Ystävänä Hevonen 2022

Islanninhevosruuna "Bligur".

Olen 18 vuotias muhoslainen tyttö, joka jo pienenä likkana hurahti sydänjuuriaan myöten hevosiin. Minulle on tärkeää, että hevosen mielipide tulee kuuluviin ja vankeuteen syntymisestä huolimatta hevonen saa olla hevonen. 

Hevosmaailma on murroksessa. On uskomattoman hienoa, että ihmiset alkavat ymmärtää, ettei hevonen toiminnallaan vittuile tai yritä päästä niskan päälle. Yksi suuri esikuva Suomessa tapahtuvalle hevosmaailman murrokselle on Katariina Alongi podcastinsta “Hevonen, Opettajani" kanssa ja lisäksi nyt uutuutena Hevosväkivallankumous-kampanjan avulla. Hevosväkivallankumous-kampanjaa on ollut toteuttamassa myös muita EEWA:n eli European Equine Welfare Association ry:n jäseniä. Kampanjan innoittamana ihmiset ovat kertoneet omia kokemuksiaan koskien hevosiin kohdistuvaa väkivaltaa. Esimerkiksi Ruukin luonto- ja hevoskeskusta syytetään nyt hevosiin kohdistuvasta väkivallasta. 

Kaiken tämän inspiroimana tahdon valokuvaaja kevytyrittäjänä ottaa asiaan myös kantaa kuvaten ihmisiä, joille heidän hevosystävien itseisarvo on tärkeämpi kuin käyttöarvo eikä ystävyyteen kuulu väkivaltaa. Julkaise kuvat Facebookissa (Enemmän kuin tuhat sanaa) ja täällä blogissani (elamanielskana.blogspot.fi). Lisäksi haluan myös puhua hevosiin kohdistuvasta väkivallasta, mikä on joillekin hevosille valitettavasti jopa päivittäistä. Olen kohdannut hevosia, joita on kohdeltu väkivaltaisesti. Olen myös nähnyt lukemattomia kertoja, kun hevonen “laitetaan ruotuun” tai sille “näytetään taivaanmerkit”. 

Läheisellä paikkakunnalla sijaitsee ratsastuskoulu, jossa kerran karannut poni sai turpiinsa antaessaan kiinni. Samaisella ratsastuskoululla ratsastuksenopettaja naureskellen kertoi, kuinka tietty hevonen ei enää hänelle näyttele hapanta naamaa, kun hän tarpeeksi kovasti kerran pieksi sen karsinan nurkkaan. 

Vaikka edeltävä tilanne olisi ollut vain vitsi, on mielestäni todella riskialtista huudella sitä niinkin julkisesti. Olin itse kuvaamassa kaverini ratsastustuntia eli ulkopuolisena ja ratsastuksenopettajaa tuntematta järkytyin kovin kuulemastani. 

Hevosiin voidaan kohdistaa sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa. Fyysistä väkivaltaa on esimerkiksi lyöminen, hallintavarusteesta riuhtominen, potkiminen ja tavaroilla heittäminen. Puolestaan henkistä väkivaltaa on esimerkiksi pelottelu, pakottaminen ja hevosen mielipiteen huomiotta jättäminen. Usein fyysinen ja henkinen väkivalta kulkee käsi kädessä. Mikäli hevonen pelkää esimerkiksi pesupaikkaa ja tilanne ratkaistaan pelottelemalla sekä lyöden raipalla, käytetään tilanteessa sekä henkistä (pelottelu) että fyysistä (lyöminen) väkivaltaa.

Olen nähnyt, kuinka hevonen yritetään saada lastautumaan lyöden sitä lattialuudalla takaa päin. Väkivallan suorittaneen naisen lapsi totesi, ettei hevosta saisi lyödä. Äiti sanoi, että kyllä saa, jos se ei tottele.

Väkivallan kohdistaminen voi johtua esimerkiksi ihmisen puutteellisesta tiedosta ja taidosta sekä epävarmuudesta/pelosta. Erilaisten vanhojen opittujen tapojen alle voi jäädä uutta tutkittua tietoa. Jos jokin tapa toimia tuottaa tulosta, ei välttämättä osaa kaivata muita tapoja. Ihminen voi esimerkiksi luulla, että hevonen yrittää päästä ihmisen niskan päälle puskiessaan lavalla ihmistä kohti talutustilanteessa. Jos ihminen ei tiedä, että käytös voi johtua hevosen jännittyneisyydestä, saattaa hän ratkaisuksi ottaa narun vapaasta päästä kiinni ja pyöräyttää hevosen muutaman kerran ympäri lyöden narun vapaalla päällä hevosta, jotta hevonen kunnioittaisi enemmän.

Olen nähnyt, kuinka säikähtäneen hevosen selästä tullaan alas ja sitä lyödään kovaa useita kertoja kouluraipalla. 

Hevosharrastuksen muuttuessa työksi, voi luonne hevosen kanssa toimimiseen muuttua. Paine onnistua ja pitää asiakkaat tyytyväisenä voi olla niin kova, että päätyy laiminlyömään hevosen hyvinvointia esimerkiksi käyttämällä asiakastyössä kipeitä hevosia. Hevosilta ei haluta vastustelua, joten ne laitetaan tekemään vaadittavat asiat vaikka väkisin.

