Iiro, tunneopettajani

 Olen jokseenkin impulsiivinen ihminen, mutta tiedostan sen. En ole niitä ihmisiä, jotka oikeuttaa käyttäytymistään selittämällä, kuinka on esimerkiksi tempperamenttinen, jääräpäinen tai impulsiivinen. Koen, että jos jollakin on rikkaus, joka tässä tapauksessa tarkoittaa suuria ja voimakkaita tunteita sekä luonteenpiirteitä, pitää ne osata kohdistaa oikeisiin asioihin ja oikeisiin tilanteisiin. Jos ihminen, joka on "tempperamenttinen" tmv selittää typerää käyttäytymistään esimerkiksi riitatilanteissa tempperamenttisuudella, on mielestäni heikko. Kun kyseessä on nimenomaan suuret omat tunteet, täytyy päästä niiden niskanpäälle. Silloin ihminen on mielestäni henkisesti hyvin vahva, kun ei anna itselleen periksi. Se on noloa ja todella vastuutonta, selittää toimintaansa tyylillä: "no minä nyt vain olen tempperamenttinen ja suorasanainen". Se on luonteesi ja olet siitä ihan itse vastuussa. Jos et selviä yksin, tee palvelus ja hae apua.

Jos omia tunteita on vaikea hallita, silloin on mielestäni reilua kertoa siitä kanssaeläjille ja tavallaan varottaa siitä. Jos kanssaeläjät ymmärtävät ja vastaanottavat sekä jaksavat seurata mahdollisia tunnemyrskyjä vierestä, ne on sopivia olioita kuuhaamaan ympärilläsi.

Postauksen kuvat on ottanut Antti Juka heinäkuisena kesäaamuna.

Iiro on yksi suuri poikkeus koko elämässäni. En ole ikinä suuttunut Iirolle tai päästänyt vihan tunteita valtoimenaan irti, vaikka olisi ollut niin monta "potentiaalista" tilannetta. Iiro on yksi suuri triggeri mun elämässä, mutta viha, joka voisi kohdistua Iiroa kohtaan, kimpoaa Iirosta suoraan takaisin minuun ja minuuteen. Se viha pakkautuu möykyksi sisälleni, minkä ympärille käpristyn ja mitä tunnustelen ja tutkailen ja sitten nousen taas uudelleen yrittämään. 

Iirossa ja minussa sekä meidän tunteissa on loppujen lopuksi paljon samaa. Iiro menee lukkoon, mutta niin menen myös minä. Jos jokin asia vaivaa mieltä ja kaivertaa sielua, ikään kuin lamaannun ja sisäisen tai ulkoisen tunnemyrskyn jälkeen kallistun helposti jumiin itseeni. Jos jokin asia on Iirolle jännittävää, outoa tai jopa pelottavaa, sekin yleensä lamaantuu=jähmettyy. Jähmettynyttä hevosta voi olla haastava tunnistaa, koska jähmettyminen voi näyttää joissakin tilanteessa vain hevoselta joka seisoo, mutta pahimmassa tapauksessa hevosesta tulee oikeasti miltein patsas.

Jähmettyvän hevosen kanssa voi olla vaikea huomata, mikä jähmettymisen aiheuttaa. Esimerkiksi Iiro alkaa ensiksi jähmeentymään. Asiat, jotka saa sen jähmeentymään eivät ole niin äkkinäisiä, että Iiro jähmettyisi niistä hetkessä.

Hevonen, joka hyökkii tai pakenee on siinä mielessä helpompi, että sen kanssa on usein hyvin huomattavissa, milloin tilanne alkaa menemään jännittymisen suuntaan. Jos pressu lähtee yllättäen lepattaan, hevonen säpsähtää ja ihminen ymmärtää, että pressu aiheutti reaktion. Kun liikkuu jähmettyvän hevosen kanssa, yhtäkkinen pressun lepatus saattaa olla vertauskuvallisesti kuin kuula jähmettymisen kuulapurkkiin. Kun hevonen alkaa toimimaan hitaammin, ihminen usein huomaamatta ärsyyntyy ja omalla toiminnallaan lisää hevosen jähmeentymistä ja hitautta, joka ahdistaa hevosta enetisestään.

Iirolla on jokin ongelma siinä, että se ei millään nosta etukavioita liotusastiasta pois. Vaikka työntäisin sitä kaikella voimalla mistä suunnasta tahansa, jalka ei nouse. Tänään oli kaikista lähimpänä kuin koskaan totaalinen räjähtäminen, mutta samalla silti niin kaukana. Tilanteesta selvittiin, kun päästin Iiron irti naruista ja Iiro hetken mietinnän jälkeen astui kavionsa pois astiasta. Tämä kaikki tunneryöppy kimposi Iirosta taas tuttuun tapaan minuun itseeni. 

Se mitä tällä kertaa tilanteesta opin ja oivalsin oli se, että täytyy vielä enemmän satsata siihen, että Iiroa pystyy pitämään mahdollisimman paljon irti. Pesari on ainoa paikka, jossa sen täytyy olla kiinni, koska se haluaisi mielellään tilanteesta pois. Tilanteesa pitäisi tehdä vain mahdollisimman miellyttävä ja mukava.

Mutta nyt kun tämän kertainen tilanne on selätetty, palaan takaisin aijempaan. Mieleeni tulee Iiron tilannetta miettiessäni vahvasti mieleen kahdelta puolelta kiinni oleminen ja ne narut yleisesti ottaen.

