Ajattomuutta, rauhaa, hiljaisuutta

 "Siis onko paljon pyydetty, liikaa vaadittu, saada tietää kiukulleni syy" laulaa Marko Annala Mokoman Ärräpää kappaleessa. Tätä olen miettinyt pitkään ja hartaasti. Tai pikemminkin sitä, mistä jatkuva tuskainen oloni johtuu. Välillä tuskani on vain passiivinen mukana roikkuja, mutta välillä se hyökkää takaa ja nappaa minut pimeään säkkiinsä. Säkissä potkin ja yritän päästä irti tuskan pyörityksistä. Säkin läpi tulee paljon pieniä valon pilkahduksia, mutta ne eivät pysty valaisemaan pimeää tuskani säkkiä. Jossain vaiheessa kangasmaisen säkin pintaan joku valontuoja energiallaan polttaa sen verran suuren reijän, että pääsen tuskan loukusta vapaaksi. Nämä reijät jäävät kangassäkkiin, sillä tuska on pitkään aina helpompi ja helpompi pitää aisoissa, kunnes se on taas tarpeeksi käyttänyt aikaa ommellen umpeen nuo valonreijät säkissään ja sama oravanpyörä voi jatkua.

Vihdoin alan löytää punaista lankaa tälle kaikelle. Pystyn tutkimaan kiukkuni syytä ja pystyn ymmärtämään itseäni. Olen pystynyt käsittämään sen,  millainen olen. Edelleen on kuitenkin vaikea olla kiukkuilematta tilanteissa tai olosuhteissa, joihin kiukkuni on jo niin pitkään ollut opittu tapa.

Ymmärrän nykyään, etten mene nykyaikaisen ihmisen muottiin. Mutta kuka tai mikä edes määrittelee nykyaikaisen ihmisen? Itse monesti määrittelen nykyaikaisen ihmisen sellaiseksi, joka hyväksyy maailman kehityksen esimerkiksi teknologian ja robotiikan osalta. Minulle nykyaikainen ihminen tarkoittaa ihmistä, joka irtaantuu luonnosta eikä tunne jopa hengellistä vetovoimaa luontoon ja sen luomuksiin. Nykyaikainen ihmien tarkoittaa minulle myös sellaista ihmistä, jonka erinäiset taidot, jotka jotkut luokittelevat huuhaaksi, hukkuu loogisen ajattelun ja jatkuvan tieteellä selittämisen alle. 

Postausta kuvittaa Ponivalon ottamat kuvat minusta ja Iirosta toukokuun lopulta.

Olin ennen tosi vihainen. En ollut oikeastaan edes itseni kaveri enkä kyllä oikein kenenkään muunkaan. Koko lukion ensimmäinen vuosi oli yhtä suunnattoman suurta tuskaa. Niin suurta tuskaa, että löysin itseni istumassa kuraattorin ja terkkarin kanssa juttelemassa siitä, että meinaanko oikeasti räjäyttää koulun ja ampua kaikki. En voi kieltää, etteikö ajatus olisi pyörinyt päässäni melkein aina, kun joku luokkakaveri vastasi tunnilla. Kaikki ne idiootit ympärilläni olisi minun puolesta voineet pitää turpansa kiinni ja olla olematta olemassa. 

Lukion toisen vuoden alkaessa kaikki tuntui jo paljon keveämmältä ja luontevammalta. Nyt se vihainen ulkokuori oli enemmänkin vain sen vuoksi, että vietin edellisenkin vuoden kyyhöttäen yksin portaissa yrittäen olla räjähtämättä jokaselle, joka sanookaan mulle yhtään mitään. Oli helppo hukkua hiusten alle yksin musiikkia kuuntelemaan. 

Kun Iiro tuli elokuussa ja aloin samoihin aikoihin kuuntelemaan Katariina Alongin Hevonen, opettajani-podcastia, tunsin alkavani jotenkin aukeamaan sieltä kipristyneestä kumarasta. Tuntui, että selkäni suoristui suoristumistaan ja kuin rintakehästä alkaisi jokin kauan tai jopa aina kadoksissa ollut kukan nuppu aukeamaan. En enää etsiskellyt itseäni samalla tavalla kuin kaikki aijemmat kuluneet vuodet. Nyt vain jatkoin syvemmälle siihen metsään, jonka olit itsestäni löytänyt.