Olen ollut paikalla todistamassa, kun kokeneempi ratsastaja laitetaan kesken asiakasratsastuksen asiakasta tottelemattoman hevosen selkään, minkä jälkeen kokeneempi ratsastaja on höykkyyttänyt hevosta pitkin ratsastuskenttää. 

Minua on ratsastustunnilla käsketty lyömään hevosta raipalla, koska se pukitteli.

Hermojen menettäminen saa ihmisen usein toimimaan impulsiivisesti. Hevosten kanssa impulsiivinen ja vihainen ihminen herkästi purkaa omaa raivoaan hevoseen esimerkiksi sen vuoksi, ettei hevonen toimi ihmisen haluamalla tavalla. Tähän lisättynä käsitys pelleilevästä tai kettuilevasta hevosesta voi saada ihmisen tuntemaan tekonsa oikeutetuiksi.

Olen ollut todistamassa tilannetta, jossa ratsastajalla meni hermot hevosen osaamattomuuteen. Hän pysäytti hevosen maneesiin ja yhtäkkiä varoittamatta potki hevosen vauhdikkaaseen laukkaan. Kokematon hevonen toimi tilanteessa parhaansa mukaan ja pyrki pysähtymään nopeasti aina, kun ratsastaja päätti alkaa riuhtomaan ohjista hevosta pysähdyksiin.

Usein puutteellisia taitoja seuraa epävarmuus ja pelko, joihin jokainen ihminen reagoi omalla tavallaan, kuten väkivaltaisesti puolustautuen. Ihmisestä riippuen reaktiot voivat olla hyvin samankaltaiset kuin hevosella: pakeneminen, jähmettyminen tai puolustautuminen. Reaktio voi olla myös jopa näitä kaikkia sekaisin. Ensin saatetaan huutaa ja riuhtoa (puolustautua) narussa riekkuvaa hevosta, minkä seurauksena hevonen voi käyttäytyä entistä vaarallisemmin, jolloin taluttaja saattaa kokea parhaimmaksi paeta tilanteesta esimerkiksi päästämällä hevosen narusta irti ja siirtyä kauemmaksi tai ojentaa narun jollekin toiselle. Jossakin tilanteessa hevosen käsittelijä saattaa ikään kuin ”jäätyä” eli jähmettyä esimerkiksi silloin, jos hevonen kiinni ollessaan saa vetopaniikin.

Hevosiin kohdistuvasta väkivallasta seuraa hevosille esimerkiksi pitkittyneitä kiputiloja ja opittua avuttomuutta. Jos hevosen vastusteluun vastataan pakottamisella, voi joitakin hevosen kiputiloja jäädä huomaamatta ennen kuin tilanne on jo pahempi. Pitkittynyt kipu tietää usein pitkittynyttä kuntoutusta ja altistusta mahahaavalle. Hevosen kiputilat lisäävät vaaratilanteita, sillä hevonen voi olla esimerkiksi tavallista säikkyvämpi kipeänä. Hevonen saattaa siis säikähtäessään tiputtaa ratsastajan selästään tai kaataa taluttajan.

Väkivaltaisen kohtelun seurauksena hevonen voi vaipua opittuun avuttomuuteen. Opitussa avuttomuudessa hevonen on oppinut, ettei sen reaktioilla ole merkitystä, joten se ei enää reagoi. Esimerkiksi toistuvat epäloogiset paineavut käsitellessä tai ratsastaessa, kivut, pelot ja epämukavuudet altistaa hevosta opitulle avuttomuudelle. Opittu avuttomuus sekoitetaan joissain tilanteissa kiltteyteen tai niin sanottuun ”pomminvarmuuteen”. Opittu avuttomuus heikentää esimerkiksi aloitekykyä ja hyvinvointia, mutta lisää apattisuutta ja elettömyyttä.

Olen potenut huonoa omatuntoa siitä, että kuvaan kilpailuissa pelokkaita, pakotettuja ja väkivallan uhreiksi joutuneita hevosia sekä parhaimmassa (tai ehkä pikemminkin pahimmassa) tapauksessa tienaan hevosen kärsimyksellä rahaa. Sen vuoksi päätän jättää ainakin hetkeksi tauolle estekilpailujen kuvaamisen. Miksi juuri estekilpailujen? -Olen havainnut niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa paljon enemmän estekilpailuissa kuin koulukilpailuissa.

Olen nähnyt viimeksi tänä kesänä kilpailuareenalle saapuneen hevosen, joka pelkäsi vähän kaikkea eikä uskaltanut liikkua oikein mihinkään suuntaan. Ratsastaja melkein koko käden liikeradalla löi hevosta raipalla useita kertoja, potki kantapäillä kylkiin ja huudahti hevoselleen: "älä viiti!". Tuomaristo hyväksyi kaiken tämän puuttumatta tilanteeseen. Ratahenkilökunnasta tultiin rautaharavan ja örinän kanssa johtamaan hevosta esteelle, jota se ei kokenut kannattavaksi ylittää. Surullisinta tässä on ehkä se, että seuraavaan luokkaan tullessa, hevonen ei enää kyttäilyt ja suoritti paljon tasaisemmin. Hevosen väkivaltainen kohtelu johti siis nopeasti haluttuun lopputulokseen.

