Tervetuloa Akseli Winner!

Tämä komistus on meillä koeajalla! Kuvan on ottanut Helena.

Oon toivonut ja haaveillut pitkään omasta hevosesta. Voisin sanoa, että 2010 vuodesta lähtien, mutta nyt vuoden sisään oon miettinyt asiaa oikeasti vakavasti. Oon ylipäätään miettiny, mitä teen lukion jäläkeen ja mitä haluan elämältä. Tällä hetkellä pyrin siihen, että pääsen joskus muuttamaan maalle, jossa mulla ois muutamia omia hevosia sekä muita maatilan eläimiä. Haluaisin antaa hevosille mahdollisimman hyvät ja luonnonmukaiset tilat sekä kouluttaa hevosia omalla tyylillä. Haluaisin tuoda enemmän ilmi ja julki minun mielestäni hevosystävällistä toimintatapaa sekä ylipäätään rikkoa normeja. En haluais yhtä vilkasta rahanvaihtoa, mitä hevosmaailma yleensä on. Haluaisin antaa mahdollisuuden harrastaa niidenkin, joilla ei siihen ole laittaa useita kymmeniä, ellei satasia kuukaudessa. Hevostelun tulisi olla rentouttavaa ja mieltä tasapainottavaa eikä stressiä siitä, että mistä hankkii rahat niinkin luonnolliseen asiaan kuin eläimen hyvinvoinnin takaamiseen, joka ei ole edes oma. 

Oltiin pyöritelly ajatusta omasta hevosesta viimeisen vuoden ajan äitin ja Helenan kanssa. Rohkenin kuitenkin kysymään epävirallisesti tallipaikasta, josta olin jo pitkään haaveillut. Saatiin meille tarvittavat tiedot, joiden myötä pystyttiin alkaa miettimään vakavammin yhteistä hevosta.

Löysin pian mielenkiintoisen 6v lämppäriruunan ja sovittiin ylihuomiseksi aika, jolloin mentäisiin hevosta kattomaan. Noh, olin siinä käyny Anteron luona jo aamusta ja ajatellu, että kyllä tämä kuukausi vielä jotenkin mennään, kunnes saan puhelun, että hevonen jo myytiin. Aha, kiitti paljon. Ärsytti aivan kamalasti. Oon aina tienny, että hevoskaupat on petollisia, mutta oisin ajatellu, että meille ilmotetaan toisesta ostajasta ja kyseltäs meijän tilannetta. Hevonen oli nimittäin vielä vapaana, kun olin toissapäivänä siitä kysyny. 

Iiro ensimmäistä iltaa. c. Elina Greus

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Kyseltiin tutut ja puolitutut läpi, mutta mistään ei löytyny meille hevosta. Kysyin vielä yhdestä lämppäriruunasta, joka oli tosi kallis tasoisekseen, mutta ei se homma edenny mihinkään. Sain Kaktulta vinkin (onneksi!) kysyä yhdestä Facebook-ryhmästä hevosta. Tein tiiviin esittelyn ja lätkäsin sen tähän kyseiseen ryhmään. Ei menny kauaakaan, kun juteltiin Vilman kanssa Iirosta. Sillon tuntu, että tämä saattaakin edetä johonkin. Yhtäkkiä me oltiikin käyty kattomassa paikkoja tallilta, jonne olin "epävirallisesti" ollut yhteydessä ja oltiin sovittu Vilman kanssa päivä, jollon he tuo Iiron meille. Pystyin aika hyvin olemaan asian kanssa, koska odotin koko ajan hetkeä, milloin homma menee pieleen.

