuussa tuli ekoja kertoja oikeasti negatiivisia tuntemuksia. Negatiiviset tuntemukset tuli esimerkiksi siitä, kun Antsa oli kentällä tosi jännittynyt ja myös usein pihatossa. Se kyttäsi pihatossa eikä kentällä ollu halukas menemään tiettyihin kohtiin. Mua harmitti ja loppujen lopuksi ärsytti se, että se ois halunnu ennemmin olla kavereitten kanssa syömässä kuin että oisin sitä harjannu ja hoitanu. Yritin myös kokeilla erilaisia tyylejä toimia Antsan kanssa, mutta tuntu enemmäki, että erkaannuttiin koko ajan.

En solminut Anteroa hoitaessa mihinkään kiinni, vaan pujotin narun vain kiinnitys renkaan läpi, jotta Antsa saa oman mielen mukkaan napsia ötököitä itestään pois ilman, että naru estää liikkumisen. Antsa alko lopussa tekemään muutaman kerran niin, että vetäsi narua ja näytti vähän, että ois poistumassa paikalta. Tottakai herrää sillon kysymys, että miksi ja sitten inho ittiä kohtaan, että laitto narun siihen uudelleen ja jatko harjaamista sekä koin myös paremmaksi sen, että Antero saa olla ja syödä kavereiden kanssa ennemmin kuin että se joutuisi jännittämään meijän hommailessa. 

Antsa ei välillä nostanu kavioita ennään valmiiksi ylös, koska piti tuijottaa kaukaisuuteen. Joo, hevonen on saaliseläin ja sillä on oikeus pelätä, mutta jos en pysty enään saamaan harrastukselta enempää mitä siihen laitan=se ottaa enemmän kuin antaa, on mulla oikeus jättää homma pois, koska kyseessä ei kuitenkaan ollut oma hevonen.

Voihan se myös olla, että Antero ei jostain syystä enään viihtynyt mun seurassa. Tuntuu, että yliajattelen asioita, koska yritin olla mahollisimman hyvä. Hevosen pään sisään on kuitenkin aika vaikea päästä.

Päästiin kenttäongelmasta eroon, kun aina kuivalla kelillä mentiin tarhassa ja opeteltiin rauhassa jo opittuja asioita ns. uuelleen. Antsasta tuli tosi kiva ratsastaa uuella ratsastustyylillä. Harmi kun näistä ratsastuksista ei oo mittään materiaalia. 

Meillä tuli hiukan parempi kausi, mutta kuitenkin se aika nopiasti taas laski huonoon. Tallille meno ei ennään tuntunu mukavalta, koska oli olo, ettei oikein voi tehä mittään. Oisinhan mää voinu tietenki esim. laittaa Anteron menemään siinä kentällä, mutta se ois ollu tosi väärin hevosta kohtaan, koska halusin aatella Anteron parasta. Antsan perinteinen jännittämisen merkki oli alahuulen kipristely ja se teki sitä tosi heleposti kentällä tai sitten lipo paljon. 

Elokuun vaihtumisen aikoihin päätin, että nyt lähtee viimeinen kuukausi. Kaikki oli kuitenkin älyttömän vastenmielistä eikä ennään tarhassa menokaan onnistunu, joten jos en halua pakottaa hevosta menemään=en halua mennä ollenkaan niitä juttuja mitä me tehtiin. Onko järkiä maksaa semmosesta/käyttää aikaa semmoseen? -Ei.

10.8 lopetin jo Anterolla. Se kerta oli tavallaan viimenen niitti, koska sillon meni niin huonosti. Tehtiin kuitenkin hyvät venyttelyt (venyteltiin aina) ja rapsuttelin Antsaa kunnolla. Sannoin siinä sille heipat ja hyvillä mielillä kasasin kassaan kaikkii tavarat, jotka oli kahen vuojen aikana tallille tullu matkaan. Toki kotona oli onneksi kaikki huovat jo puhtaana ja muutamat pintelit sekä päitset, joten ei tarvinnu kuin pestä 8 pinteliä, pintelipatjat, narupäitset, pitkä naru ja karvapehmuste.