Iiro ei tullessaan viihtynyt käytävällä kahdelta puolelta kiinni, sillä se alkoi saman tien vapisemaan. Käytävällä irti oleminen onnistuu kuitenkin nykyään jo niin hyvin, että vuolija pystyy vuolemaan kaikki jalat yhteen pötköön samalla. Merkillistä tämän päiväisessä on myös se, että Iiro otti kavionsa astiasta pois heti päästessään irti. Eli todennäköisesti kiinni laittaminen oli yksi kuula purkkiin. Sitten vielä jännittävä asia eli kavioiden liotus oli lisää kuulia. Sen jälkeen oma puskeminen ja ähertäminen Iiron kehon kanssa, että kavio nousisi oli taas kuulia purkkiin. Mutta tilanteen ratkaisi ne narut, jotka tuli jo aijemmin mieleeni ennen kuin lopulta otin ne Iirosta pois. 

Kommunikaatiota, järjellä ajattelua vai epätoivoista yrittämistä? Siitä en tiedä, mutta ainakin se toimi.

Iiro on kyllä niin oma persoonansa. Välillä tuntuu mahdottomalta saada se innostumaan asioista, joista hevoset yleensä innostuu. Mutta tiedän, että oli jokin suuri tarkoitus, että nimenomaan Iiro asteli trailerista ulos elokuisena iltapäivänä viime vuonna. Tämä koettu tunnemyllerrys, itsekriittisyys ja kaikki mahdollinen on ollut kyllä suurinta kuin koskaan aijemmin.

On helppo jakaa ajanjaksoihin tätä toimintaa Iiron kanssa. Tuntuu, että nyt on taas käynnistymässä uusi ajanjakso. Nyt seuraavaksi mennään vielä syvemmälle ja viilataan vielä enemmän sitä pilkkua. En halua, että Iiroa pakotetaan. Haluan, että se omasta tahdosta haluaa tehdä asioita. Esimerkiksi se meille niin haastava ratsastaminen on taas alkanut mennä siihen suuntaan, että selkäännousu ei heti ensimmäisestä kerrasta onnistu. Noh, ei auta kuin harjotella ja siedättää paremmin ja paremmin sekä tarkemmin ja tarkemmin. Täydellisyyden tavoittelu ei mielestäni ole ollenkaan huonoa, kunhan se vain on tervettä. 

Voi Iippa, kyllä sun vaivannäkö minun suhteen vielä joskus palkitaan. Joskus olen tarpeeksi viisas toimimaan vielä mutkattomammin ja mutkattomammin sekä saumattomammin ja saumattomammin kanssasi. Vaikka nyt arki pyörii paljolti ajatuksen voimalla, vielä paljon on edessä.

Joskus kaikki stressi ja tyytymättömyys palkitaan. Joskus me vielä eletään rattoisia ja onnellisia päiviä omilla mailla, omassa kuplassa. Joskus kouluttamisesi on paljon muutakin kuin stressiä siitä, ettet saa tarpeeksi liikuntaa nykyisessä elinympäristössäsi. Joskus ihmisen kanssa liikkuminen on vain plussaa. Joskus tekeminen on aidosti stressitöntä, vaikka tämänkin suhteen ollaan menty jo huimasti eteenpäin.

Päivä kerrallaan. Odotus on aina ennenkin palkittu, joten eiköhän myös tälläkin kertaa. Kunhan vain jaksaisi ja malttaisi odottaa.

Onko eläimen "ei" arvottomampi kuin ihmisen?

Ihmiset niin kovin luulevat tuntevansa hevoset niin hyvin eläimenä ja tietävän niiden käytöksestä luvattoman paljon. Itselläni nousee mielessä keskisormet pystyyn, kun joku ottaa esille, kuinka on monta kymmentä vuotta ollut hevosten kanssa niin kyllä tietää, miten asiat on. Aina oppii uutta eikä koskaan ole valmis. Varsinkin nyt, kun mielestäni Katariina Alongi on käynnistänyt uuden tyylin toimia hevosten kanssa, moni ihminen, joka on vuosi kymmeniä ollut hevosten kanssa on herännyt siihen, millaisia eläimiä hevoset ovat ja myös siihen, kuinka tietämättömiä he loppujen lopuksi ovat olleet. 

En itse tykkää siitä, että joku tuntematon (tai edes tuttu) tulee lähelle. En tykkää siitä, että jos istun jonku kanssa ahtaalla sohvalla niin, että toinen ihminen koskettaa edes hipaistenkaan. En voi kuvitella, miltä tuntuisikaan, jos joku väkisin tulisi koskemaan tai halaamaan. 

Olin ennen kova silittelemään ja lääppimään hevosia sekä muita eläimiä. Häikäilemättä voin sanoa olevani todella ylpeä siitä, että eläimeen koskeminen ei tule minulla nykyään enää luonnostaan ensimmäisenä. Täysin ajattelematta esimerkiksi uuden kissan kohdatessa, menen mahollisimman lähelle kissan omaa korkeutta ja juttelen sille sekä annan mahdollisuuden haistella ja tutkia mua, ja mikä tärkeintä, annan kissan itse päättää lähestyä eikä niin, että minä lähestyn sitä.

Yksi asia, mikä mua suunnattomasti inhottaa ja ihmetyttää on se, että hevoselle kehdataan vain lyödä jokin uusi ihminen selkään. Siis miten ja miksi joku kehtaa tehdä toiselle eläimelle jotakin noin alistavaa? Mun mielestä hevoselle ei todellakaan saa tehdä noin. Hevoset ovat loppujen lopuksi todella hitaita ja seesteisiä eläimiä, joten moiset yhtäkkiset ja suuret muutokset voivat olla todella jännittäviä. Iiron kanssa oon huomannu, että mitä enemmän hälle antaa aikaa, sen paremmin asiat onnistuu. 