Hevosiin kohdistuvaan väkivaltaan tulee reagoida ennemmin syyllistämättä kuin syyllistäen. Mikäli johonkin väkivaltatilanteeseen astelee suoraan moraalisoimaan ja syyttelemään, voi väkivallan tekijä mennä puolustuskannalle, jolloin väkivallasta luopuminen on epätodennäköisempää. Syyttelyä parempi tapa reagoida hevosiin kohdistuvaan väkivaltaan on vaihoehtoisesta toiminnasta kertominen ja omien näkökulmien esille tuominen. Hevosta kohtaan väkivaltaisesti toimiva ihminen ei edes välttämättä käsitä toimivansa väkivaltaisesti etenkään silloin, jos kyse on henkisestä väkivallasta.

Kävin kesäkuun aikana kuvaamassa ihmisiä hevosystävineen. Kuvilla tahdon korostaa hevosen itseisarvon tärkeyttä.

KIITOS: Kati Mört, Nonna Tammisalo, Severi Rautiainen, Siri Hyvönen, Jenni Kauppila perheineen ja teidän jokaisen ihastuttavat hevosystävät. Tässä teille kesän 2022 "Ystävänä Hevonen"-kuvakokonaisuus!

Ystävänä Hevonen 2022

Pakosta ja ainaisesta suorittamisesta luopuminen sekä menneiden tapojen taakse jättäminen ei aina ole helppoa. Oman mielensä hallitseminen voi olla vaikeaa tilanteissa, joissa olisi ennen toiminut hevosta kohtaan väkivaltaisesti. 

Mutta et ole muutoksen tiellä yksin, sillä sinulla on seuranasi ja oppaanasi hevonen.

Vauhdin huumasta voi nauttia myös ilman konkreettista painetta tai jopa kipua aiheuttavan hallintavälineen kanssa!

Pieni kiitos ilahduttavasta hetkestä hevosystävälle voi olla välillä paikallaan.

Ohjeistamalla muita toimimaan hevosten kanssa pehmeästi, teet palveluksen hevosille.

Joskus pelkkä sivusta katselu voi olla juuri sitä, mitä hevonen tahtoo.

Epävarmuus menneisyyden tapahtumista kannattaa käsitellä hevosta arvokkaasti kuunnellen. Siitä Nonnalla ja ystävällään Bligurilla on omakohtaista kokemusta.

Lajityypilliset olosuhteet usein auttavat hevosta käsittelemään traumoja.

"Kiitos, kun olet Paras Ystäväni."

Rakkaus hevosiin ei katso ikää.

Kiitos vielä kerran jokaiselle kuvauksiin osallistuneelle ja erityisesti hevosille. Tästä voisi melkein tulla jokavuotinen perinne julkaista "Ystävänä Hevonen" -kuvia.

Iirolta on löytynyt nivelrikkoa

 Paljon on tapahtunut viime lokakuun jälkeen, milloin kirjoitin viimeisimmän postauksen. Ensinnäkin on tultu kahdeksan kuukautta eteenpäin ja kaksivuotispäivä Iiron kanssa lähestyy (28.8). Edellisessä postauksessa ei tiedetty Iiron terveydentilan todellisuutta. Mietin jo koeajan aikaan syksyllä 2020, että olisi mielenkiintoista kuvauttaa Iiron takajalat ihan vain senkin takia, että tietää niiden todellisen kunnon ja osaa elää sen mukaan. Kuvaaminen kuitenkin jäi, koska Iiron takajalkojen turvottelun syyski selvisi imppari, joka aiheutui Iiron vennoista vuohisista. Iiron "edellisessä elämässä" eli elämässä ravihevosena, sillä aukesi takavuohiset. Iiron tullessa meille vuohiset muistuttivat vähän hevosten "yönsilmää". Vuohiset oli jonkilaisen kovan aineen peitossa. Tuolloin syksyllä aiemmin auenneet vuohiset alkoi parantua ja siinä yhteydessä loi impparin.

Postauksen kuvat on ottanut Antti Juka.

Moni asia olisi ollut selkeämpää, jos oltaisiit tuolloin heti ensimmäisenä syksynä kuvattu Iiron takaset. Monelta murheelta, epäselvyydeltä ja riittämättömyyden tunteelta oltaisiin vältytty. Iiro olisi voinut saada nopeammin apua, mutta koska yleisolemukseltaan Iiro oli ystävällinen, oppiva ja kiltti, ei osattu ajatella, että jostakin oikeasti laittaisi hanttiin.

Tänä keväänä Iiro alkoi kuitenkin oireilemaan voimakkaammin. Tiesin, että nyt oikeasti jostakin kiikastaa ja on aika suunnata oikeasti tutkimaan, onko takasissa jotakin. Ihmeen hyvin Iiro oli ja teki tähän kevääseen asti. Me opeteltiin ratsujuttuja ja puuhattiin maastakäsin. Iiro ravasi ennen aika herkästikin, mutta nykyään ravi näyttää ja varmaan tuntuukin molempien piikityskertojen jälkeen edelleen epämiellyttävältä.

Iirolla todettiin tänä keväänä nivelrikko molemmissa takavuohisissa. Vuohiset on kahteen otteeseen piikitetty kortisonilla. Toisen kerran yhteydessä takasiin piikitettiin myös polyakrylliamidihydrogeeliä, jonka pitäisi alkaa vaikuttamaan heinä/elokuussa.