Toukokuu 2020 Kuvan on ottanu Sofia Korva.

Mun oli tarkotus 2017 alottaa Sherikanin vuokraaminen ja testasin sitä muutaman kerran Sherin ollessa tallipaikalla tallilla, jossa mulla silloin oli ollu vuokrahevosena Pena. Pena myytiin siis sen kesän aikana ja mietin, että mitähän seuraavaksi. Aloin tuolloin sitten vuokraamaan Kaapoa, kunnes Kaapo vaihtoi tallipaikkaa toiselle paikkakunnalle. En kuitenkaan halunnukkaan lähtä pois siltä nykyiseltä tallilta, koska Sheri oli muuttamassa nykyiseen kottiinsa. Myöhemmin syksyllä aattelin, että alottaisin Antsalla, mutta en halunnutkaan lopettaa Kaapolla enkä myöskään sillä kyseisellä tallilla. 

Kaapon muuton jäläkeen menin puolisen vuotta Villikolla, kunnes huhtikuussa 2018 meidän tiet erkani. Kävin jo kerran aikasemmin kaverin mukana tallilla kuvaamassa, kun hän meni Sherikanilla ja samana päivänä ratsastin Anterolla, joka tuntu räjähtävän hetkenä minä hyvänsä yhtä aikaa kaikkiin suuntiin, koska se jännitti niin paljon. Jos nyt mulle tulis etteen tämmönen tilanne, en ratsastais. Jos ois jotaki hevosen kanssa tehtävä niin harjaisin sitä rauhassa ja maastakäsittelisin yms. Erittäin typerää laittaa hevonen sellaseen tilanteeseen, jonka jälkeen ei tienny oliko se hiessä stressistä vai huonosta kunnosta.

maaliskuu 2018 Kuvan otti Kati Heikkinen.

Vajaan parin kuukauden tauon jäläkeen alotin Anterolla 19.6.2018. Ensimmäisellä kerralla juoksutin sitä. Ajattelin edetä Anteron kanssa rauhassa, koska halusin sen kokevan mun olleen ok, sillä se talvella oli niin paljon jännittäny. Todellisuudessa hoputin sitä juoksemaan ympyrällä, joka ei ollu järkevää ollenkaan. Tällä hetkellä tuollasessa tilanteessa tekisin maastakäsin pysähyksiä ja peruutuksia sekä paljon käännöksiä, jotta hevosen kanssa saataisiin joku kontakti. Eli en kävelisi ehkä 2 kierrosta tehden muutaman pysähyksen ja sitten juoksuttaen melkeempä väkisin. Ylipäätään oli typerää juoksuttaa tässä tilanteessa päistillä, koska Antero ei pystynyt menemään ympyrällä sekä päitset kääntyessä ja vääntyessä antoi varmasti huononlaista painetta.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla mentiin vain käyntiä ja siitä oon tyytyväinen. Meillä meni muuten kivasti ja rennosti, mutta peruutukset oli aika kamalia, vaikka osa meni hyvin. Antsa kuitenkin tuntui pääsääntösesti oikein levolliselta ja kivalta. Syystä jos toisesta otin kuitenkin ravin ja laukan aika nopiaa mukkaan. Nopiampaa mitä olin suunnitellu. Laukkaa nostaessa piti olla tosi vahva sisäohja ja pitää sisäohjaa koholla, koska muuten laukka ei noussu tai pyöriny. Muistan, kun tehtiin eka laukkaympyrä ja se oli yksi yhteisen"kehityksen" askel.

19.6.2018 c. Kati Heikkinen

"Eka" ratsastus, jollon mentiin vaan käyntiä. Kuvan otti Kati Heikkinen.

Kuvan otti Kati Heikkinen.

Fiilis oli paljon parempi tämän ratsastuksen kuin edellisen kerran juoksutuksen jäläkeen. Kuvan otti Kati Heikkinen.

