paha mieli virheistä

Koen usein, että "kukkahatut" eivät saa tilaa epäonnistua ja jokseekin sen takia he myös ottavat epäonnistumiset raskaammin. Esimerkiksi minä otan todella raskaasti sen, jos Iiro alkaa jähmeentymään kävelyllä, jos se paljon mukeltaa suullaan tai jos se tekee jotain muuta, mikä viestii jotain negatiivista tai epäonnistumista. Otan sen ihan eri tavalla raskaasti kuin jonku epäonnistumisen aikanaan ratsastaessa. Hevosten oudot pukit tai muut epämääräisyydet ei tuntunut oikeastaan miltään enkä varsinkaan jäänyt ajattelemaan niitä jälkeenpäin. Toki näinä aikoina olin oikeasti ihan lapsi eli 9-14-vuotias. Vaikka en ollut kovin vanha silloin, kun harrastin lähinnä vain ratsastaen hevosia, ymmärsin kuitenkin aika paljon lajista ja voin myös rehellisenä sanoa, että minulla oli paljon potentiaalia ratsastajana. Jos en olisi aloittanut Antsalla kesällä 2018, saattaisin olla ihan erilainen hevosihminen ja oikeasti jopa "tasokas" ratsastaja. Asiat nimittäin onnistuivat todella hyvin siihen nähden, kuinka vähän minulla oli varaa käydä tunneilla. 

Minä ja ihana Percipus kesällä 2017. ♥ c. Essi Honkala

Minä ja Valiant syksyllä 2016. Kuvan on ottanut Venla Lotvonen.

Ajattelin ennen pukittelujen ja pystyyn hyppimisien jälkeen: "olenpa hyvä ratsastaja, koska pysyin selässä ja hevosen käytös ei juurikaan vaikuttanut mun omaan suorituskykyyn tilanteen jälkeen". Jos hevonen kaahotti ja sain sen ohjista rajusti kääntämällä, pientä ympyrää pyörittämällä tai höykkyyttämällä lopettamaan kaahottamisen, koin oloni itsevarmaksi ja hyväksi ratsastajaksi, sillä olinhan juuri laittanut hevosen "ruotuun". Mutta jos Antsa kaahotti mulla, en päässyt siitä yli tällä tyylillä. Ratkaisin tilanteen yrittämällä kaikkeni saada pidättämällä sen menemään toivottua vauhtia ja väkisin "vain" asettamalla hakeutumaan sitä alas. Aloin varomaan sitä, ettei sellaisia kaahotustilanteta enää tulisi. Minun olo oli niin kauan todella epämukava, kunnes näin Antsan taas uudelleen. Koin tilanteen korjaantuneen vasta, kun koitti seuraava tallipäivä ja pääsin tekemään kaiken puhtaalta pöydältä. 

Edelleen minulla on sama ongelma eli en pääse epäonnistuneesta tilanteesta yli kuin vasta seuraavana kertana, kun menen tallille. Koen helposti pienemmät ja pienemmät vastoinkäymiset raskaammin ja raskaammin. Sen epäonnistumisen ei tarvitse edes välttämättä olla mikään konkreettinen asia, kuten esimerkiksi pystyyn hyppääminen, vaan se voi olla vain negatiivinen, vaikea tai jotenkin kytkeytymätön tunnelma. Kytkeytymättömällä tunnelmalla tarkoitan sitä, kun Iiron kanssa ei tunnu olevan fiilikset kytköksissä toisiinsa. Vaikka meidän fiilikset olisi päivän aikana ollut jossain vaiheessa kytköksissä, mieleen jää vain ne hetket, jolloin fiilikset eivät olleet toisiinsa kytköksissä. On tosi vaikea saaada tunteita enää kytköksiin hetkellisen "välirikon" jälkeen, koska jään rypemään siihen, että se jokin asia meni huonosti ja nyt Iiro on pilalla mun takia. Järkevintä olisi ymmärtää vaan jatkaa eteenpäin ja yrittää onnistua muissa tulevissa asioissa. Helpommin sanottu kuin tehty, ainakin minun kohdalla. Onko muilla samaa ongelmaa?

Iiron kanssa viime lokakuussa. Tällöin Iiro jumi todella paljon, mutta tästä ollaan menty jo eteenpäin monessakin asiassa! Sitä ei aina vaan omassa itsekriittisyydessä hoksaa ajatella. c. Ponivalo

Nyt kun oon pätkän selitellyt vähän aiheen vierestä, voisin palata alun aiheeseen eli siihen, kuinka tuntuu kuin kukkahattujen epäonnistumiset ovat paljon enemmän arvosteltavia ja paheksuttavia. Tuntuu, että "kukkahatut"(täytyisi keksiä jokin parempi nimitys...) joutuvat paljon todistella muille tuloksilla heidän tekemisiään ja niiden kannattavuutta. Tuntuu kuin ulkopuoliset jotenkin vaatisivat tuloksia ja jos niitä ei ala tulemaan, tuntuu leijuvan sellaista "no eikö toiminutkaan" tai "minähän sanoin" ajatusta ja tunnelmaa. 