Ensimmäisen kortisonipiikityksen jälkeen ero oli huomattava. Iiro halusi uudestaan ja uudestaan käydä kunnon kävelyillä jopa ihan yksinään! Ensimmäisen piikityksen vaikutukset kesti sen n.1,5kk, mutta toisen piikityksen vaikutukset ei laisinkaan niin pitkään. Facebookissa on spekuloitu, että alkukesän sokerisempi ruoho voisi pahentaa tulehdusta nivelissä. Iiro olikin päivisin sisällä tai tarhassa tauoksi laitumesta ja vastasikin tähän mun mielestä ihan hyvin.

Tällä hetkellä Iirolla on mielessä lähinnä vihreä, joka näin kesällä on mun mielestä tosi ok. Mutta ei Iiro kyllä normaaliin tapaan tahdo liikkua ja touhuta fyysisesti. Ravikin on melko loikkimista (vastustelua?) varsinkin silloin, jos sitä pyytää Iirolta. Jos Iiro tarhassa tai laitumella juoksee, se valitsee yllättävän usein laukan, jota ennen karttoi. Tarhassa ja laitumella juostessa Iiro myös on aina jonkin verran kierroksilla, joten mahdollista epäpuhtautta tai haluttomuutta ei huomaa yhtä herkästi kuin jos Iiroa pyytää vaikkapa narussa ravaamaan. Nyt sitten odotellaan, että geeli alkaisi vaikuttamaan. Tälle geelille lupaillaan 6-24kk apua tilanteeseen, mutta kaikki on aina hevoskohtaista. Meitä auttanut eläinlääkärikin sanoi, että Iiro on kyllä niin herkkä hevonen, että nivelrikon ei tarvitse olla kovinkaan vakava, jotta Iiro siihen reagoi voimakkaastikin.

Sääskiä naamassa!

Iirolle on kuitenkin elokuussa tulossa uusi kaveri! Luokseni saapuu nimittäin shettis nimeltään Sirius eli vihdoin mustakin tulee ponimamma! Tai täti. Sirius saa kuitenkin tottua nimeen "Sipe", jotta ei menisi meidän Sirius-collien kanssa sekaisin. Vaikka Iiron takasiin piikitetty geeli ei jostakin syystä ottaisi vaikuttaakseen, halutaan nähdä, onko Sipestä mitään positiivisia vaikutuksia Iiroon. Iirolla kun ei tunnu vieläkään olevan mitään erityistä sielunystävää, vaikka erään tamman kanssa tuleekin ihan hyvin juttuun. 

Jos Iiron tilanne pysyy samana, pitää ehkä valmistautua viimeiseen yhteiseen päivään. Henkilökohtaisesti ajattelen, että vaikka Iiro on kiltti ja ystävällinen, sillä on silti kipuja, koska se ei pysty normaalin hevosen tapaan liikkumaan eikä ottamaan juoksupyrähdyksiä niin kuin ennen. Mutta voi olla, että geeli tarvitsee välillä tuekseen kortisonin tai sitten ei. Koko ajan tässä opitaan nivelrikosta, mutta yksi asia on ollut alusta asti selvä: Iiroa ei haluta kittuuttaa. Ajattelin joskus, että hevosen on sama antaa mennä, jos tulee tarve piikittämiselle. Mutta niin sitä vaan lähti siihen kierteeseen. Joskus se kierre tulee kuitenkin katkeamaan, mutta vielä on paha sanoa, että milloin.

Inspiroitumista koiramaailmasta

 Iiro ei ole ihan "tavallinen" tai sterotyyppinen hevonen. Olen ollut usean hevosen koulutuksessa mukana esimerkiksi ratsuhommissa, mutta myös ajamisen ja muun kouluttamisen osalta. Iiro on niihin kaikkiin verrattuna yksi suuri poikkeus. 

Entisen ravurin ostaminen ja siitä mukavan harrasteratsun tekeminen ei ajatuksena tuntunut millään tavalla mahdottomalta, sillä olinhan kuitenkin toiminut niin monen erilaisen ja kokemattoman hevosen ja ponin kanssa vuosien ajan. Ostamisen jälkeen Iirosta mukavan harrasteratsun tekeminen on tuntunut erittäin usein mahdottomalta. Mutta esimerkiksi tänään, keskiviikkona, oli aivan ihanaa, kun Iiro jälleen (nykyään siis usein valitsee ratsastuksen) valitsi ratsastuksen ja vieläpä tahtoi minun ja Helenan molempien ratsastavan. Kaikki sujui tosi hienosti. Kun oman ratsastuksen jälkeen katsoin Helenan ja Iiron ratsastusta, Iiro vaikutti todella ylpeältä päästessään kantamaan mamejansa. Voi Iippa. ♡

Postauksen kuvat on ottanut Helena Greus!

Jokin Iirossa on niin erilaista kuin kenessäkään aijemmassa "projektissa". Välillä (tai no valhetelematta aika usein) kiinnostaisi tietää, mitä kaikkea Iirolle on käynyt. Voisin jopa kuvailla, että ihmiset on murskanneet Iiron kyvyn ja kiinnostumisen stereotyyppiseen hevosen "käyttämiseen" ja pitämiseen tai ainakin tehnyt siitä paljon haastavempaa. Iirolla on paljon haluja olla ja tehdä ihmisten kanssa, mutta stereotyyppiset tekemiset hevosten kanssa ei maistu Iirolle yhtä paljon kuin muille hevosille. Tai no tiedä siitäkään, kuinka moni hevonen vapaaehtoisesti valitsisi esimerkiksi ratsastamisen. Tästä päästäänkin myös siihen, että kuinkahan paljon entiset "projektit" laittoivat vastaan tavoilla, joihin nykyään takertuisin. Iiron kanssa on siksi mukava toimia, koska hän saa aina valita aktiviteettinsa.