Ihmisillä on joku pakottava tarve olla eläinten niskanpäällä. Kerrankin kuulin, että hevosen rapsuttamista ei pidä lopettaa, jos hevonen luimii tai uhkailee, vaan vasta sitten, kun hevonen lopettaa uhkailun. Ok mitä. Vaikka me ihmiset olemmekin päättäneet ottaa maailman haltuun oman mielen mukaan, pitäisi toisen tilaa silti arvostaa. 

Jonku mielestä seuraava asia voi kuulostaa turhalta hömpötykseltä, mutta silti; miksi ihmiset itkevät ja valittavat koko ajan siitä, kuinka esimerkiksi naisia lähennellään ja lääpitään ilman suostumusta. Eikö ihmiset oikeasti käsitä, että tekevät hevosille ja muille eläimille ihan samaa. Eläimen "ei" pitäisi ottaa yhtä tosissaan kuin ihmisen "ei". En kiellä sitä etteikö pakolliset hoitotoimenpiteet pitäisi onnistua, mutta nekin on mahdollista tehdä niin monella tapaa. 

Todellinen ei on aina ei. Ei ole vähemmän ei:tä tai enemmän ei:tä. Kuinka ahdistavaa se eläimestä voi olla, kun sen täytyy alistua ihmisen kosketukselle ja läheisyydelle, vaikka oikeasti ei nauttisi siitä hetkeäkään. Eläin tietää, ettei ihmistä voi näykkästä, potkasta tms, joten se joutuu alistumaan kosketukselle.

Laki ei pidä sylittelystä ja silittämisestä samoissa määrin, mitä Sirius. Tuntuu väärältä mennä silittelemään Lakia sen nukkuessa, mutta Siriuksen kanssa se tuntuu luonnolliselta. Laki saa itse lähestyä halutessaan fyysistä huomiota.

En valehtele, kun väitän, että en nykyään aina luota siihen, että jollekkin eläimelle (varsinkin hevoselle) silittäminen olisi kiva ja mieluinen juttu, joten ennemmin tyydyn juttelemaan ja tutustumaan hevosen kanssa ensin. Haluan ensin tuntea hevosen oikean läsnäolon ja olla varma, että hevonen on huomannut minut ja kiinnittänyt huomionsa oikeasti minuun. Sitten vasta kehtaan koskettaa hevosta, jos tunnen saavani siihen luvan.

Eräs päivä olin lähdössä tallilta ja pihaton aidalla notkui hevonen, jolle juttelin. Käännyin ja lähdin pois, jolloin tämä hevonen ryskäytti aitaa. Palasin hevosen luokse ja kysyen silittelin sitä päästä, jolloin tämän lempeän yksilön silmät alkoivat luppasta. Hetken siinä silittelin, kunnes kerroin, että minun täytyy lähteä. Tämän jälkeen hevonen jäi tyytyväisenä, ilman ryskäämistä pihattoon.

Kuvan on ottanut Antti Juka.

Ihmiset puhuvat paljon eläimille tarkoittamatta sitä oikeasti. On eri tapoja puhua eläimelle. Tuntuu kuin eläimet olisi tottuneet siihen, että ihmiset vain kälättävät keskenään. Pääsin toissapäivänä jutskailemaan ihanien berninpaimenkoirien kanssa. Vanhempi uros herra ei aluksi kummemmin reagoinut mun höpöttelyihin. Huomasin, että mun täytyi jotenkin herätellä se mun puheelle, jotta se käsittäisi, että puhun juuri hälle ja haluan juuri hänen kanssa jutskata enkä vain kälättää menemään. Yhtäkkiä tultiinkin todella kivasti juttuun tämän sympaattisen köllykän kanssa. Iso poika tahtoi hirmusti sylittelyä ja rapsuttelua. 

Vieressä pemuava pentu oli todella hienosti muutaman huomautuksen jälkeen odottanut syrjemmässä, joten ajattelin seuraavaksi palkkioksi jutskata pennun kanssa. Sydämeni kuitenkin luopui niin monesta tuskan rippeestä ja olin taas niin ylpeä itsestäni, kun tämä vanhempi herra tökkäsikin itsensä kainalooni kättäni nakaten. En tiedä oliko se kiitos hetkestämme vai ettei köllykkä olisi vielä halunnut hetken loppuvan. Oli miten oli, se loi todella lämpimän olon itselleni. Joku eläin oikeasti osoitti välittämistä ja tyytyväisyyttä minulle. Siis _minulle_. Olin myös ylpeä siitä, kuinka siinä tilanteessa hoksasin saada tämän koiran kanssani kommunikaatioyhteyteen, vaikka se aluksi tuntui sulkeutuvan kälätykseltäni. 

Yleensä hoksaan tilanteita vasta jälkeenpäin. Nyt onneksi hoksasin itse tilanteessa. Olen niin kiitollinen tästä kokemuksesta tälle ihanalle bernille!