Ratsu- ja ravihevosilla saatetaan paljonkin vaihdella varusteita, kuten esimerkiksi kuolaimia. Se kuitenkin on täysin normaalia. Monella hevoslähtöisellä toimijalla se varuste saattaa olla se oma toimimis- ja koulutustyyli eli periaatteessa voisi ajatella, että koulutustyylin muuttaminen olisi tietynlainen varusteen vaihtaminen. Koen, että jos positiivisen vahvisteen käyttäjä tai muuten todella hevoslähtöinen hevosihminen vaihtaa toimintatyyliään, suhtaudutaan muutokseen asenteella "no toimiikohan tuokaan".

Iiro samaisella kerralla viime lokakuussa. c. Ponivalo

Usein hevoslähtöisesti toimijat eivät uskalla sosiaalisessa mediassa puhua virheistä, koska pelätään vastaanottoa. Pelätään, että se esille tuotu virhe saa aikaan suuremman show'n kuin esimerkiksi epäonnistuneen esteradan läpikäyminen. Tuntuu jotenkin, että ihmiset ajattelevat hevoslähtöisen toiminnan sellaisena asiana, jota saa ihan rauhassa kritisoida, vaikka asiasta ei edes tietäisi. Ei myöskään ymmärretä, kuinka monimutkaisen yksinkertaisia asiat ovat. Jotku jopa jättävät tekemättä joitakin asioita, jos hevonen ei räpsyttele molempia silmiään yhtä paljon. Miksi ylipäätään silmille kantautuu todennäköisemmin kriittisyyttä sitä kohtaan, että joku epäilee hevosensa olevan kipeä, joten ei tee tiettyjä asioita tai jos joku ns. "luovuttaa" hevosen kanssa, kuten jättää ratsukoulutuksen kesken kuin kriittisyyttä sitä kohtan, että hevosta lyödään ja komennetaan sen luonnollisen käyttäytymisen takia? Tuntuu, että ajatellaan hevosten elävän pumpulissa ja niiden elämä ei ole hevosen elämää. Suoraan sanottuna tuntuu kuin ihmiset olettaisi, että kukkahatut luulee osaavansa kaiken ja olettaa, että kaikki heidän tekemiset onnistuisi jokaisen hevosen kanssa. Asia ei kuitenkaan ole niin. Yhtälailla "kukkahatut" tarvitsevat (jopa useita) epäonnistumisia ymmärtääkseen muuttaa omaa toimintamallia. 

Toiselle hevosihmiselle virhettä voi seurata esteeltä tippuva puomi, raveissa nouseva laukka tai hevosen jähmettyminen, kun huomaamatta ahneudessaan laittaa hevosen sille liian vaativaan tilanteeseen. Virhe on aina virhe, oli se virhe sitten mikä tahansa. Virheistä opitaan toimimaan toisin. Virheitä sattuu kaikille ja se on osa kokoaikaista kasvamista. Virheistä voi huomauttaa, mutta pitää muistaa argumentoida hyvin, jottei tulisi väärinkäsityksiä. 

Iiro samaisella kerralla lokakuussa. c. Ponivalo

Kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän somessa pyörineenä, oon sivusta seuranneena oppinut ja oivaltanut paljon. Jos haluaa auttaa vähintään hevosen hyvinvointia ajatellen, miksi sitä palautetta ei voisi antaa positiivisessa muodossa ilman hyökkäävää sävyä? Jos tosissaan tahtoo auttaa, ymmärtää kai, että negatiivinen viesti saa usein negatiivisen vastauksen ja tällöin apua ei oteta välttämättä edes vastaan. Ei ole helppoa saada palautetta omasta virheestä ja huomata, että se palaute on totta. Vielä vähemmän helpompaa on saada palautetta, joka on negatiivisessa, jopa ilkeässä, muodossa. Eihän oppimisen tulisi tapahtua häpeän kautta? Mitä paremmin virheistä opetetaan (eli mitä paremmin palautteen antaja tuo asiansa esille) sitä paremmin virheistä opitaan.

Jollekkin ns. "ei-kukkahatulle" saattoi tulla tästä postauksesta syyttelevä ja yleistävä kuva. Jos et tunnista itseäsi tekstin negatiivisista kohdista, hyvä niin! En tahdo syytellä ketään, haluan vain herättää ajatuksia. Mun on mahdoton puhua muiden kuin itseni ja tuttujeni pohjalta. En pysty mennä esim. ratsu- tai ravi-ihmisen ajatuksiin, mutta pyrin lähtökohtaisesti olemaan avoin niin kauan, kunnes löydän jotain mielestäni epäkohdallista. Onneksi kenenkään ei tarvitse mahtua yhteen muottiin, vaan jokainen saakoot tehdä mitä lystää. Siksi onkin vaikea osata nimittää itseään miksikään, joten olkoot Elina kukkahattu ja hevoslähtöinen hevosihminen.