Ei mulla kuitenkaan ollu aijempaa kokemusta näin osaamattomasta hevosesta. Pena oli raaka, mutta se kuitenkin osasi laukatakkin. Penan kanssa ongelmana oli vaan sen hitaus, mihin en ollut hevosissa tottunut. Kaapon kanssa oli enemmänkin hommaa rauhallisuudessa ja rentoudessa, jotta se huomaisi, etten ole paha. Kaapo olikin eka hevonen, jonka kanssa synkkasi täydellisesti. Se ei uskaltanu tulla vetteen, mutta kun me rauhassa ja pitkään kokeiltiin veteen menoa, lopulta hevonen oli selekää myöten veessä. Villikko oli osaava nuoreksi ja sen kanssa lähinnä piti huomioida sen nuori ikä (4-5v) sekä pitkä ja rauhallinen liike. Joten Antsa oli ensimmäinen, jonka kanssa ihan perusperusjutut oli hakusessa.

Ratsastin paljon ensimmäiset 3-4kk. Ratsastin ajatuksella, että Anterosta tullee samanlainen kuin muistakin hevosista. Kyllähän Antero oppi menemään pää alhaalla, mutta ei niinkuin nykyään hevosen toivon. Antero meni kaulakaarella, mutta ei rentona. Nykyään toivon hevosen menevän rentona ja siitä voisi lähteä sitten asettelemaan, taivuttelemaan, tekemään väistöjä, harjottelemaan lyhyttä ja pitkää liikettä yms. 

Tämän kerran kuvat on syyskuulta 2018. Kuvat otti Anniina Karjalainen.

Antsa yhessä vaiheessa kuitenkin oli aika "hyvä". Ehkä juuri näihin aikoihin (syyskuun loppua 2018) Kuvan otti Anniina Karjalainen.

Esteet oli mielekästä hommaa, vaikka hypättiin tosi vähän. Tämä muistaakseni lokakuulta 2018. Kuvan otti Anniina Karjalainen.

Talven ja huonojen pohjien tullessa aloin vasta oppimaan Anteroa. Tehtiin paljon enemmän asioita maasta, koska se arkoi/varoi pohjaa. Opeteltiin temppuja, kuten esim. pusu, joka kuitenkin sitten jäi siihen eikä Antsa varmaan sitä ennään olis muistanu. 

Kokeiltiin myös 2018 marraskuussa ekoja kertoja kaulanaruilua, joka alun opettelun jäläkeen meni niinkin hyvin, että tehtiin huvikseen omia kouluratoja kaulanarulla. Hoksasin, että Antero toimii tosi hyvin ilman kuolaimia. Mentiin muutama kk ilman satulaa (ja usein ilman kuolaimia) ja opin hirveästi Anterosta talven aikana. Kuitenkin jostakin aina tuli esiin se valtavirranratsastus-Elska, jolloin kuolaimet meni suuhun ja alettiin "hommiin". En tiiä mikä ongelma mulla oli, että ne kuolaimet piti olla siellä suussa, vaikka Antsa vaan auko suuta eikä ollut niillä hyvä. Vielä viime syksynäkin tunkiin niitä kuolaimia sinne suuhun. Voi että mua ärsyttää ja suututtaa se, kuinka typerä oon ollu, mutta tärkeintä että asioihin on tullut muutos ja oon löytäny oman tyylin, jota alkaa harjottamaan. 

helmikuu 2019 Kuvan otti Kati Heikkinen.

Maastakäsiteltiin ekasta talvesta lähtien epäsäännöllisen säännöllisesti. Maastakäsittelyt palasi 2019 kesän jälkeen taas enemmän mukaan arkeen. Kesän ajan laukkuutin Anteroa kentällä. Eli en siis höykkyyttänyt, mutta tehtiin hommia ehkä liian veren maku suussa. Kyllähän se meni, mutta ei se ollut oikein Antsalle minun mielestä. Antsalla alako menemään varmaan vähän kuppi nurin, mutta koska se oli niin kiltti, se näytti sen lähinnä juoksemalla vaan menemään kaulanarulla. Mentiin esim. pihattoon vaikka yritin ohjata sieltä pois ja muutaman kerran joskus tarhaan, koska Antsa ei vaan kuunnellu kaulanarun apuja. Jätin kaulanarun tauolle, kunnes syksyllä menin pitkästä aikaa ja se meni hyvin. 