Mutta takaisin siihen, että on eri tapoja puhua eläimille. Usein uuden eläimen kanssa ei ole kannattavaa puhua ns. "arkisesti". Esimerkiksi Iirolle puhun arkisesti ja tavanomaisesti, kuten "kumpi näistä harjoista", "otetaampa kavioit", "oota nii laitan tämän ruuan tuonne" tai "väistäppä vähän". Ennen tällaista arkista puhetta tarvitaan kuitenkin syvempää puhetta; ihan vain hevosen katselua ja sille juttelemista, kuten vaikka kyselyä. Itse tykkään usein kysellä uusilta eläimiltä, että mitä ne ovat sinä päivänä hommanneet. Vaikka en saa mitään oikeita vastauksia (en luota intuitiooni sen vertaa, että uskaltaisin luottaa tuntemani jutut oikeiksi), oon silti huomannut sen toimivan hyvänä jään rikkojana. 

Tykkään kovasti siitä, että kun Iiroa käsittelee joku uudempi ihminen, se antaa Iiron haistella ja tutkia hetken aikaa. Iiro nimittäin monesti nuuhkii ja tutkii ihmiset päästä varpaisiin.

Mutta sitten takaisin siihen, kuinka mielestäni on väärin lyödä ventovieras ihminen hevosen selkään. Miettikää, kuinka luonnotonta hevoselle (=saaliseläin) on, että ihminen (=peto) on sen selässä. Vaikka varsojen kanssa ollaan ja tehdään, ei niitä turhaan hiljalleen opeteta painoon selässä. Onhan se todella luonnotonta. Kerran kissa hyppäsi karsinan laidalta Iiron selkään ja voin sanoa, että sai sellaset pukit, ettei ole toista kertaa hypännyt.

En muista millon viimeksi olisin vain ottanut ja mennyt jonku vieraan hevosen selkään. Ehkä alkuvuodesta 2018, kun ratsastin Antsalla ekan kerran? Mielestäni uuden ihmisen pitäisi olla todella nöyränä ja kiitollisena, että hevonen ottaa tuiki tuntemattoman olennon selkäänsä. Usein se menee vain siihen, että harjaus, kamppeet selkään ja ratsastaja kyytiin ilman, että ehditään tutustuttaa hevosta ja ihmistä. 

Olen pari kertaa käynyt länkkäritallilla, missä ensin ratsastaja on maastakäsitellyt hevosta hakien tuntumaa, millainen hevonen on. Samalla hevonen saa tuntumaa ihmisestä ja sen on varmasti paljon mieluisempi ottaa uusi ihminen selkäänsä. 

Mua inhottaa se, kuinka ihmiset tahtovat tuloksia heti. Jos olisin ratsuttaja, haluaisin itse toimia hevosen kanssa ja oppia tuntemaan hevosen. En tahtoisi vain istahtaa valmiin hevosen selkään. Liian usein kuulee ihmisten suusta, että hevonen jännitti uutta ratsastajaa. No miksei hevoselle annettu enemmän aikaa? On ihan turha tulla sanomaan, että hevonen on eläimenä muutenkin stressiherkkä. Ei se oikeuta lisäämään stressiä ja jännitystä, kun ajatellaan, että "noh, se stressaa muutenkin". 

Eräs hevostenkouluttajakin on sanonut, että ensimmäisillä maastatyöskentelyillä täytyy olla ronskimpi, jotta omistajat näkevät muutoksen ja sitten voi olla nätimmin, kun omistajat tietää, että hommasta on kuitenkin hyötyä. Kuinka idiootteja jotkut hevosenomistajat voivat olla, että niiden aivot keksivät ajatella näin? 

Kuvan on ottanut Antti Juka.

Taas niin paljon toisistaan erkanevaa asiaa, mutta se tuntuu jo hiljalleen omalta tyyliltäni. Loppuun vielä tiivistelmä postauksen keskeisimmistä ajatuksistani:

-Mielestäni on väärin laittaa tuntematon ihminen hevosen selkään ilman, että ensin ollaan tarkoituksellisesti tutustuttu ja annettu molemmille osapuolille riittävästi aikaa.

-Hevosen ei pidä olla mikään kone. Jos hevonen jossakin tilanteessa pyytää ihmistä kauemmas itsestään eikä ole käynnissä mikään pakollinen hoitotehtävä, ihmisen tulisi kunnioittaa pyyntöä. 

-Eläimen "ei" ei nähdä yhtä arvokkaana kuin ihmisen. Siinä missä ihmiset kokevat, että toisen ihmisen fyysinen ahdistelu on ehdottoman väärin, samaan aikaan hevosten ja muiden eläimien fyysinen ahdistelu (esim. koskettaminen, vaikka hevonen ei sitä haluaisi) on ok.

-Tärkeää on ensin saada kosketukseton yhteys. Eläimen pitää saada mahdollisuus tutkailla ihmisen olemusta ja energiaa sekä ihmisen pitää saada mahdollisuus tutkailla eläimen olemusta ja mielentilaa sekä asennetta ihmistä kohti. 

-Ei ole mikään syy kiusata ja stressata hevosta entisestään puolustautumalla, että hevonen on muutenkin stressiherkkä eläin. 

Aina oppii uutta eikä kannata hävetä, jos ei tiedä jotakin. Parempi asia on oppia ja sisäistää kuin oman egonsa takia syrjäyttää häpeissään jokin itselleen uusi asia. Äitin työkaveri opiskelee hepreaa ja hälle oli tullut vastaan lause "eläimet ovat enkeleitä, jotka ovat siipien puolesta valinneet turkin."

Tehdään yhdessä maailmasta eläimille parempi ja oikeudenmukaisempi paikka, jooko? 

