Onko eläimen "ei" arvottomampi kuin ihmisen?

Ihmiset niin kovin luulevat tuntevansa hevoset niin hyvin eläimenä ja tietävän niiden käytöksestä luvattoman paljon. Itselläni nousee mielessä keskisormet pystyyn, kun joku ottaa esille, kuinka on monta kymmentä vuotta ollut hevosten kanssa niin kyllä tietää, miten asiat on. Aina oppii uutta eikä koskaan ole valmis. Varsinkin nyt, kun mielestäni Katariina Alongi on käynnistänyt uuden tyylin toimia hevosten kanssa, moni ihminen, joka on vuosi kymmeniä ollut hevosten kanssa on herännyt siihen, millaisia eläimiä hevoset ovat ja myös siihen, kuinka tietämättömiä he loppujen lopuksi ovat olleet. 

En itse tykkää siitä, että joku tuntematon (tai edes tuttu) tulee lähelle. En tykkää siitä, että jos istun jonku kanssa ahtaalla sohvalla niin, että toinen ihminen koskettaa edes hipaistenkaan. En voi kuvitella, miltä tuntuisikaan, jos joku väkisin tulisi koskemaan tai halaamaan. 

Olin ennen kova silittelemään ja lääppimään hevosia sekä muita eläimiä. Häikäilemättä voin sanoa olevani todella ylpeä siitä, että eläimeen koskeminen ei tule minulla nykyään enää luonnostaan ensimmäisenä. Täysin ajattelematta esimerkiksi uuden kissan kohdatessa, menen mahollisimman lähelle kissan omaa korkeutta ja juttelen sille sekä annan mahdollisuuden haistella ja tutkia mua, ja mikä tärkeintä, annan kissan itse päättää lähestyä eikä niin, että minä lähestyn sitä.

Yksi asia, mikä mua suunnattomasti inhottaa ja ihmetyttää on se, että hevoselle kehdataan vain lyödä jokin uusi ihminen selkään. Siis miten ja miksi joku kehtaa tehdä toiselle eläimelle jotakin noin alistavaa? Mun mielestä hevoselle ei todellakaan saa tehdä noin. Hevoset ovat loppujen lopuksi todella hitaita ja seesteisiä eläimiä, joten moiset yhtäkkiset ja suuret muutokset voivat olla todella jännittäviä. Iiron kanssa oon huomannu, että mitä enemmän hälle antaa aikaa, sen paremmin asiat onnistuu. 

Ihmisillä on joku pakottava tarve olla eläinten niskanpäällä. Kerrankin kuulin, että hevosen rapsuttamista ei pidä lopettaa, jos hevonen luimii tai uhkailee, vaan vasta sitten, kun hevonen lopettaa uhkailun. Ok mitä. Vaikka me ihmiset olemmekin päättäneet ottaa maailman haltuun oman mielen mukaan, pitäisi toisen tilaa silti arvostaa. 

Jonku mielestä seuraava asia voi kuulostaa turhalta hömpötykseltä, mutta silti; miksi ihmiset itkevät ja valittavat koko ajan siitä, kuinka esimerkiksi naisia lähennellään ja lääpitään ilman suostumusta. Eikö ihmiset oikeasti käsitä, että tekevät hevosille ja muille eläimille ihan samaa. Eläimen "ei" pitäisi ottaa yhtä tosissaan kuin ihmisen "ei". En kiellä sitä etteikö pakolliset hoitotoimenpiteet pitäisi onnistua, mutta nekin on mahdollista tehdä niin monella tapaa. 

Todellinen ei on aina ei. Ei ole vähemmän ei:tä tai enemmän ei:tä. Kuinka ahdistavaa se eläimestä voi olla, kun sen täytyy alistua ihmisen kosketukselle ja läheisyydelle, vaikka oikeasti ei nauttisi siitä hetkeäkään. Eläin tietää, ettei ihmistä voi näykkästä, potkasta tms, joten se joutuu alistumaan kosketukselle.

Laki ei pidä sylittelystä ja silittämisestä samoissa määrin, mitä Sirius. Tuntuu väärältä mennä silittelemään Lakia sen nukkuessa, mutta Siriuksen kanssa se tuntuu luonnolliselta. Laki saa itse lähestyä halutessaan fyysistä huomiota.