Antsan liikkeet parantu ja tässä kuvassa ollaan toukokuussa 2019 menossa puomille ympyrällä. Antsa kuitenkin vastasi hankaluuteen vauhilla, jolloin mun ois vaan pitäny pienentää vaatimistasoa. Kuvan otti Kati Heikkinen.

Tällöin mentiin pitkästä aikaa kaulanarulla. Saatettiin kesälläkin mennä, mutta muistaakseni oltiin otettu kaulanarulla käynti-ravi-laukka viimeksi huhtikuussa. Tämä on elokuun lopulta 2019 ja kuvan on ottanut Anniina Karjalainen.

syyskuu 2019 ja kuvan on ottanut Anniina Karjalainen.

Käytiin muuaman kerran kodin ulkopuolella ja kerran jopa maneesilla. Tällöin Antsa ei edes niin paljon vänkslännyt kuolaimella, mutta tikitti aikalailla nopeaa vaan menemään. Suussa ei ollut mittään vikkaa, mikä toisi kuolaimesta kipua eikä kuolaimesta ollu suussa jälkiä. Kuvan on ottanut lokakuussa 2019 Venla Lotvonen.

Viime talvi (2019-2020) oli opettavainen, koska pohjat oli niin huonot, että jäi mahollisuus vaan maastakäsittelylle jos sillekkään. Alettiin tekemään uusia juttuja maastakäsin, esim. temmonmuutoksia. Tuntu yhtäkkiä, että ollaan menty taas pykälä etteenpäin henkisellä tasolla. Tämä huono talvi avarsi mun ajatusmaailmaa hurjasti ja ilman sitä oisin varmaan jatkanu tyhmien asioitten tekemistä.

marraskuu 2019 c. Siiri Salmi/Ponivalo

Olin ottamassa igstooria ja Antsa tönäsi niin, että puhelin lensi rotkoon. Onneksi kylläkin tyssäsi lumeen eikä valunu ojjaan asti. Ei ollu nimittäin kauaa, kun olin rikkonut edellisen puhelimen sen tippuessa vessanpönttöön. c. Siiri Salmi/Ponivalo

joulukuu 2019 c. Ponivalo

helmikuu 2020 c. Ponivalo

helmikuu 2020 ja kuvan otti Sofia Korva.

Keväällä otin Anteron kanssa tunteja, mutta ne meni kaikki aika huonosti eikä ne ollut sitä, mitä halusin ratsastukselta. Eli palasin vielä kerran siihen valtavirranratsastus-Elskaan. Mulle tuli pahamieli siitä, että väkisin yritin saada Anteroa raviympyrällä taipumaan, jos se ei vaan taivu. Jäi niin pahamieli ratsastuksesta, että jätettiin se vähäksi aikaa pois. Maastatyöstettiin varsinkin kesäkuussa ahkerammin ja järkevämmin asioita, kuten lähettämistä ja sellasia tietynlaisia hevosmiestaitoja eli ohjaamista yms. 

Kerran kuitenkin menin selekään ilman satulaa ja hakkikset päässä. Mulla oli itellä jotenkin tosi tyyni ja rauhallinen olo, joten kokeilin ratsastaa tooodella rauhassa ja pienillä avuilla. Pidettiin välillä ihan vain taukoja, jolloin rapsuttelin ja kehuin Antsaa. Pysähdyksen jälkeen saatoin tovin vaan rapsutella ja kehua Anteroa. Tehtiin tosi helpotettuna vaikkapa väistöjä. Esimerkiksi kahden väistöaskeleen jälkeen työnsin Anterolle pitkää ohjaa, jolloin se työnsi pään ja kaulan pitkälle alas, rentona. Väistöt oli vähän sellasia sinnepäin. En halunnu, että Antsa tekisi niitä jännittyneenä ja hätäisenä eli ennen kuin se ehti hätääntyä, oli se jo venyttämässä itseään eteen alas. Meille jäi viimeiseksi kesäksi tavaksi ratsastaa näin. Laukattiin kesän aikana näissä harjotuksissa ehkä kerran. Koska laukka ei noussut, ajattelin ettei yksinkertasesti ole vielä laukan aika.