 

Maastakäsittelyn tärkeys

Usein, kun puhutaan maastakäsittelystä ihan hajoitusmuotona eli että varta vasten mennään esimerkiksi kentälle maastakäsittelemään, tulee ilmi niitä ihmisiä, joiden mielestä se on turhaa. Niitä joiden mielestä maastakäsittelyä tapahtuu riittävästi, kun talutat hevosta paikasta A paikkaan B. Niitä jotka maastakäsittelevät päähänpistomaisesti muutaman kerran vuodessa.

Todellisuudessa minä olen erittäin vahvasti sitä mieltä, ettei se todellakaan riitä. Ei siis todellakaan.

On hullua, että ihmiset tuntevat hevosensa selästä käsin, koska ratsastavat niin paljon, mutta maastakäsin ei niinkään. Maastakäsittelyksi ei riitä muutaman kerran vuodessa vähän leivän kanssa pysähdysten ja peruutusten teko. Maastakäsittelyä täytyy tehdä säännöllisesti. Silloin opit huomaamaan kehitystä hevosen ja sinun välisessä suhteessa.

Postauksen kuvat on ottanut Sanna Niemelä-Greus.

Janoa tietoa ja halua oppia, mitä hevonen milläkin tarkoittaa. Hevosen täytyy myös oppia, mitä sinä tarkoitat. Jos alat ihan yhtäkkiä räpsyttämään ohjilla tai riimulla laineita, ei hevonen sitä välttämättä ymmärrä. Jos joku toinen hevonen on sen joskus ymmärtänyt, et voi olettaa, että käsissä oleva hevonen ymmärtää sen myös. Et voi käyttäytyä kuin räpsyttely olisi jokin yleinen taito hevosen ja ihmisen välillä. Kokemuksesi räpsyttelystä ei siirry hevoselle, jolle sitä ei ole ikinä tehty. Et saa suuttua hevoselle, koska ei ole sen vika, ettei sille ole opetettu ihmisen omaa tilaa. Tilanne, jossa räpsyttelet ohjia tai narua voi olla hevoselle aina erilainen. Se ei välttämättä kovin nopeasti osaa yhdistää sitä siihen, että se on sinun tilassasi ilman, että haluat. Ei hevonen räpsyttele toiselle hevoselle käsiä yhteen tai aja talikolla. Meidän täytyy joskus tulla hevosia vastaan ja yrittää edes vähän puhua hevosen kieltä. 

Minä itseoppineena puhun tällaisessa tilaneesta hevosta omalla kehollani. Yritän nostaa energiani ja huokua "mene pois!" energiaa. Astelen hevosta kohti niin kyyryssä kuin tarvii ja pyrin parhaani mukaan matkimaan hevosten varoittelua.

Minä olen sitä mieltä, että meidän täytyy ensin oppia puhumaan hevosta ja sitten vasta opettaa hevosta puhumaan meitä, jonka jälkeen voimme kulkea yhdessä kultaista keskitietä. Kultaiseen keskitiehen voi kuulua esimerkiksi ihmisen kielellä tietystä sanasta pysähtyminen ja hevosen kielellä se, että molemmat antaa hetkeksi toisilleen tilaa. Tai esimerkiksi se, että ihminen antaa hevosen rauhassa laskea stressitasoja, jotka ovat nousseet pintaan vaikkapa uuden asian yhteydessä. Hevosethan ovat aika rauhallisia eläimiä laumassa. Ei ne hirveästi tee. Kun hevosia seuraa ne saattaa pienen ajattamisen jälkeen jo alkaa lipomaan ja käsittelemään juuri tapahtunutta asiaa. Kuvittele, mitä kaikkea esimerkiksi ratsastaessa pyydät hevoselta ja kuinka vähän se saa käsitellä niitä.

Hevonen tarvii aikaa. Hevoset antavat meille paljon ja ne tekevät meidän eteen aivan älyttömästi. Ne hyväksyvät sen, että niiden selkään kavutaan ja ne laitetaan menemään jos minkälaisessa asennossa. Sen takia minun mielestäni on erittäin tärkeää, että hevosta palkataan positiivisella vahvisteella, JONKA EI TARVITSE OLLA RUOKAA.

Tähän väliin haluan kertoa, kuinka raivostun siitä, kun puhutaan hevosten karkittamisesta tai palkkapussia nimitetään karkkipussiksi TAI hevosen sanotaan tekevän asiat tikkari suussa. Voi terve, (yleensä) aikuiset ihmiset, käyttäytykää. Emme me positiivisen vahvisteen ihmiset ala nimitellä negatiivista vahvistetta armottomaksi pakottamiseksi, vaikka joku niin voi ajatellakin. En ole kuullut ainakaan tällaista. Toki varmasti jokaisessa joukossa on joku huonosti käyttäytyvä yksilö.

Mutta ihan oikeasti. Te jotka ette maastakäsittele; ottakaa edes kuukauden ajaksi hommaksi maastakäsitellä kerran viikossa. Silloin kun hevosella olisi vain vapaapäivä, mitä jos menisit edes vartin ajaksi hevosen kanssa maastakäsittelemään. Anna mielikuvituksen laukata oikein kunnolla. Ota maastakäsittelyyn mukaan ihan mitä tahansa talliltasi löydät. Se voi olla esimerkiksi puunrunko tai parhaassa tapauksessa puomi. Se voi olla jokin lumipaukku tai tötterö. Voit lisätä maastakäsittelyyn ihan mitä ikinä keksit.