En valehtele, kun väitän, että en nykyään aina luota siihen, että jollekkin eläimelle (varsinkin hevoselle) silittäminen olisi kiva ja mieluinen juttu, joten ennemmin tyydyn juttelemaan ja tutustumaan hevosen kanssa ensin. Haluan ensin tuntea hevosen oikean läsnäolon ja olla varma, että hevonen on huomannut minut ja kiinnittänyt huomionsa oikeasti minuun. Sitten vasta kehtaan koskettaa hevosta, jos tunnen saavani siihen luvan.

Eräs päivä olin lähdössä tallilta ja pihaton aidalla notkui hevonen, jolle juttelin. Käännyin ja lähdin pois, jolloin tämä hevonen ryskäytti aitaa. Palasin hevosen luokse ja kysyen silittelin sitä päästä, jolloin tämän lempeän yksilön silmät alkoivat luppasta. Hetken siinä silittelin, kunnes kerroin, että minun täytyy lähteä. Tämän jälkeen hevonen jäi tyytyväisenä, ilman ryskäämistä pihattoon.

Kuvan on ottanut Antti Juka.

Ihmiset puhuvat paljon eläimille tarkoittamatta sitä oikeasti. On eri tapoja puhua eläimelle. Tuntuu kuin eläimet olisi tottuneet siihen, että ihmiset vain kälättävät keskenään. Pääsin toissapäivänä jutskailemaan ihanien berninpaimenkoirien kanssa. Vanhempi uros herra ei aluksi kummemmin reagoinut mun höpöttelyihin. Huomasin, että mun täytyi jotenkin herätellä se mun puheelle, jotta se käsittäisi, että puhun juuri hälle ja haluan juuri hänen kanssa jutskata enkä vain kälättää menemään. Yhtäkkiä tultiinkin todella kivasti juttuun tämän sympaattisen köllykän kanssa. Iso poika tahtoi hirmusti sylittelyä ja rapsuttelua. 

Vieressä pemuava pentu oli todella hienosti muutaman huomautuksen jälkeen odottanut syrjemmässä, joten ajattelin seuraavaksi palkkioksi jutskata pennun kanssa. Sydämeni kuitenkin luopui niin monesta tuskan rippeestä ja olin taas niin ylpeä itsestäni, kun tämä vanhempi herra tökkäsikin itsensä kainalooni kättäni nakaten. En tiedä oliko se kiitos hetkestämme vai ettei köllykkä olisi vielä halunnut hetken loppuvan. Oli miten oli, se loi todella lämpimän olon itselleni. Joku eläin oikeasti osoitti välittämistä ja tyytyväisyyttä minulle. Siis _minulle_. Olin myös ylpeä siitä, kuinka siinä tilanteessa hoksasin saada tämän koiran kanssani kommunikaatioyhteyteen, vaikka se aluksi tuntui sulkeutuvan kälätykseltäni. 

Yleensä hoksaan tilanteita vasta jälkeenpäin. Nyt onneksi hoksasin itse tilanteessa. Olen niin kiitollinen tästä kokemuksesta tälle ihanalle bernille!

Mutta takaisin siihen, että on eri tapoja puhua eläimille. Usein uuden eläimen kanssa ei ole kannattavaa puhua ns. "arkisesti". Esimerkiksi Iirolle puhun arkisesti ja tavanomaisesti, kuten "kumpi näistä harjoista", "otetaampa kavioit", "oota nii laitan tämän ruuan tuonne" tai "väistäppä vähän". Ennen tällaista arkista puhetta tarvitaan kuitenkin syvempää puhetta; ihan vain hevosen katselua ja sille juttelemista, kuten vaikka kyselyä. Itse tykkään usein kysellä uusilta eläimiltä, että mitä ne ovat sinä päivänä hommanneet. Vaikka en saa mitään oikeita vastauksia (en luota intuitiooni sen vertaa, että uskaltaisin luottaa tuntemani jutut oikeiksi), oon silti huomannut sen toimivan hyvänä jään rikkojana. 

Tykkään kovasti siitä, että kun Iiroa käsittelee joku uudempi ihminen, se antaa Iiron haistella ja tutkia hetken aikaa. Iiro nimittäin monesti nuuhkii ja tutkii ihmiset päästä varpaisiin.