Antsa alako ottaan sen eteenpäin venyttämisen tavallaan palakkiona. Tehtiin useasti esim. väistöä, josta päästin eteen, annoin ohjaa ja nostin ravin naksauttamalla ja sitten hiljensin käyntiin hetken päästä. Tämä tyyli toimi Antsan kanssa tosi hyvin ja tuli arkipäiväksi tehdä siirtymiä myös pitkällä ohjalla, joka oli tosi antoisaa itelle.

Antsa opetti todella paljon kahessa vuodessa. Se tuntui oikeastaan omalta hevoselta, mutta ei kuitenkaan. Kahessa vuojessa ehtii testata asioita ja nähä niitten maholliset vaikutukset. Kun alotin esim. venyttelemisen joka kerta, huomasi Antsan oikeasti olevan vetreämpi ja parempi. Opin vaihtamaan suunnitelmia tilanteen mukaan, koska joskus oli aikoja, kun Antsa oli arka selästä, jolloin maastakäsiteltiin ja yritin hoidollisesti tehä selälle hyviä asioita. 

Suurimpana muutoksena pidän sitä, että muutin käyttäytymisen hevosen hyvinvointia ajattelevaksi. Maastakäsitellessä tehtiin väistöjä, taka/etupään väistöjä ja erilaisia asioita, jotka hyödyttäisi Antsan fyysikkaa eli esim. vetreyttä, paikkojen aukinaisuutta, toivottavasti. Näissä asioissa on vielä paljon opeteltavaa, mutta kuitenkin asioiden sisäistäminen on jo paljon eteenpäin. Samalla maastatyöskennellessä ihan huomaamatta ihmisen ja hevosen yhteistyö paranee. Tehtiin maasta myös askellajin sisällä temmonmuutoksia ja hinkattiin siirtymisiä ajatellen, että niistä olisi hyötyä ihan ratsastuksessakin.

toukokuu 2020 ja kuvan on ottanut Sofia Korva.

Anteron selkä ei tuntunut aralta kertaakaan uudella ratsastustyylillä. En tiedä kuvittelinko vain, mutta uskon tehneeni jotakin ainakin välillä oikein. Ylipäätään en ajatellu enään omaa etua eli sitä pääsenkö esim. laukkaamaan, vaan esimerkiksi sitä että astuuko hevonen hyvin takapäällä ristiin, joka auttaisi ja aukasisi kehoa. Tai no itseasiassa näistä asioista tuli mulle paljon mieleisempiä ja kivempia kuin se ite laukkaaminen. On siis vähän huono sanoa, etten ajatellu ittiäni, koska nuita asioita halusin tehä. 

Tulevan heppakaverin kanssa haluan oikeasti luoda vakaan pohjan. Mitään ei tehä ennenkuin siihen ollaan valmiita. Mennään käyntiä vaikka ensimmäiset 5kk, kunhan se liikkuu oikein, mielekkäästi JA varsinkin kokee olonsa tyytyväiseksi. Koen, että mun tullee tukea hevosen hyvää oloa kehollisesti sekä henkisesti eikä mittään muuta. 

Loppuun vielä video, joka on mun mielestä ehkä aika sekava. Video etenee kronologisessa järestyksessä, mutta tuntuu, ettei siitäkään välity mun ja Anteron suhe. En enään kesällä kuvannut meidän hommia, joten ei ole materiaalia parhaista treenailuista. Noh, jos oikeasti kiinnostaa, mitä me tehtiin kahen vuoden aikana, voi vaikka plärätä mun Instagramia. 