Ei sen maastakäsittelyn tarvi aina olla pysähtymistä ja peruuttamista sekä varta vasten oman tilan harjoittamista. Oma tila voi tulla hevoselle tutuksi pikku hiljaa harjotusten yhteydessä. Harjotelkaa puomeille menoa, siellä pysähtymistä ja peruuttamista. Kaikkea pientä kivaa, joka lisää yleisesti hurjasti sun mahdollisuuksia ohjata hevosta. Opetelkaa puomien väliin pysähtymistä ja paikallaan seisomista. Paikallaan seisominen voi olla aluksi vain 10s. Jossakin vaiheessa se voi olla vaikka viisi minuuttia. Anna maastakäsittelylle mahdollisuus. Lupaan, että se aukaisee ihan uuden maailman sun ja hevosen välille. Näet hevosen ihan uusin silmin. Muista kehua. Muista kannustaa. Muista olla sekä itsellesi ja hevosellesi armollinen. Kaikkea ei opi heti eikä pidäkkään oppia. 

Kun maastakäsitellessä sekä ihminen että hevonen kunnioittaa toistensa tilaa, voi siirtyä erilaisten asioiden siedättämiseen. Ne voi olla ihan "pöljiä" asioita, kuten ilmapalloja. Minä ajattelen, että on kivaa ja turvallista toimia hevosen kanssa, kun hevosen on siedättänyt vaikka mille ja opettanut hevoselle, ettei uusia asioita tarvitse heti automaattisesti pelätä.

Liian usein puhutaan ihmisen omasta tilasta ja siihen yhdistetään älytön narun heilutus. Omaa tilaa voi harjoitella tosi yksinkertaisilla asioilla. Jos pysähdyt ja hevonen vain jatkaa, voit peruuttaa sitä. Korjaa hevosen toimintaa. Se voi olla pitkäkestoista työtä, jos sen tahtoo tehdä mahdollisimman hienovaraisesti. Ja aina ei edes voi ottaa hevosta heti naruun. Joskus täytyy vain ensin harjoitella läsnäoloa ja sitä, että olette yhdessä samassa tilassa ja tilanteessa. Joskus kun hevonen ajaa sua pois niin tottele sitä. Se on hevosen pyyntö. Tämän myötä hevonen voi myös alkaa arvostamaan sun pyyntöä. 

Jos taluttaminen on ongelmallista ja hevonen vaikkapa pysähtyessä jatkaa ja tekee pienen kaaren sun ympärillä, voit yrittää sinnitellä sinne aidatulle alueelle asti. Siellä voit päästää hevosen irti ja yrittää tulkita ja keholla paineistaa hevosta. Kokeile mitä mistäkin tapahtuu. 

Joskus voi olla niinkin huono tilanne, että hevonen ei yksinkertaisesti tee yhtään mitään. Mutta tässä tilanteessa älä lannistu. Yritä ymmärtää, miksi hevonen käyttäytyy näin. Se voi johtua esimerkiksi siitä, että hevonen on jollain tapaa opitusti avuton ja se taas voi johtua siitä, että hevonen on lopettanut vuorovaikutuksen, koska siitä ei ole ollut mitään hyötyä. Tässä tilanteessa voi olla paljon työtä edessä. Tällöin kaikki eleet on todella toivottuja. Hevonen voi alkaakin yhtäkkiä olemaan "ilkeä". Se saattaa purkaa olemattomuuttaan patoutuneiden tunteiden johdosta ilkeästi tai aggresiivisesti. Älä taistele vastaan, anna hevosen käsitellä sen tunteita. Ole yhteydessä ammattilaiseen, joka arvostaa hevosen tunteita. Älä ole yhteydessä "ammattilaiseen", joka haluaa tukahduttaa hevosen tunteet. 

On ihan tuore tapaus, jossa pitkään väistin yhtä hevosta juuri kuin hevonen väistäisi toisen luimiessa ja uhkailessa. Kiiruhdin ripeästi pois alta. Tämä hevonen ei aluksi yhtään arvostanu mun pyyntöä pois mun tilasta. Nykyään meillä menee jo paljon paremmin. 

Ei hevonen halua saada selkäänsä.

Hevonen haluaa, että sitä ymmärretään. Sen käytökselle on aina jokin syy. Se syy on se, että sillä on asiaa. Se tahtoo vaikuttaa ja sillä pitäisi olla mahdollisuus vaikuttaa. Et voi olettaa, että hevosen pitäisi kunnioittaa sinua, jos sinä et kunnioita hevosta.

Pienillä asioilla voit vaikuttaa. Älä vain marssi karsinaan vaan anna hevosen huomata, että tulet sen karsinaan, sen tilaan. Hyvin käsitelty hevonen väistää ihmistä ja ihmisen omaa tilaa viimeiseen asti. Iiro tekee kaikkensa, ettei se joudu juoksemaan ihmisen päältä, jos esimerkiksi siivotessa jokin hevonen rupeaa ajattamaan sitä meitä kohti. Maastakäsittely lisää kaikkien yleistä turvallisuutta.

Kommunikointi Iiron kanssa

 Olin ensin tekemässä postausta siitä, mitä kaikkea olen oppinut Katariina Alongin Hevonen, Opettajani -podcastin myötä. Asiaa kuitenkin tuntuu olevan niin sairas määrä, että siitä tulisi kokonaisuudessaan todella sekava teksti. Tästä johtuen voisin kirjoittaa muutaman postauksen, joissa käsittelen asioita, joita olen oppinut tai sisäistänyt. Tämä seuraava on siis tietynlainen johdanto tähän postaukseen. Kopioin tämän suoraan siitä sekavasta postauksesta, jonka olin aluksi julkaisemassa.