En oikeastaan jännittänyt asiaa enempää enkä osannu ajatella, että meille oikeasti tulisi hevonen. Käytiin ostamassa varusteita ja tarvittavia juttuja Iirolle, mutta silti jotenki tuntu, että ei homma onnistu. Olin edelleen aika tyyni, kun odoteltiin Iiron tuloa ulkona, kunnes vinkan nähessä jostakin syvältä  minusta pursusi vaan itku. Ööömh no joo, minä en oo ihminen, joka itkee kovinkaan herkästi, joten tilanne oli sikäli outo, vaikka osasin sitä jo aavistaa. Yritin siinä sitten kuivailla silmiä ja tervehtiä Vilmaa perheineen. Olin hetkeksi jo keränny jotenkin itteni, kunnes avattiin trailerin etuluukku ja Elskan kyyneleet päättivät lähtä rynnäköllä poskille. En osaa itkeä, varsinkaan mitenkään kauniisti tai hillitysti. Näytän enemmänkin punaselta porsaalta, jonka silimän ympärykset turopaa niin, että hyvä jos punasia silimiä etes ennään erottaa päästä. Trailerista peruutti ulos komeampaakin komeampi Iiro. Sain Iiron narun käsiin ja silittelin kaulaa sekä yritin kattua vieressä seisovaa hevosta sen minkä pystyin. 

Ensimmäisiä hetkiä. Kuvan otti iskä. 

Vietiin Iiro karsinaan odottamaan, kun kirjotettiin sopimus 2kk mittaisesta koeajasta. Nyt tallilla siis odottaa päivittäin tavallaan meidän hevonen, koska me Iirosta nyt huolehittaan. Tämä viikonloppu on menny Iiroon tutustuessa. Tallilla on käyty eilen kaksi kertaa ja tänään aamun lisäksi vielä kerran hoitamassa laumautumisesta tulleita haavoja ja ruokkimassa sekä liikuttamassa Iiroa. Meillä on kyllä menny hyvin. Ollaan maastakäsitelty ja tänään (sunnuntaina) ensimmäistä kertaa maastaratsastettu hyvin seurauksin. Iirosta huomaa, että sitä on käsitelty maasta. Se seuraa tarkasti ihmisen liikkeitä ja peilaa ne hienosti itseensä. 

Kuvat on ottanut Helena (tai äiti) lauantai-iltana.

Iiron kanssa käytetään ruokapalkkaa, joka on tähän mennessä toiminut hyvin. Vilma huolehti Iirolta torstaina kengät pois ja vuolun eli meidän ois nyt tarkotus olla kengättä. Odotetaan, että voidaan suositusten mukaan mitata kavioit oikeaan aikaan töppösiä varten. Iirolle hankittiin myös sidepullit, joihin pitää tehä muutama lisäreikä. 

Tarkoitus on pitää Iiro sen loppuelämän ajan. Aijotaan opetella maastakäsittelyä niin pitkälle kuin rahkeet riittää, kuten myös ratsain. Meillä ei ole mitään tiettyä tavoitetta, mutta ei myöskään mitään syytä, miksi ei voitaisi tulevaisuudessa opetella aina uusia juttuja. Halutaan edetä rauhassa ja hevosta kuunnellen. Iirosta halutaan mahdollisimman toimiva, turvallinen ja luotettava heppakaveri!

Kuvat on tältä päivältä ensimmäiselta maastaratsastukselta, joka oli alussa vaikeaa. Kuvat on ottanut Helena.

Jatketaan kohti alkavaa viikkoa odotuksellisin mielin. Jännä nähdä, miten Iiro käyttäytyy viikon päästä ja miten päästään etenemään. Ruokaa ei uppoa vielä kokonainen satsi, joten annetaan vain sen verran, mitä Iiro syö kupista tai kädestä. Heinä ja mash-juoma kuitenkin maistuu. Talli ja pesupaikka taitaa olla nyt jännittävimmät paikat. Iiro on laumaantunut nyt jo hyvin ja se on usein yllätetty nukkumasta maaten muiden kanssa.