Olin jo lukion ensimmäisen vuoden syksyllä pyöritellyt mielessä vaihtamista sittenkin sinne hevosalalle Ruukkiin ja sitä, että perustaisin jonku ponitallin. Ajatus on kypsynyt ja muuttunut monet monituiset kerrat. Koko ajan ne ovat kuitenkin olleet menossa samaan suuntaan; tahdon muuttaa eläinten maailmaa ja ihmisten käsitystä eläimistä. Tahdon antaa kokemuksia ja opettaa. Tahdon auttaa ihmisiä tulemaan lähemmäs luontoa ja eläimiä. Tahdon, että ihmiset löytävät sen luontaisen itsensä ja että he eivät liikaa koneista itseään. En tahdo, että ihmiset unohtaa sen, että meilläkin on olemassa lajityypillistä käyttäytymistä ja mekin ollaan joskus jaettu sopuisasti tila luonnon kanssa. Tärkein asia, minkä tahdon opettaa jokaiselle; kunhan tarpeeksi yrittää, voi pystyä mihin vain.

Näiden suunnitelmien myötä aloin ymmärtämään, että minua ei vain ole luotu elämään tällaista niin sanotusti "normaalia" elämää. Tähän väliin haluan sanoa, että mulla alkaa aina välillä vaan virtaamaan tekstiä päässä ja jos pystyn, pyrin kirjoittamaan ajatukseni äkkiä ylös. Tässä on siis pätkää, jonka kirjotin eräs päivä tuskissani;

Kaipaan ajattomuutta, rauhaa, hiljaisuutta.

Kesä herättää aina sen jonkin minussa henkiin. Sen jonkin vanhan, ajattoman.

Tunnen sen olevan osa minua, mutten tiedä kuka tai mikä se on. Kuin joku menneestä. Se kumpuaa esiin, henkiin. Se puhkeaa kukkaan. Se tahtoo hyvää ja yrittää aina lujemmin ja lujemmin. Se kannattelee minua kokeneilla ja vaurailla käsillään. Se tietää, mitä se tekee. Sillä on suunnitelma. Se ohjaa minut sinne, minne en itse osaisi yksin mennä.

Vaikka olisin yksin, en usein tunne olevani yksin. En tiedä mikä se on, mikä on aina kanssani, mutta ilman sitä en selviäisi täällä.

Aika hyvin toiveeni täyttää ensimmäinen virke; "Kaipaan ajattomuutta, rauhaa, hiljaisuutta". Näillä sanoilla se jokin kertoi sen minulle, kun kärsin maailman painosta ja tästä ajallisuudesta, kiireestä ja metelistä. Se jokin kertoo minulle sen, mitä en itse osaisi ymmärtää. 

Minua vetää hirveästi puoleen maaseutu, mutta ei ihan mikä tahansa maaseutu. Kuvittelen paljon elämääni mummolaani ja sen ympärillä oleviin paikkoihin. Oleskelu niillä main on ajatonta, rauhallista ja hiljaista. Ei välttämättä hiljaista konkreettisesti, vaan hiljaista tuskani osalta. Tuska ei jyskytä ja hakkaa mielessäni, päässäni ja/tai kehossani. Se on hiljaa. Se on tyytyväinen. Ehkä tuskani ei ole täällä sittenkään vain kiusakseni, vaan ohjaamassa, muistuttamassa ja opettamassa minua. Ehkä tuskani on sittenkin osa sitä jotakin, joka huolehtii minusta. Ehkä olen vain samaan aikaan niin ponentiaalinen, mutta niin vaikea ihminen ja ajatukseni sotkee nätimmät huomautukset, joten tuskan on pakko aiheuttaa kuristava tunne sielulleni.

Mieleeni on lyhyen ajan sisällä jäänyt kolme tilannetta, jotka tuntuvat niin ajattomilta ja oikeilta. Ensimmäinen niistä on tilanne, kun käveltiin Iiron kanssa molemmat paljasjaloin tiellä. Kummallakaan meistä ei ollut kenkiä. Se oli jotenkin todella yhdistävää ja ajatonta. 