Menen tallille aina ilman suunnitelmia. Iiroa hoitaessakaan en välttämättä tiedä vielä yhtään, mitä kyseisenä päivänä tullaan tekemään. Jossakin vaiheessa saatan saada olon, että tänään ratsastetaan tai tänään käydään talutuslenkillä ja hetken päästä Iiro valitseekin asiat juuri ajattelemallani tavalla. Ennen annoin Iirolle konkreettisia vaihtoehtoja. Yleensä ensiksi narun ja suitset. Jos Iiro valitsi narun, kysyin seuraavaksi haluaako Iiro naru- vai nahkapäitset. Jos Iiro valitsi suitset, ehdotin ohjasajoa ja ratsastusta. Nykyään kysyn kuitenkin usein monia asioita pelkästään käsin. Kerroin Iirolle tänäänkin, että kumpi käsi tarkoittaa ratsastusta ja kumpi ohjasajoa. Iiro valitsi ratsastuksen ja sen jälkeen kysyttiin Helenan kanssa kädet antaen, että kumpi ratsastaa. Iiro tietää saavansa tökkäyksestä heti palkan. Iiro kuitenkin toimi epätyypillisesti ja tökkäsi minun kättä ja heti sen jälkeen Helenan kättä. Ihmetyttiin vähän tästä ja oltiin, että niin kumpi ratsastaa. Iiro teki täysin saman uudelleen ja tulkittiin niin, että molemmat ratsastaa. Sepä passasi oikein hyvin Iirolle, kuten jo aijemmin kerroin.

Iiron kanssa olen jo luopunut siitä, että ajattelisin tai tiedostaisin sen olevan hevonen, koska koen sen olevan vain haitaksi. On tutkittu ja vertailtu hevosten ja koirien oppimistyylejä ja niissä onkin paljon samaa. Silti hevosten kanssa on ihan erilainen tyyli vielä nykypäivänä johtuen siitä, että se on hevonen. Ylipäätään  varsinkin ennen vertasin Iiroa helposti muihin hevosiin, koska olin ollut niin paljon erilaisten hevosten kanssa, jotka kaikki kuitenkin kykenivät suurin piirtein samoihin liikutusmuotoihin.

Aloin muutama päivä sitten kuuntelemaan Perusasento-podcastia, joka käsittelee koirien kanssa elämistä ja harrastamista. Huomasin, että miksei näitä voisi hyödyntää myös hevosen kanssa. Juttelin myös yhden kaverini kanssa siitä, kuinka hän on saanut tämän podcastin myötä uusia näkökulmia myös hevosten kanssa toimimiseen.

Ajatus tästä alkoi kypsymään, kunnes tänään kuunneltuani viidennen jakson tätä kyseistä podcastia, rupesin kirjaamaan ylös asioita koirapiireistä, joita voisi kokeilla Iiron kanssa. Hyvää tässä voisi olla se, ettei olisi mihin verrata. En voisi verrata Iiroa jossakin koirien aktivoinnissa toiseen hevoseen, koska harvan hevosen kanssa tehdään ns. "koirien juttuja" sekä ymmärrän myös sen, että kyseessä on kuitenkin kansi eri lajia, joiden elämäntavat ja elämäntyyli ovat kuitenkin aika erilaiset. Mutta podcastia kuunnellessa moni asia voisi päteä myös hevoseen eli mun mielestä olisi tosi siistiä, jos joskus puhuttaisiin enemmän esimerkiksi yleisesti eläimien aktivoinnista ja kouluttamisesta, sillä koen että eläimien aktivoiminen ja kouluttaminen on usein todella lajisidonnaista. Saaliseläimen, hevosen, voidaan pelätä pääsevän niskan päälle ja johtajaksi ruokapalkalla, vaikka koiria, petoeläimiä, on palkattu ruualla jo vuosikausia. On myös ihan tavallista koirista keskustellessa puhua namittamisesta, mutta hevosten kanssa usein tyydytään helpompaan, mutta omasta mielestäni turmelluttavempaan vaihtoehtoon eli pelkkään paineeseen ja sen poistoon. Tahdon tuoda ilmi, että tiedän kyllä positiivisen vahvistamisen olevan paljon muutakin kuin vain namittamista. Se voi olla esimerkiksi lelun nakkaamista suorituksen jälkeen. 

Eli lyhykäisyydessään, mitä ajattelin sanoa on se, että olen kiinnostunu alkaa harrastamaan Iiron kanssa enemmänki koirien juttuja ja toivoisin, että ihmiset eivät ajattelisi liian lajikohtaisesti eläimien aktivoimista tai muuta puuhaa. Esimerkiksi kissat voisi tykätä paljon etsimisestä. Kyllähän nekin luonnossa saalistavat. Meillä ainakin kissat tykkäävät illalla etsiä ja syödä heille nakatut herkut.