"En todellakaan ole ainut ihminen, kehen Katariina Alongin Hevonen, Opettajani -podcast on tehnyt suuren vaikutuksen. Olisin paljon erilaisempi ihminen ilman tätä podcastia. Siispä haluan kertoa, kuinka tämä podcast on vaikuttanut minuun. Mielenkiintoista tästä tekee se, että aloitin podcastin kuuntelemisen vasta vähän Iiron tulon jälkeen. Olin jo aijemmin kesällä aloittanut ensimmäistä jaksoa, joka käsitteli Katariinan ensimmäisiä hevoskokemuksia. En kuitenkaan kuunnellut sitä edes loppuun. En tarkalleen tiedä miksen. Taisin ajatella, ettei mua kiinnosta kenenkään randomin hevostarinat (koomista sinänsä, koska nyt janoan lisää ja lisää Katariinan juttuja, varsinkin Little Lovesta). Ajattelin myös, että kuinka tämä podcast voi olla niin hehkutettu, jos sisältö on tämmöstä. Kun tälle podcastille antaa pikku rillin, se vie koko käden. Toivoisin, että joka ikinen hevosihminen kuuntelisi joka ikisen jakson tästä podcastista."

Iiron ensimmäisiä päiviä meillä elokuussa 2020. Kuvassa Iiro, Helena ja minä. Kuvan on ottanut Janne Greus.

Haluan tänään puhua siitä, kuinka podcast on herkistänyt ja opettanut mua, ei pelkästään hevosten kanssa, vaan myös ihmisten ja muiden eläimien kanssa. Joka ikisestä jaksosta oon oivaltanut paljon asioita ja en enää edes osaa erotella, mitä olen mistäkin oppinut. Tuntuu, että olisin ollut ihan kuutamolla ja täysin tietämätön hevosista ennen Iiron tuloa, vaikka koin ennen tietäväni paljon kaikkea oleellista. Ennen Iiroa mun herkkyys ja asenne Antsaa kohtaan oli tulosta kommunikoinnista Antsan kanssa. Tein niin kuin tuntui parhaimmalta, mutta mulla ei ollut mitään suurempaa tietoa oikeastaan mistään. Tai no pakkohan mulla oli olla, mutta se oli enemmänkin sellaista mututuntumaa ja lähtöisin omista tuntemuksista.

Käytän nykyään todella paljon "sisäistä ääntä". En välttämättä hirveästi puhu Iirolle, koska käyn paljon keskustelua Iiron kanssa mun sisällä. En voi edes sanoa, että kävisin Iiron kanssa keskustelua mun pään sisällä, koska tuntuu kuin oltaisiin jossakin ihan omassa pilvessä. Ei tunnu, että me puhuttaisiin mun mielessä tai että kuvittelisin asiat. Odotan ja kuuntelen, että saan Iirolta tunteen, joka kehottaa mua esimerkiksi jatkamaan jotakin kesken olevaa harjoitusta, josta ollaan pidetty taukoa.

Yleisesti oon muutenkin kasvanut paljon podcastin myötä. Ajattelen, kuuntelen ja "tunnustelen" sisintäni sekä ulkopuolisia tekijöitä paljon enemmän. Kokonaisuudessaan musta on tullut podcastin myötä parempi ihminen. Oon potenut (ja poden usein edelleen) suurta ihmisvihaa ja -raivoa, mutta ymmärrän koko ajan ihmisiä ja heidän toimintaa paremmin, koska oon oppinut ymmärtämään hevosia herkemmin ja paremmin. Tuntuu, että hevoset on mun koko elämä ja ne rakentaa mun sielun.

Iiron kanssa ensimmäisellä yhteisellä viikolla. Kuvan on ottanut Helena Greus.

Podcast on edes auttanut paljon mun ajattelutaitoa ihan yleisesti ottaen. Osaan tuoda itseäni paremmin esille. Osaan myös tarkastella asioita eri näkökulmista ja osaan purkaa asioita pieniin osiin, kuten nyt vuoden vaihtuessa Iiron kanssa. Toki tähän suuressa osassa oli myös Toimiva hevonen -näin onnistut--kirja, josta itse asiassa kuulin podcastin kautta eli tämäkin taito on peräisin podcastista. Osaan myös kyseenalaistaa asioita paljon paremmin. Syksyllä kyseenalaistin todella voimakkaasti kaikkea hevosen käsittelyyn liittyvää. Mun mielestä ratsastaminenkin tuntui todella epämiellyttävältä ajatukselta tai ylipäätään hevosen käskeminen. Tätä helpottaa nykyään se, että koen enemmänkin pyytävän ja kehottavan kuin käskevän. Nyt kuitenkin alan nousta kyseenalaistamisen kuopasta kuopan reunalle, josta voin tarpeen tullen silmäillä kuopaa uudelleen ja uudelleen.

Kiinnostun koko ajan vain enemmän ja enemmän hevosista. Haluan tietää niistä enemmän ja enemmän. Haluan vaan voimakkaammin ja voimakkaammin viettää mun koko elämän hevosten kanssa ja elää hevosille. Nään koko ajan hevosissa enemmän ja enemmän asioita sekä koen ymmärtävän eleitä voimakkaammin ja paremmin. Kiinnitän paljon huomiota eleihin. Haluan etsiä vastauksen siihen, miksi Iiro lipoo huuliaan, miksi se mälvää suullaan tai miksi se lepuuttaa jalkaa. Pyrin lukemaan Iiroa niin hyvin kuin suinkin osaan. Uskon, että tämä on kehittänyt meidän välistä suhdetta todella paljon. Tuntuu kuin Iiro olisi ymmärtänyt, että me nähdään ja huomataan sen eleet. Tuntuu kuin Iiro tietäisi, ettei mikään ele ole meidän mielestä turha, vaan kaikilla eleillä on jokin viesi. Analysoin jatkuvasti Iiron toimintaa ja osittain siksi tykkään tehdä teksitettyjä videoita, joissa suurimpiin eleihin kerron omia ajatuksia.