Toinen tilanne oli se, kun olimme mummolani alueella tutkimassa mihin läheinen virta vie. Se oli todella ajatonta. Kuljettiin eläimien polkuja, ainakin ne oli tosi vähän käytettyjä ja useassa kohdassa oli mysteerieläimen kikkareita. Löydettiin vanha pihapiiri. Siitä edelleen huomasi selvästi, missä oli ollut peltoa tai muuten raivattua aluetta. Löydettiin kahden eri rakennuksen kivijalat sammaleen ja muun kasvillisuuden peitosta ja maasta yksi outo kivirakennelma, jolle ei keksitty varmaa selitystä.

Kolmas tilanne oli se, kun pyöräiltiin paikkakunnamme vanhaa ja mutkittelevaa tietä kohti mummolaani. Niistä teistä jotenkin huokuu sellainen näkymätön side minuun tai jokin niissä oudosti sanottuna imee isteensä. Silloin sanoin jo ääneen, että tämä on jotenkin nyt niin ajatonta. En edes osaa kunnolla selittää, mitä ajattomuudella tarkalleen ottaen tarkoitan.

Kerta kiellon päälle; ajeltiin seikkailureissulta vanhoja teitä pitkin taas kohti sivistystä ja kuunneltiin Tapio Rautavaaraa. Sieluni itki hiljaa onnesta sisälläni. Se oli niin siistiä ja elinvoimaista.

"Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on
Loisti pihlaja kerran, tuo alla auringon"

Kaipaamani rauha on sellaista elämän ja sielun rauhaa. Se tunne on mahtava, sillä olen koko ajan enemmän ja enemmän päässyt kokemaan sitä. Silloin, kun sen kokee, ei kiinnosta ollenkaan, onko seuraavan viikon koeviikko täpöten täynnä ja olisin silti uhkaavasti suuntaamassa sitä kohti lukematta. Tämän olon sain viimeisimmän kerran kunnolla silloin, kun istuin koirien kanssa mummolan pellonlaidassa olevalla isolla kivellä. Siltä kiveltä maailma näyttää niin kauniilta ja elämä tuntuu niin oikealta. Tykkään mun mummolasta yksinkertaisesti vaan niin paljon ja tunnen suurta vetovoimaa sitä kohti. Samalla se kivellä istuminen oli myös itseasiassa aika ajatonta.

Rauhalla tarkoitan myös omaa tilaa. En kykene tämän nuoruuden jälkeen enää asumaan toista pariakymmentä vuotta pienessä laatikossa. Näiden asutusalueiden pihat ovat aivan onnettomia. Ei täällä voi edes hengittää rauhassa. Ulos mentäessä parhaimmassa tapaksessa ainoastaan näet toiseen taloon menevän ihmisen. Pahimmassa tapauksessa joudut väkisin rupatella jonkun naapurin kanssa. 

Mainitsin jo aijemmin tässä postauksessa ihmisten eläimellisistä/lajityypillisestä käytöksestä. Huomaan sen, että nyt kun olen "eläimellistynyt" enemmän ja löytänyt itseäni, olen huomannut, että kaipaan omaa tilaa ja reviiriä.

Haluan tästä lähtien jakaa omaa ajatusmaailmaani uudemmalla tyylillä kuin aijemmin. En enää ajattele, että olennaista on kertoa, mitä Iiron kanssa ollaan tehty viikossa. Se ei ole mielestäni yhtään olennaista. Tahdon jakaa enemmänkin arvojani ja ajatusmaailmaani. Tahdon ajatella julkisesti, jotta edes yksi ihminen saisi itselleen ajatuksia. Olen niin surullinen ja jopa vihainen siitä, että kun ihmisiltä kysyy jotakin ja he vastaavat "en tiedä", vaikka kysymykseen ei olisi edes oikeaa vastausta.

Lyhyesti siis; Tervetuloa toivottavasti loputtomalle matkalle ajatuksiini ja elämääni! En tahdo vain katsoa vierestä, kuinka maailma tuhoutuu, ilman, että tekisin asialle yhtään mitään. Meillä on hieno maailma käsillä ja mahtavat raaka-aineet, joita käyttää elämiseen ja ajatteluun. Tärkeimmät raaka-aineet eivät löydy koulukirjoista tai yliopistoista, vaan ne löytyvät sinusta itsestäsi, kunhan vain hoksaat sen. Muu on vain ylimääräistä plussaa.