Nyt meillä on kuitenki enemmän kuin mieluinen pihatto/tallipaikka todella hyvällä sijainnilla. Kaikki on siis mahdollista! Ollaan suunniteltu, että huomenna Helena aamulla maastakäsittelee Iiroa eli huomenna Iirolle ei tule varmaan yhtä uutta hommaa kuin tänään. Käyn ite vielä iltapäivällä toistamiseen ruokkimassa Iiroa ja kattomassa sen haavoja yms. Nyt jatkan blogin päivittämistä ajantasalle. Instagramista meidät löytää nykyään nimellä @irtiottokuolaimista, joka on myös äitin keksimä, kuten myös @ryysyistarikkauteen oli.

Lapin reissu koirien kanssa

Keskiviikkona lähettiin koirat kyyissä kohti Yllästä, jossa vietettiin kaksi ensimmäistä yötä. Keskiviikkona päästyä paikalle, käytiin kiertämässä joku luontopolku Ylläksen laskettelukeskuksen lähellä ja tämä reissu kesti tunnin ja reilu kolme kilometria. Sydän jännitti ja tuntu olevan kierrettynä muoviin, joka vielä kuitenkin anto vähän myöten, sillä jännitti maholliset koirakohtaamiset. Saatiin kuitenkin tuolloin iltapäivästä/illasta kiertää lenkki vain ottaen vastaan muutamia ihmisiä.

Postauksen kaikki kuvat c. Elina Greus

Torstaina suunnattiin kiertämään Taivaskeron lenkki, johon meillä meni 3h 50min ja 8,8km. Taivaskero alako poroille huutamisella Lakin toimesta. Vähän aikaa matkaa mentäessä tuli vastaan kolmen koiran koirakko. Eikun kuonokoppa päähän, niskasta kiinni ja ohi kera Lakin huudon. Ylipäätään Taivaskerolla oli paljon koiria, joita yritettiin väistellä parhaamme mukkaan. Mittään ei onneksi sattunu, mutta oli se itelle aika stressaavaa. Reitillä oli kuitenkin hienot maisemat, joista jotenkin kaukaisesti tuli mieleen Kreetalla nähyt maisemat. Varmaan tämä johtuen kasvillisuuden vähäisyydestä. Silimät etti koko ajan vuohia ja oliivipuita.

Taivaskeron loppu oli melekosta laskeutumista kivikossa ja näiden aikana mentiin myös useita koiria pakkoon. Ajattelin, että reitti on jotenkin hiljanen, mutta ajan kuluessa ihmisten määrä kasvoi kasvamistaan. En ite tykkää oikeastaan nähä luonnossa muita ihmisiä, joten sen puolesta en hirveänä Taivaskerosta välittänyt, koska se oli niin turistikohe. Kuitenkin sillon kun pääsi rauhassa menemään, oli meno paljon mutkattomampaa ja mukavempaa.

Koirilla oli hyttysliivit, jos ois sattunu olemaan kiusaavia hyttysiä, mutta niistä ei ollu koko reissun aikana haittaa.

Perjantaina vaihdettiin mökille Saariselälle. Se mökki sijaitsi muista kauempana tunturin laella, joten se oli paljon mukavempi paikka itestä ja myös koirista. Ylläksen mökki oli kaiken keskellä, joten Lakikin oli paljon stressaantuneempi siellä. Ulos päästessä se oikeastaan aina haukku, vaikka ei olis ollu etes mittään haukututavvaa. Jos jäätiin koirien kanssa kolomestaan Ylläksen mökkiin, ramppasi ne ikkunoilla kattomassa ja oli levottomia (Lakin levottomuus tarttu myös Siriukseen). Saariselän mökillä ku jäätiin kolomestaan, nukku Sirius lattialla ja Laki mun sylissä.

Käytiin heti ekana iltana kattomassa viereisellä tunturilla menoja. Meijän onneksi tunturista kuoriutui oiva lenkkeilypaikka eikä siellä ollut muita lähimaillakaan.