Mutta sitten takaisin siihen, kuinka mielestäni on väärin lyödä ventovieras ihminen hevosen selkään. Miettikää, kuinka luonnotonta hevoselle (=saaliseläin) on, että ihminen (=peto) on sen selässä. Vaikka varsojen kanssa ollaan ja tehdään, ei niitä turhaan hiljalleen opeteta painoon selässä. Onhan se todella luonnotonta. Kerran kissa hyppäsi karsinan laidalta Iiron selkään ja voin sanoa, että sai sellaset pukit, ettei ole toista kertaa hypännyt.

En muista millon viimeksi olisin vain ottanut ja mennyt jonku vieraan hevosen selkään. Ehkä alkuvuodesta 2018, kun ratsastin Antsalla ekan kerran? Mielestäni uuden ihmisen pitäisi olla todella nöyränä ja kiitollisena, että hevonen ottaa tuiki tuntemattoman olennon selkäänsä. Usein se menee vain siihen, että harjaus, kamppeet selkään ja ratsastaja kyytiin ilman, että ehditään tutustuttaa hevosta ja ihmistä. 

Olen pari kertaa käynyt länkkäritallilla, missä ensin ratsastaja on maastakäsitellyt hevosta hakien tuntumaa, millainen hevonen on. Samalla hevonen saa tuntumaa ihmisestä ja sen on varmasti paljon mieluisempi ottaa uusi ihminen selkäänsä. 

Mua inhottaa se, kuinka ihmiset tahtovat tuloksia heti. Jos olisin ratsuttaja, haluaisin itse toimia hevosen kanssa ja oppia tuntemaan hevosen. En tahtoisi vain istahtaa valmiin hevosen selkään. Liian usein kuulee ihmisten suusta, että hevonen jännitti uutta ratsastajaa. No miksei hevoselle annettu enemmän aikaa? On ihan turha tulla sanomaan, että hevonen on eläimenä muutenkin stressiherkkä. Ei se oikeuta lisäämään stressiä ja jännitystä, kun ajatellaan, että "noh, se stressaa muutenkin". 

Eräs hevostenkouluttajakin on sanonut, että ensimmäisillä maastatyöskentelyillä täytyy olla ronskimpi, jotta omistajat näkevät muutoksen ja sitten voi olla nätimmin, kun omistajat tietää, että hommasta on kuitenkin hyötyä. Kuinka idiootteja jotkut hevosenomistajat voivat olla, että niiden aivot keksivät ajatella näin? 

Kuvan on ottanut Antti Juka.

Taas niin paljon toisistaan erkanevaa asiaa, mutta se tuntuu jo hiljalleen omalta tyyliltäni. Loppuun vielä tiivistelmä postauksen keskeisimmistä ajatuksistani:

-Mielestäni on väärin laittaa tuntematon ihminen hevosen selkään ilman, että ensin ollaan tarkoituksellisesti tutustuttu ja annettu molemmille osapuolille riittävästi aikaa.

-Hevosen ei pidä olla mikään kone. Jos hevonen jossakin tilanteessa pyytää ihmistä kauemmas itsestään eikä ole käynnissä mikään pakollinen hoitotehtävä, ihmisen tulisi kunnioittaa pyyntöä. 

-Eläimen "ei" ei nähdä yhtä arvokkaana kuin ihmisen. Siinä missä ihmiset kokevat, että toisen ihmisen fyysinen ahdistelu on ehdottoman väärin, samaan aikaan hevosten ja muiden eläimien fyysinen ahdistelu (esim. koskettaminen, vaikka hevonen ei sitä haluaisi) on ok.

-Tärkeää on ensin saada kosketukseton yhteys. Eläimen pitää saada mahdollisuus tutkailla ihmisen olemusta ja energiaa sekä ihmisen pitää saada mahdollisuus tutkailla eläimen olemusta ja mielentilaa sekä asennetta ihmistä kohti. 

-Ei ole mikään syy kiusata ja stressata hevosta entisestään puolustautumalla, että hevonen on muutenkin stressiherkkä eläin. 

Aina oppii uutta eikä kannata hävetä, jos ei tiedä jotakin. Parempi asia on oppia ja sisäistää kuin oman egonsa takia syrjäyttää häpeissään jokin itselleen uusi asia. Äitin työkaveri opiskelee hepreaa ja hälle oli tullut vastaan lause "eläimet ovat enkeleitä, jotka ovat siipien puolesta valinneet turkin."