Eräs aamu

On jo syksy. Lämpötila lähentelee nollaa astetta, mutta se ei minua eikä eläimiäni haittaa, sillä olemme nimittäin kaikki viileällä toimivia olentoja. Nousen jalkeilleni ja näen ikkunasta hevoslaumani vielä torkkumassa. Lauma kyllä kuulee oven äänen jok'ikinen aamu ja siinä vaiheessa korvat kääntyvät jo eteenpäin sivuilta nuokkumasta, ainakin osalla. Metsän takaa kurkistavat auringon säteet lämmittävät rintaani; onneksi jaksoin rämpiä ne kaikki vuodet päästäkseni juuri tähän hetkeen, juuri tähän aamuun.

Kuulen koirien kynsien osuvan lattiaan tutulla tavalla, kun he nousevat ylös. Yksi koirista on kokonaan musta pystykorva. Koirat saavat aamuruokansa samalla kun hörpin teeni seisaalteen alas. Minun ei tee mieli heti herätessäni mitään ruokaa. Nyt katson vuorostaan keittiönikkunasta hevoslaumaani. Yksi niistä on pitkäharjainen suomenhevosruuna, jolla on piirto. Hän on uskomattoman lempeä ja rehti hevonen. Hän on Toivoni. 

Jaan hiukseni ja teen itselleni leteistä päivänkestävän nutturan. Päätän muistella nuoruuttani ja pukea päälleni vuosia sitten joululahjaksi saamani ensimmäisen villahameen. Siihen kylkeen vedän päälleni villapaidan ja nappaan matkaan vielä villaisen viitan. Päähäni sujautan villaisen pannan, sillä ne ovat kaikkein kätevimpiä nutturan kanssa. 

Villaa, villaa ja vielä vähän villaa.

Aukaisen ulko-oven ja koirat kirmaavat ulos. Äkkiä yksi pitkä jalannosto, jotta öiset pissat saadaan liruteltua pois ja sitten lähdetään lampaiden ja lehmien luo. Totta puhuakseni lampaiden seassa on myös muutama vuohi. Lampaat ovat olleet yön sisällä ladossa, sillä eivät enää ilmojen kylmetessä ole viihtyneet öitä ulkosalla. Lehmät puolestaan ovat ulkona. Tai noh, yksi puoliksi ulkona ja puoliksi sisällä pihatossa. Vaikka näillä kaikilla on rajattomasti ruokaa tarjolla, tykkään nakata aamusta kesällä niitettyä herkkuheinää tarjolle.

Mutta seuraavaksi täytyy jo lähteä aukomaan hoitopaikan isot ovet, sillä lähden hakemaan Toivoa kyläreissulle. Toivo on ollut minulla jo tovin. Olemme hyvin löytäneet toisemme. Toivo tuntuu minun puuttuvalta palaseltani. Toivon kanssa kaikki on niin helppoa. Ajatuksemme virtaa jatkuvasti yhteen. Toivo tulee mielellään mukaani. Luokseni tullessa hän saa tuttuun tapaan kuivaa leipää. Sitten me kävellään yhdessä tarhasta yhden peltosarkan läpi kohti hoitopaikkaa. Toivo on leikkisä. Saatamme jopa ottaa vähän juoksuaskelia. 

Hoitopaikalle tullessa laitan Toivon molemmilta puolilta kiinni. En ole ihan varma, miksi toimin näin, koska aina hommien jälkeen Toivo saa olla irti ja pysyykin irti hyvin. Ehkä tämä on vain hyvä taito osata seistä myös kiinni. Toivolle se on täysin ok. Hänkin saa herkkuheinää kottareilla nokkansa eteen.

Juuri miettiessäni mihin musta pystykorva on hävinnyt, jostakin se ilmestyy nenä maassa kuin haistelemaan jonku jälkiä. Rusakko, epäilisin.

Toivo saa tänään letit, jotka pyöritän myös nutturoille, sillä onhan itsellänikin lettinuttura. Länget sujahtaa hyvin paikalleen. Toivo on puunattu ja valmis lähtemään kylälle kauppahommiin. Kello näyttää puoli seitsemää, joka on ihan hyvä aika. Nappaan Toivon ohjaksista kiinni ja siirrymme etupihalle kärryjen luokse. Tässä vaiheessa jätän Toivon seisomaan paikalleen. Tätä me ollaan jo harjoteltu ja Toivo oppi sen puheesta. Se tuntuu ymmärtävän ihan kaiken.

Sillä aikaa, kun Toivo seisoo naru jalkojensa edessä maassa kärryt perässään, vien mustan pystykorvan sisälle, jonne se pääsee syömään rustoluuta. Muut koirat halusivat jo ennen hevosten luokse menemistä sisälle takaisin nukkumaan. Hekin kyllä havahtuvat pakastinarkun kannen mennessä kiinni. He tietävät, mitä tuleman pitää. Emäntä lähtee käymään pidemmällä reissulla ja me jäädään tänne vahtimaan kotia. Suuri ja vahva laumanvartijani jää käyskentelemään pihalle ihan kaiken varalta. Se nauttii siitä. Kurkkaan ikkunasta Toivoa, joka korvat hörössä tuijottaa ulko-ovelle päin. Toivo on ihan mahtava. Se on käynyt vasta kolme kertaa aijemmin mukanani kylällä. Toivo on ensimmäinen hevonen, jonka kanssa pääsin siirtymään askeleen eteenpäin ja asioimaan todellisella hevosvoimalla.

Nappaan mukaan tuunatun kylmälaukun. Siinä on nykyään puiset ulkokuoret, sopii paremmin tyyliin. Aukaisen oven, Toivo hörähtää ja sydämessäni läikähtää. 