Laki ei pysy kurveissa mukana. :D

Lauantaina kierrettiin reitti, jonka matkalla poikettiin Pyhä-Nattasen huipulla. Reissuun kului aikaa 3h ja 20min ja taas matkaa kerty 7,2 km. Alussa mentiin ihan vaan metässä, mutta nousu ite huipulle alako olemaan meleko mielenkiintosta isoista kivistä johtuen. Lakilla välillä tärräsi jalat, kun sitä jännitti epävarma pohja, mutta se osasi hienosti itekki kattua, että mistä on parasta mennä. Tuettiin Lakia välillä takamuksesta tai autettiin pahempien kohtien ohi nostamalla sitä. Sirius oli välillä äitin sylissä, koska yritti mm. peruuttaa taakse, jollon se ois pahimmassa tappauksessa kaatunu ja lähteny kivikkua alas.

Lähettiin tälle reissulle yheksältä aamulla, mutta ois saanu lähtä aikasemmin. Huipulle päästyä sinne alako lappaamaan runsaasti ihmisiä toista reittiä, jota me mentiin takasin. Syötiin ja juotiin isojen kivimuodostelmien päällä ja koirtaki sai puruluut. Tuli kuitenki nopea lähtö, kun nähhään meitä lähestyvän suomenpystykorvan. Kotona meillä on yksi vihollinen suomenpystykorva, joka on purru Lakia päästä, kun Laki oli nuorempi. Äiti ja iskä oli Lakin kanssa lenkillä ja pysähty tienlaitaan koiraohituksen takia. Mies ajo pyörällä suomenpystykorvan kanssa ja päästi koiran Lakin luo, jollon tämä koira puri Lakia päästä. Laki muutenkin on aika rotuvihainen. Valkoset koirat (labbikset ja kultasetnoutajat), saksanpaimenkoirat, suomenpystykorvat, saksanseisojat ja jämtlanninpystykorvat tullee ekana nyt mieleen roduista, jotka mennee ylleensä välittömästi tunteisiin.

Kierreltiin mahollisimman kaukaa tämä pystykorva ja nainen ilmeisesti huomasi meijän olevan vähän piilossa ja onneksi ymmärsi lähtä pois näkyviltä. Koko matka tielle oli tuskaa. Käytiin ainaki kerran paossa yhtä pikkukoiraa. Aateltiin, että noh nyt ne meni ja mentiin takasi polulle, jossa tämä porukka vielä seiso ja olin Lakin kanssa puskan takana piilossa eikä näillä leikkaa ollenkaan, että hmm oisko nuo ollu meitä piilossa. Äiti sitte kerto Lakin tilanteesta ja nämä jatko matkaa. Jokanen ihmiseen viittaava ääni oli kamala ja hirviä, koska pelotti maholliset koirat, varsinki lopun pitkospuilla. Tielle päästyä äkkiä vaan jatkamaan kilometri meijän auton luokse muitten autojen luota. 

Selevittiin siis viimesestäki reissusta elossa, illalla ja seuraavana aamuna ennen lähtyä, käytiin vielä mökin vieressä ulukoiluttaan Siriusta ja Lakia. Tämä tunturi mökin vieressä oli ehottomasti koirien lemppari. Laki piehtaroi ja oli tosi rento oma ittesä siellä. Sekä Laki että minä pystyttiin siellä kumpiki jopa hengittämmään.

Reissu siis onnistu ehjin nahoin, mutta voi sitä onnen määrää, kun pääsi ommaan kottiin. Lakin kanssa on vaan vaikea nauttia mistään tai ajatella muuta kuin muita mahollisia koiria. Koko ajan täytyy olla valppaana. Se ongelma koirakko ollaan aina me, ikinä ei satu vastaan toista reaktiivista koiraa. Oon myös huomannu, että ihmisillä on ilmeisesti tilanteenluku ongelmia, koska tunkevat kohti koiransa kanssa, vaikka meillä ois paha tilanne Lakin kanssa eikä keltanen merkin tarkotus ole ilmeisesti läheskään kaikilla tiedossa etes vähhääkään.

Oli kuiteki kiva käyä jossakin loman aikana, koska musta on kovvaa vauhtia kotihiiri, jota ärsyttää kaikki rutiinista poikkeava,