Tehdään yhdessä maailmasta eläimille parempi ja oikeudenmukaisempi paikka, jooko? 

 

Ajattomuutta, rauhaa, hiljaisuutta

 "Siis onko paljon pyydetty, liikaa vaadittu, saada tietää kiukulleni syy" laulaa Marko Annala Mokoman Ärräpää kappaleessa. Tätä olen miettinyt pitkään ja hartaasti. Tai pikemminkin sitä, mistä jatkuva tuskainen oloni johtuu. Välillä tuskani on vain passiivinen mukana roikkuja, mutta välillä se hyökkää takaa ja nappaa minut pimeään säkkiinsä. Säkissä potkin ja yritän päästä irti tuskan pyörityksistä. Säkin läpi tulee paljon pieniä valon pilkahduksia, mutta ne eivät pysty valaisemaan pimeää tuskani säkkiä. Jossain vaiheessa kangasmaisen säkin pintaan joku valontuoja energiallaan polttaa sen verran suuren reijän, että pääsen tuskan loukusta vapaaksi. Nämä reijät jäävät kangassäkkiin, sillä tuska on pitkään aina helpompi ja helpompi pitää aisoissa, kunnes se on taas tarpeeksi käyttänyt aikaa ommellen umpeen nuo valonreijät säkissään ja sama oravanpyörä voi jatkua.

Vihdoin alan löytää punaista lankaa tälle kaikelle. Pystyn tutkimaan kiukkuni syytä ja pystyn ymmärtämään itseäni. Olen pystynyt käsittämään sen,  millainen olen. Edelleen on kuitenkin vaikea olla kiukkuilematta tilanteissa tai olosuhteissa, joihin kiukkuni on jo niin pitkään ollut opittu tapa.

Ymmärrän nykyään, etten mene nykyaikaisen ihmisen muottiin. Mutta kuka tai mikä edes määrittelee nykyaikaisen ihmisen? Itse monesti määrittelen nykyaikaisen ihmisen sellaiseksi, joka hyväksyy maailman kehityksen esimerkiksi teknologian ja robotiikan osalta. Minulle nykyaikainen ihminen tarkoittaa ihmistä, joka irtaantuu luonnosta eikä tunne jopa hengellistä vetovoimaa luontoon ja sen luomuksiin. Nykyaikainen ihmien tarkoittaa minulle myös sellaista ihmistä, jonka erinäiset taidot, jotka jotkut luokittelevat huuhaaksi, hukkuu loogisen ajattelun ja jatkuvan tieteellä selittämisen alle. 

Postausta kuvittaa Ponivalon ottamat kuvat minusta ja Iirosta toukokuun lopulta.

Olin ennen tosi vihainen. En ollut oikeastaan edes itseni kaveri enkä kyllä oikein kenenkään muunkaan. Koko lukion ensimmäinen vuosi oli yhtä suunnattoman suurta tuskaa. Niin suurta tuskaa, että löysin itseni istumassa kuraattorin ja terkkarin kanssa juttelemassa siitä, että meinaanko oikeasti räjäyttää koulun ja ampua kaikki. En voi kieltää, etteikö ajatus olisi pyörinyt päässäni melkein aina, kun joku luokkakaveri vastasi tunnilla. Kaikki ne idiootit ympärilläni olisi minun puolesta voineet pitää turpansa kiinni ja olla olematta olemassa. 

Lukion toisen vuoden alkaessa kaikki tuntui jo paljon keveämmältä ja luontevammalta. Nyt se vihainen ulkokuori oli enemmänkin vain sen vuoksi, että vietin edellisenkin vuoden kyyhöttäen yksin portaissa yrittäen olla räjähtämättä jokaselle, joka sanookaan mulle yhtään mitään. Oli helppo hukkua hiusten alle yksin musiikkia kuuntelemaan. 

Kun Iiro tuli elokuussa ja aloin samoihin aikoihin kuuntelemaan Katariina Alongin Hevonen, opettajani-podcastia, tunsin alkavani jotenkin aukeamaan sieltä kipristyneestä kumarasta. Tuntui, että selkäni suoristui suoristumistaan ja kuin rintakehästä alkaisi jokin kauan tai jopa aina kadoksissa ollut kukan nuppu aukeamaan. En enää etsiskellyt itseäni samalla tavalla kuin kaikki aijemmat kuluneet vuodet. Nyt vain jatkoin syvemmälle siihen metsään, jonka olit itsestäni löytänyt.