Kaikki on niin uskomattoman hyvin.

"Ei enää kauaa, ei kovin kauaa, niin löydän loppusijoituspaikkani, siellä kaikki kirkastuu."
-Jarkko Martikainen, Loppusijoituspaikka

Mielenvikainen vai ainoastaan pelokas?

 Olen herännyt siihen, että hevoset ovat aina olleet mulle elämässä tärkein asia. Vaikka pienenä halusin nimenomaan kanin, olisin kaikista eniten tahtonut aina oman hevosen. Tuntuu, että elämääni tulleet lemmikkieläimet ovat olleet sitä varten, koska mulla ei ollut hevosta nii olipahan jokin muu huolehdittava. Yksi asia, mistä tämän huomaa on mm. se, että oon hoitanut kaikkia muita eläimiä rutiininomaisesti ja vähän silleen "no hoidetaanpa tämä nyt alta pois" tyylillä, kun samaan aikaan hevosten kanssa olen touhunnut aidommin, syvemmin ja kiinnostuneemmin. 

Tämä vuosi on ollut monin tavoin erilaisempi kuin aijemmat. Oon paljon maallistunut, mutta silti ruokkinut omaa monimutkaista ja mystistä ajatusmaailmaa. Tuntuu väärältä puhua maallistumisesa, kun samaan aikaan uskoo vaikka mihin huuhaahan. Tarkoitan kuitenkin sitä, että olen päivissäni ja hetkissä enemmän läsnä sekä teen enemmän luonnollisia asioita ja toimin paljon enemmän eläinten (ja luonnon) eduksi.

Postausta kuvittaa satumaiset Siirin ottamat kuvat elokuun alusta eli c. Ponivalo

Vaikka muut eläimet olisivatkin olleet mulla osittain vain sen takia, etten ole saanut hevosta, en silti koskaan ole laiminlyönyt niiden hoitoa. Kanini eivät todellakaan elänyt kusen ja paskan seassa heinättä tai vedettä pienissä häkeissä. Hoidin pakolliset asiat ja vähän enemmän, mutta hoidin ne tarkasti. En kuitenkaan tehnyt kovinkaan mitään ylimääräistä. Jos mulla oli mahdollisuus päästä tallille, priorisoin asiat niin, että kanit pääsee jokin toinen päivä ulkoilemaan, nyt lähden tallille.

Lakin suhteen olin aluksi todella innoissaan, koska olin aina enemmän tai vähemmän haaveillut koirasta. Oli kiva opettaa temppuja ja harjoitella arkisia asioita. Lakin kasvaessa ja muuttuessa aggressiivisemmaksi pelkoaggressiivisuuden takia, innostuminen laantui. Oli harmillista huomata, ettei Lakista ollutkaan kulkemaan tallilla mukana irti tai en voinut ottaa Lakia mukaan mihin vain, vaikka olin etukäteen niin ajatellut, koska muista koirakoista alkoi kehkeytyä vain suurempi ja suurempi ongelma. Hiljalleen alkoi tulla muitakin triggereitä, kuten ääniä, joiden alkuperää Laki ei tunnistanut.

Lakihan kulki ensimmäisen puolen vuotensa aikana vaikka missä. Otettiin Laki mukaan Suomen Tivoliin, Laki kävi Mustin & Mirrin pentutapaamisessa ja yhteislenkillä, Laki on ollut vapputorilla, isossa eläinlääkärissä Oulussa ja mitähän kaikkea muuta. Ainakin Laki koirapuistoili monen erilaisen koiran kanssa. Ehkä näissä tapahtumissa kuitenkin lienee syy Lakin stressaantuvalle luonteelle. 

Oltiin hyvinkin tietoisia sosiaalistamisesta, mutta en muista, kuinka Laki käyttäytyi tilanteissa. En muista oliko se pelokas tai oliko erinäiset tapahtumat ja tilanteet sille loppujen lopuksi liikaa. Lakin sisaruksissa on myös paljon reaktiivisuutta eli jos reaktiivisuus on perinnöllistä, Laki olisi varmasti tarvinnut ihan omanlaista tukea sosiaalistamistilanteissa, mitä me ei kuitenkaan osattu antaa.

Pikku hiljaa eläminen Lakin kanssa oli vain päivästä toiseen raahautumista ja pakollisten lenkkien hoitamista. Laki oli ihan mahoton ensimmäisen vuoden toisella puoliskolla. Se vain veti ja veti lenkeillä. Seitsemän kilometrin lenkillä se veti viimeisinäkin kilometreinä. Käytiin kuitenkin päivittäin viiden kilometrin (tai pidemmän) lenkkejä, muttei mikään riittänyt. Laki olisi tarvinnut varmaan enemmän touhuamista ihmisen kanssa koulutusmielessä tai muuta päällistä aktivointia tai sitten ihan vain järjestelmällistä pelkojen kohtaamista. 

Lakin kanssa on kokeiltu montaa eri toimintatapaa kriittisissä tilanteissa. Huutaminen on ollut tehokkain keino, mutta se selvästi on aiheuttanu Lakille suuret arvet. Perkeleen tai vastaavan mesoaminen on edelleen varma keino selvitä erittäin kriittisestä tilanteesta. Tällaisia tilanteita on ne, kun muut koiranomistajat eivät ymmärrä meidän elehdinnästä sitä, ettei kannata tulla lähelle. Keltaisella huomiomerkillä narussa ei ole ollut mitään apua. 