Oli hienot ja opettavaiset kaksi vuotta. Tuntuu, että kirjotin postauksen jotenkin negatiiviseen sävyyn ja luomalla minusta jonkun hirviön. En ollut Anterolle ilkeä tai väkivaltainen. En vaan osannut ymmärtää sitä aina tarpeeksi hyvin ja loppujen lopuksi tuntui, että kaikki koettava Antsan puoliylläpitäjänä on tavallaan koettu. 

Nyt jonkin aikaa vielä varmaan menee ilman omaa heppakaveria, mutta jos tämän hetkinen tauko pidentyy, toivottavasti pääsisin talleilemaan vaikkapa kuvailun merkeissä.

Lapin reissu koirien kanssa

Keskiviikkona lähettiin koirat kyyissä kohti Yllästä, jossa vietettiin kaksi ensimmäistä yötä. Keskiviikkona päästyä paikalle, käytiin kiertämässä joku luontopolku Ylläksen laskettelukeskuksen lähellä ja tämä reissu kesti tunnin ja reilu kolme kilometria. Sydän jännitti ja tuntu olevan kierrettynä muoviin, joka vielä kuitenkin anto vähän myöten, sillä jännitti maholliset koirakohtaamiset. Saatiin kuitenkin tuolloin iltapäivästä/illasta kiertää lenkki vain ottaen vastaan muutamia ihmisiä.

Postauksen kaikki kuvat c. Elina Greus

Torstaina suunnattiin kiertämään Taivaskeron lenkki, johon meillä meni 3h 50min ja 8,8km. Taivaskero alako poroille huutamisella Lakin toimesta. Vähän aikaa matkaa mentäessä tuli vastaan kolmen koiran koirakko. Eikun kuonokoppa päähän, niskasta kiinni ja ohi kera Lakin huudon. Ylipäätään Taivaskerolla oli paljon koiria, joita yritettiin väistellä parhaamme mukkaan. Mittään ei onneksi sattunu, mutta oli se itelle aika stressaavaa. Reitillä oli kuitenkin hienot maisemat, joista jotenkin kaukaisesti tuli mieleen Kreetalla nähyt maisemat. Varmaan tämä johtuen kasvillisuuden vähäisyydestä. Silimät etti koko ajan vuohia ja oliivipuita.

Taivaskeron loppu oli melekosta laskeutumista kivikossa ja näiden aikana mentiin myös useita koiria pakkoon. Ajattelin, että reitti on jotenkin hiljanen, mutta ajan kuluessa ihmisten määrä kasvoi kasvamistaan. En ite tykkää oikeastaan nähä luonnossa muita ihmisiä, joten sen puolesta en hirveänä Taivaskerosta välittänyt, koska se oli niin turistikohe. Kuitenkin sillon kun pääsi rauhassa menemään, oli meno paljon mutkattomampaa ja mukavempaa.

Koirilla oli hyttysliivit, jos ois sattunu olemaan kiusaavia hyttysiä, mutta niistä ei ollu koko reissun aikana haittaa.

Perjantaina vaihdettiin mökille Saariselälle. Se mökki sijaitsi muista kauempana tunturin laella, joten se oli paljon mukavempi paikka itestä ja myös koirista. Ylläksen mökki oli kaiken keskellä, joten Lakikin oli paljon stressaantuneempi siellä. Ulos päästessä se oikeastaan aina haukku, vaikka ei olis ollu etes mittään haukututavvaa. Jos jäätiin koirien kanssa kolomestaan Ylläksen mökkiin, ramppasi ne ikkunoilla kattomassa ja oli levottomia (Lakin levottomuus tarttu myös Siriukseen). Saariselän mökillä ku jäätiin kolomestaan, nukku Sirius lattialla ja Laki mun sylissä.

Käytiin heti ekana iltana kattomassa viereisellä tunturilla menoja. Meijän onneksi tunturista kuoriutui oiva lenkkeilypaikka eikä siellä ollut muita lähimaillakaan.