Olin jo lukion ensimmäisen vuoden syksyllä pyöritellyt mielessä vaihtamista sittenkin sinne hevosalalle Ruukkiin ja sitä, että perustaisin jonku ponitallin. Ajatus on kypsynyt ja muuttunut monet monituiset kerrat. Koko ajan ne ovat kuitenkin olleet menossa samaan suuntaan; tahdon muuttaa eläinten maailmaa ja ihmisten käsitystä eläimistä. Tahdon antaa kokemuksia ja opettaa. Tahdon auttaa ihmisiä tulemaan lähemmäs luontoa ja eläimiä. Tahdon, että ihmiset löytävät sen luontaisen itsensä ja että he eivät liikaa koneista itseään. En tahdo, että ihmiset unohtaa sen, että meilläkin on olemassa lajityypillistä käyttäytymistä ja mekin ollaan joskus jaettu sopuisasti tila luonnon kanssa. Tärkein asia, minkä tahdon opettaa jokaiselle; kunhan tarpeeksi yrittää, voi pystyä mihin vain.

Näiden suunnitelmien myötä aloin ymmärtämään, että minua ei vain ole luotu elämään tällaista niin sanotusti "normaalia" elämää. Tähän väliin haluan sanoa, että mulla alkaa aina välillä vaan virtaamaan tekstiä päässä ja jos pystyn, pyrin kirjoittamaan ajatukseni äkkiä ylös. Tässä on siis pätkää, jonka kirjotin eräs päivä tuskissani;

Kaipaan ajattomuutta, rauhaa, hiljaisuutta.

Kesä herättää aina sen jonkin minussa henkiin. Sen jonkin vanhan, ajattoman.

Tunnen sen olevan osa minua, mutten tiedä kuka tai mikä se on. Kuin joku menneestä. Se kumpuaa esiin, henkiin. Se puhkeaa kukkaan. Se tahtoo hyvää ja yrittää aina lujemmin ja lujemmin. Se kannattelee minua kokeneilla ja vaurailla käsillään. Se tietää, mitä se tekee. Sillä on suunnitelma. Se ohjaa minut sinne, minne en itse osaisi yksin mennä.

Vaikka olisin yksin, en usein tunne olevani yksin. En tiedä mikä se on, mikä on aina kanssani, mutta ilman sitä en selviäisi täällä.

Aika hyvin toiveeni täyttää ensimmäinen virke; "Kaipaan ajattomuutta, rauhaa, hiljaisuutta". Näillä sanoilla se jokin kertoi sen minulle, kun kärsin maailman painosta ja tästä ajallisuudesta, kiireestä ja metelistä. Se jokin kertoo minulle sen, mitä en itse osaisi ymmärtää. 

Minua vetää hirveästi puoleen maaseutu, mutta ei ihan mikä tahansa maaseutu. Kuvittelen paljon elämääni mummolaani ja sen ympärillä oleviin paikkoihin. Oleskelu niillä main on ajatonta, rauhallista ja hiljaista. Ei välttämättä hiljaista konkreettisesti, vaan hiljaista tuskani osalta. Tuska ei jyskytä ja hakkaa mielessäni, päässäni ja/tai kehossani. Se on hiljaa. Se on tyytyväinen. Ehkä tuskani ei ole täällä sittenkään vain kiusakseni, vaan ohjaamassa, muistuttamassa ja opettamassa minua. Ehkä tuskani on sittenkin osa sitä jotakin, joka huolehtii minusta. Ehkä olen vain samaan aikaan niin ponentiaalinen, mutta niin vaikea ihminen ja ajatukseni sotkee nätimmät huomautukset, joten tuskan on pakko aiheuttaa kuristava tunne sielulleni.

Mieleeni on lyhyen ajan sisällä jäänyt kolme tilannetta, jotka tuntuvat niin ajattomilta ja oikeilta. Ensimmäinen niistä on tilanne, kun käveltiin Iiron kanssa molemmat paljasjaloin tiellä. Kummallakaan meistä ei ollut kenkiä. Se oli jotenkin todella yhdistävää ja ajatonta. 