Syyskuussa 2020 Iiron ja Helenan kanssa. Kuvan on ottanut Janne Greus. Kun katsoo näitä kuvia, tuntuu oudolta ajatella, että kuvissa on Iiro. Siitä huokuu niin erilainen energia.

Kuten mainitsin jo, tuntuu kuin Iiro olisi ymmärtänyt, että meidän kanssa todellakin kannattaa elehtiä, koska niistä eleistä on todellakin hyötyä. Osa on varmaan jo lukenut Instagramista, kun kerroin, mitä meille kävi kentällä. Iiro ja Helena olivat hetken ravanneet maastakäsin, kunnes Iiro yhtäkkiä alkoi jumimaan, laskeskelemaan päätä, lipomaan huulia ja räpsyttelemään silmiä voimakkaasti sekä myös laittamaan korvia sivuille. Hoksasin vähän verta Iiron vasemmassa takajalassa. Katsoin heti, mikä jalan tilanne oli. Vuoto oli jo tyrehtynyt eikä Iiro millään tavalla reagoinut huolestuttavasti jalan tutkimiseen. Kunhan Iiro lähti siitä sitten meidän opastuksesta liikkeelle, kipueleet katosivat taivaan tuuliin. Ihan niin kuin Iiro olisi halunnut ilmoittaa haavasta, joka oli niin pieni, että hyvä kun edes löysin sen.

Iiro myös toimii puheella ja joskus jopa ajatuksella tosi hyvin. Lisään loppuun videon, jonka tein tältä päivältä, kun harjoteltiin kaulanarun kanssa. Kysyn/kehotan videossa Iiroa käytävälle ääneen ja Iiro tulee käytävälle. Ufoa, niin ufoa. En muista olenko aijemmin tätä seuraavaa juttua kertonut. Jos olen niin kerrotaanpa uudelleen. Laitoin tässä joitakin viikoja sitten Iirolle suitset päähän onnistuneesti. Iiro kuitenkin käveli jostakin syystä karsinaan eikä tullut sieltä pois. Tunsin, että voisi olla hyvä ottaa vain suitset pois ja jättää sen homman osalta tälle päivälle eikä lähteä ulos. Heti kun otin suitset Iirolta pois, mut valtasi kiitollisuuden tunne. Haluan uskoa (/uskon), että tämä tunne oli peräisin Iirolta, koska olin kuunnellut sen toivetta olla lähtemättä ulos. Hommat jatkui tämän epäonnistuneen ulos menon jälkeen hyvin. 

Kuvan on ottanut viime viikolta Helena Greus.

Kommunikointi arjessa on meillä aika huomaamatona. Meillä onnistuu asiat oikeasti  kokonaisvaltaisesti aika hyvin. Ymmärretään päivä päivältä enemmän toisiamme. En enää samalla tavalla pelkää virheitä kuin ennen. Tiedä sitten, jos se johtuisikin Iiron lähettämästä tunteesta mulle, että virheet on ok eikä maailma kaadu näihin sun tekemiin virheisiin. *tähän nyt sellanen alien emoji*

Iiro on myös tosi ilmeikäs hevonen. Sen perus ilme on huojentavaa katsotavaa, koska se ei näytä siltä, että sillä olisi asiat kovin huonosti. Tilanteen tullessa Iiron silmistä näkee paljon. Joskus ne ovat huolestuneet, joskus uteliaat ja joskus taas pelokkaat. Iiron valkuaiset eivät kuitenkaan enää näy yhtään niin usein kuin ennen, mikä lienee ihan hyvä juttu.

Iiron jännittyneeseen/huolestuneeseen ilmeeseen kuului vielä syksyllä valkuaiset. c. Ponivalo

Tässä kuva Iirosta viime viikolla, kun oltiin lähdössä kävelylle. Ei yhtään niin jännittynyt olemus kuin syksyn kuvissa. Kuvan on ottanut Helena Greus.

@pieniprinsessaponi kirjotti julkaisuunsa seuraavasti: " Kannattaa kuunnella hevosen kuiskausta ettei sen tarvitse huutaa". Tämä on mun mielestä niin älyttömän hyvin sanottu. Me Iiron kanssa ollaan onneksi siinä tilanteessa, että kuiskitaan lähes koko ajan. Ei meillä ole tarvetta korottaa kuiskimista huutamiseen. On äärettömän tärkeä välillä suorittamisen keskellä pysähtyä kuuntelemaan ja tuntemaan. Suorittamisen yhteydessä saattaa unohtua kuunnella, mitä toisella on sanottavana tai miltä toinen tuntuu. 

Asiat, mitkä ovat ennen tuntuneet Iiron kanssa mahdottomuudelta, kuten ratsastaminen, tuntuvat nykyään mahdollisilta. Mikään ei tunnu mahdottomuudelta. Kaikki tuntuu mahdolliselta, kunhan vain kuunnellaan ja arvostetaan toisiamme. Iirosta on ihan yhtäkkiä tullut mun silmäterä. En tiedä milloin se on tapahtunut, mutta on kuitenkin tapahtunut, ehkä sillä on kaikista eniten merkitystä. Mielenkiinnolla odotan, mihin me tullaan päätymään.

Linkki videoon