Laki ei pysy kurveissa mukana. :D

Lauantaina kierrettiin reitti, jonka matkalla poikettiin Pyhä-Nattasen huipulla. Reissuun kului aikaa 3h ja 20min ja taas matkaa kerty 7,2 km. Alussa mentiin ihan vaan metässä, mutta nousu ite huipulle alako olemaan meleko mielenkiintosta isoista kivistä johtuen. Lakilla välillä tärräsi jalat, kun sitä jännitti epävarma pohja, mutta se osasi hienosti itekki kattua, että mistä on parasta mennä. Tuettiin Lakia välillä takamuksesta tai autettiin pahempien kohtien ohi nostamalla sitä. Sirius oli välillä äitin sylissä, koska yritti mm. peruuttaa taakse, jollon se ois pahimmassa tappauksessa kaatunu ja lähteny kivikkua alas.

Lähettiin tälle reissulle yheksältä aamulla, mutta ois saanu lähtä aikasemmin. Huipulle päästyä sinne alako lappaamaan runsaasti ihmisiä toista reittiä, jota me mentiin takasin. Syötiin ja juotiin isojen kivimuodostelmien päällä ja koirtaki sai puruluut. Tuli kuitenki nopea lähtö, kun nähhään meitä lähestyvän suomenpystykorvan. Kotona meillä on yksi vihollinen suomenpystykorva, joka on purru Lakia päästä, kun Laki oli nuorempi. Äiti ja iskä oli Lakin kanssa lenkillä ja pysähty tienlaitaan koiraohituksen takia. Mies ajo pyörällä suomenpystykorvan kanssa ja päästi koiran Lakin luo, jollon tämä koira puri Lakia päästä. Laki muutenkin on aika rotuvihainen. Valkoset koirat (labbikset ja kultasetnoutajat), saksanpaimenkoirat, suomenpystykorvat, saksanseisojat ja jämtlanninpystykorvat tullee ekana nyt mieleen roduista, jotka mennee ylleensä välittömästi tunteisiin.

Kierreltiin mahollisimman kaukaa tämä pystykorva ja nainen ilmeisesti huomasi meijän olevan vähän piilossa ja onneksi ymmärsi lähtä pois näkyviltä. Koko matka tielle oli tuskaa. Käytiin ainaki kerran paossa yhtä pikkukoiraa. Aateltiin, että noh nyt ne meni ja mentiin takasi polulle, jossa tämä porukka vielä seiso ja olin Lakin kanssa puskan takana piilossa eikä näillä leikkaa ollenkaan, että hmm oisko nuo ollu meitä piilossa. Äiti sitte kerto Lakin tilanteesta ja nämä jatko matkaa. Jokanen ihmiseen viittaava ääni oli kamala ja hirviä, koska pelotti maholliset koirat, varsinki lopun pitkospuilla. Tielle päästyä äkkiä vaan jatkamaan kilometri meijän auton luokse muitten autojen luota. 

Selevittiin siis viimesestäki reissusta elossa, illalla ja seuraavana aamuna ennen lähtyä, käytiin vielä mökin vieressä ulukoiluttaan Siriusta ja Lakia. Tämä tunturi mökin vieressä oli ehottomasti koirien lemppari. Laki piehtaroi ja oli tosi rento oma ittesä siellä. Sekä Laki että minä pystyttiin siellä kumpiki jopa hengittämmään.

Reissu siis onnistu ehjin nahoin, mutta voi sitä onnen määrää, kun pääsi ommaan kottiin. Lakin kanssa on vaan vaikea nauttia mistään tai ajatella muuta kuin muita mahollisia koiria. Koko ajan täytyy olla valppaana. Se ongelma koirakko ollaan aina me, ikinä ei satu vastaan toista reaktiivista koiraa. Oon myös huomannu, että ihmisillä on ilmeisesti tilanteenluku ongelmia, koska tunkevat kohti koiransa kanssa, vaikka meillä ois paha tilanne Lakin kanssa eikä keltanen merkin tarkotus ole ilmeisesti läheskään kaikilla tiedossa etes vähhääkään.

Oli kuiteki kiva käyä jossakin loman aikana, koska musta on kovvaa vauhtia kotihiiri, jota ärsyttää kaikki rutiinista poikkeava,