Toinen tilanne oli se, kun olimme mummolani alueella tutkimassa mihin läheinen virta vie. Se oli todella ajatonta. Kuljettiin eläimien polkuja, ainakin ne oli tosi vähän käytettyjä ja useassa kohdassa oli mysteerieläimen kikkareita. Löydettiin vanha pihapiiri. Siitä edelleen huomasi selvästi, missä oli ollut peltoa tai muuten raivattua aluetta. Löydettiin kahden eri rakennuksen kivijalat sammaleen ja muun kasvillisuuden peitosta ja maasta yksi outo kivirakennelma, jolle ei keksitty varmaa selitystä.

Kolmas tilanne oli se, kun pyöräiltiin paikkakunnamme vanhaa ja mutkittelevaa tietä kohti mummolaani. Niistä teistä jotenkin huokuu sellainen näkymätön side minuun tai jokin niissä oudosti sanottuna imee isteensä. Silloin sanoin jo ääneen, että tämä on jotenkin nyt niin ajatonta. En edes osaa kunnolla selittää, mitä ajattomuudella tarkalleen ottaen tarkoitan.

Kerta kiellon päälle; ajeltiin seikkailureissulta vanhoja teitä pitkin taas kohti sivistystä ja kuunneltiin Tapio Rautavaaraa. Sieluni itki hiljaa onnesta sisälläni. Se oli niin siistiä ja elinvoimaista.

"Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on
Loisti pihlaja kerran, tuo alla auringon"

Kaipaamani rauha on sellaista elämän ja sielun rauhaa. Se tunne on mahtava, sillä olen koko ajan enemmän ja enemmän päässyt kokemaan sitä. Silloin, kun sen kokee, ei kiinnosta ollenkaan, onko seuraavan viikon koeviikko täpöten täynnä ja olisin silti uhkaavasti suuntaamassa sitä kohti lukematta. Tämän olon sain viimeisimmän kerran kunnolla silloin, kun istuin koirien kanssa mummolan pellonlaidassa olevalla isolla kivellä. Siltä kiveltä maailma näyttää niin kauniilta ja elämä tuntuu niin oikealta. Tykkään mun mummolasta yksinkertaisesti vaan niin paljon ja tunnen suurta vetovoimaa sitä kohti. Samalla se kivellä istuminen oli myös itseasiassa aika ajatonta.

Rauhalla tarkoitan myös omaa tilaa. En kykene tämän nuoruuden jälkeen enää asumaan toista pariakymmentä vuotta pienessä laatikossa. Näiden asutusalueiden pihat ovat aivan onnettomia. Ei täällä voi edes hengittää rauhassa. Ulos mentäessä parhaimmassa tapaksessa ainoastaan näet toiseen taloon menevän ihmisen. Pahimmassa tapauksessa joudut väkisin rupatella jonkun naapurin kanssa. 

Mainitsin jo aijemmin tässä postauksessa ihmisten eläimellisistä/lajityypillisestä käytöksestä. Huomaan sen, että nyt kun olen "eläimellistynyt" enemmän ja löytänyt itseäni, olen huomannut, että kaipaan omaa tilaa ja reviiriä.

Haluan tästä lähtien jakaa omaa ajatusmaailmaani uudemmalla tyylillä kuin aijemmin. En enää ajattele, että olennaista on kertoa, mitä Iiron kanssa ollaan tehty viikossa. Se ei ole mielestäni yhtään olennaista. Tahdon jakaa enemmänkin arvojani ja ajatusmaailmaani. Tahdon ajatella julkisesti, jotta edes yksi ihminen saisi itselleen ajatuksia. Olen niin surullinen ja jopa vihainen siitä, että kun ihmisiltä kysyy jotakin ja he vastaavat "en tiedä", vaikka kysymykseen ei olisi edes oikeaa vastausta.

Lyhyesti siis; Tervetuloa toivottavasti loputtomalle matkalle ajatuksiini ja elämääni! En tahdo vain katsoa vierestä, kuinka maailma tuhoutuu, ilman, että tekisin asialle yhtään mitään. Meillä on hieno maailma käsillä ja mahtavat raaka-aineet, joita käyttää elämiseen ja ajatteluun. Tärkeimmät raaka-aineet eivät löydy koulukirjoista tai yliopistoista, vaan ne löytyvät sinusta itsestäsi, kunhan vain hoksaat sen. Muu on vain ylimääräistä plussaa.