Sitä vaan välillä mietin, että jos lähdetään jopa juoksu jalkaa tilanteesta pois, miksi muut koiraihmiset eivät ymmärrä antaa tilaa, vaan puskevat vain päälle. En minä tahalleen ole tehnyt koirastani narua riuhtovaa hullua.

Lakin kanssa on myös yritetty toimia herkuilla, joka ei ennen ollut hyvä keino. Herkut tuntuivat vain pahentavan tilannetta. Välissä on myös kokeiltu sitä, ettei Lakin käytökseen reagoida millään tavalla. Sekään ei ole tuottanut oikeastaan minkään laista tulosta, sillä Laki taitaa tarvita tukea eikä heitteellejättöä.

Lopulta äiti päätyi hankkimaan (koirien) ohittamisen verkkokurssin, josta on ollut paras hyöty. Edelleenkään ei oteta koiria vastaan nokatusten eikä välttämättä ikinä otetakkaan, mutta se ei haittaa. Tärkeintä on, että Laki on rauhottunut aivan hurjasti. Laki on uskomattoman mutkaton koira aina siihen asti, kunnes se triggeröityy jostakin. Laki on muuten maailman kiltein ja kaikkian ihmisen kaveri, mutta ihmisten on vaikea uskoa sitä.

On yksikin esimerkki, jolloin Lakista oletettiin, että se tyyliin syö tämän uuden ihmisen, joka tuli meidän kotiimme. Todellisuudessa Laki hakeutui onnensa kukkuloilla nuolemaan naamaa ja kiehnäämään ympärillä. Tämän kyseisen tilanteen ihminen lukeutuu nykyään Lakin suosikkeihin. Voi kunpa kaikki, jotka ovat nähneet sen minun jalassa hampaat irvessä roikkuvan pelkoaggressiivisen ja ajoittain jopa vaarallisen Lakin, näkisi, millainen Laki on sisimmissään oikeasti.

Laki saa minut miettimään sitä, kuinka paljon eläimiä ymmärretään väärin. Tieto lisää tuskaa. Tahtoisin välillä vain sulkea silmäni somen "hauskoilta" eläinvideoilta, koska usein eläin on niissä paniikissa tai muuten peloissaan.

Sitä mietin myös usein, kuinka moni eläin tuomitaan hulluksi, sekopääksi tai mielenvikaisesti ja menettää jopa henkensä sen takia. Usein eläimen aggressiivisuuden taustalla puhutaan olevan kipu, mutta valitettavan usein käytöksen takana on pelko. Tästä päästäänkin siihen, että mikä pelkoreaktio on ihmisen mielestä sallittavaa ja mikä ei. 

Jos ajatellaan, että esim. Lakin tapauksessa sen pelonaiheet on todennäköisesti meidän syy, joten olisi järjenköyhää ollut viedä Laki piikille siitä, että pelottavassa tilanteessa se tarttui kolme kertaa hampaillaan jalkaani ravistaen ja jättäen arvet, jotka näkyvät vielä vuosien jälkeenkin. Pakeneminen tai jähmettyminen koiran pelkoraktiona on ihmisille ok. Mutta kun reaktioksi kumpuaakin aggressiivinen puolustautuminen, koira nähdään hulluna ja suositellaan sen lopettamista. Mieti, koira on joutunut (todennäköisesti) ihmisen takia todella ahdistavaan ja pelottavaan tilanteeseen, johon se vastaa omalla tyylillään. Koira kärsisi siitä, että ihmisen takia se on pelännyt ja puolustautunut. Palkkioksi ihmisen takia se vielä päälle kuolisi.

Tämä menikin näköjään -Opi tuntemaan Laki-tekstiksi, mutta nämä asiat on pakko mainita, sillä ne ovat niin oleellista tietoa Lakista.

Nyt loppu kesästä ollaan innostuttu useampaan otteeseen käymään moinien tuntien lenkkejä, myös ihan kahdestaan Lakin kanssa. Näiden lenkkien aikana olen oppinut sen, ettei koirien hoitamisen tarvitse olla niin rutiininomaisesti päivästä toiseen rämpimistä, vaan elämästä koirien kanssa voi oikeasti tehdä hauskaa. Ei ne olekkaan mitään nilkkarautoja.

Laki on niin uskomattoman fiksu. Tässä esimerkki: välillä on hetkiä, jolloin kerkeämme käymään vain lyhyen parinkymmenen minuutin lenkin. Kerron Lakille, että jatketaan suoraan eikä käännytä kylälle. Vaikka Laki rakastaa pitkiä lenkkejä ja kylällä kulkemista, se kiltisti jatkaa suoraan kohti kotia. Laki ymmärtää niin uskomattoman paljon puhetta. 

Laki on uskomattoman nöyrä ja ihmisten mieli ystävä.

Vaikka edellisestä temppu- tai agilityhetkestä olisi puoli vuotta, Laki tekee pyydettäviä täysin rinnoin. Tähän loppuun haluan liittää videon, kun tehtiin koirapuistossa hommia ekaa kertaa varmaan vuoteen. Uskomattoman hieno ja fiksu Laki!

Laki nauttii uskomattoman paljon ihmisen kanssa toimimisesta. Tahdon jatkaa alottamaani muutosta ja antaa Lakille ansaitsemansa elämän ja huomion.