paha mieli virheistä

Koen usein, että "kukkahatut" eivät saa tilaa epäonnistua ja jokseekin sen takia he myös ottavat epäonnistumiset raskaammin. Esimerkiksi minä otan todella raskaasti sen, jos Iiro alkaa jähmeentymään kävelyllä, jos se paljon mukeltaa suullaan tai jos se tekee jotain muuta, mikä viestii jotain negatiivista tai epäonnistumista. Otan sen ihan eri tavalla raskaasti kuin jonku epäonnistumisen aikanaan ratsastaessa. Hevosten oudot pukit tai muut epämääräisyydet ei tuntunut oikeastaan miltään enkä varsinkaan jäänyt ajattelemaan niitä jälkeenpäin. Toki näinä aikoina olin oikeasti ihan lapsi eli 9-14-vuotias. Vaikka en ollut kovin vanha silloin, kun harrastin lähinnä vain ratsastaen hevosia, ymmärsin kuitenkin aika paljon lajista ja voin myös rehellisenä sanoa, että minulla oli paljon potentiaalia ratsastajana. Jos en olisi aloittanut Antsalla kesällä 2018, saattaisin olla ihan erilainen hevosihminen ja oikeasti jopa "tasokas" ratsastaja. Asiat nimittäin onnistuivat todella hyvin siihen nähden, kuinka vähän minulla oli varaa käydä tunneilla. 

Minä ja ihana Percipus kesällä 2017. ♥ c. Essi Honkala

Minä ja Valiant syksyllä 2016. Kuvan on ottanut Venla Lotvonen.

Ajattelin ennen pukittelujen ja pystyyn hyppimisien jälkeen: "olenpa hyvä ratsastaja, koska pysyin selässä ja hevosen käytös ei juurikaan vaikuttanut mun omaan suorituskykyyn tilanteen jälkeen". Jos hevonen kaahotti ja sain sen ohjista rajusti kääntämällä, pientä ympyrää pyörittämällä tai höykkyyttämällä lopettamaan kaahottamisen, koin oloni itsevarmaksi ja hyväksi ratsastajaksi, sillä olinhan juuri laittanut hevosen "ruotuun". Mutta jos Antsa kaahotti mulla, en päässyt siitä yli tällä tyylillä. Ratkaisin tilanteen yrittämällä kaikkeni saada pidättämällä sen menemään toivottua vauhtia ja väkisin "vain" asettamalla hakeutumaan sitä alas. Aloin varomaan sitä, ettei sellaisia kaahotustilanteta enää tulisi. Minun olo oli niin kauan todella epämukava, kunnes näin Antsan taas uudelleen. Koin tilanteen korjaantuneen vasta, kun koitti seuraava tallipäivä ja pääsin tekemään kaiken puhtaalta pöydältä. 

Edelleen minulla on sama ongelma eli en pääse epäonnistuneesta tilanteesta yli kuin vasta seuraavana kertana, kun menen tallille. Koen helposti pienemmät ja pienemmät vastoinkäymiset raskaammin ja raskaammin. Sen epäonnistumisen ei tarvitse edes välttämättä olla mikään konkreettinen asia, kuten esimerkiksi pystyyn hyppääminen, vaan se voi olla vain negatiivinen, vaikea tai jotenkin kytkeytymätön tunnelma. Kytkeytymättömällä tunnelmalla tarkoitan sitä, kun Iiron kanssa ei tunnu olevan fiilikset kytköksissä toisiinsa. Vaikka meidän fiilikset olisi päivän aikana ollut jossain vaiheessa kytköksissä, mieleen jää vain ne hetket, jolloin fiilikset eivät olleet toisiinsa kytköksissä. On tosi vaikea saaada tunteita enää kytköksiin hetkellisen "välirikon" jälkeen, koska jään rypemään siihen, että se jokin asia meni huonosti ja nyt Iiro on pilalla mun takia. Järkevintä olisi ymmärtää vaan jatkaa eteenpäin ja yrittää onnistua muissa tulevissa asioissa. Helpommin sanottu kuin tehty, ainakin minun kohdalla. Onko muilla samaa ongelmaa?

Iiron kanssa viime lokakuussa. Tällöin Iiro jumi todella paljon, mutta tästä ollaan menty jo eteenpäin monessakin asiassa! Sitä ei aina vaan omassa itsekriittisyydessä hoksaa ajatella. c. Ponivalo

Nyt kun oon pätkän selitellyt vähän aiheen vierestä, voisin palata alun aiheeseen eli siihen, kuinka tuntuu kuin kukkahattujen epäonnistumiset ovat paljon enemmän arvosteltavia ja paheksuttavia. Tuntuu, että "kukkahatut"(täytyisi keksiä jokin parempi nimitys...) joutuvat paljon todistella muille tuloksilla heidän tekemisiään ja niiden kannattavuutta. Tuntuu kuin ulkopuoliset jotenkin vaatisivat tuloksia ja jos niitä ei ala tulemaan, tuntuu leijuvan sellaista "no eikö toiminutkaan" tai "minähän sanoin" ajatusta ja tunnelmaa. 

Ratsu- ja ravihevosilla saatetaan paljonkin vaihdella varusteita, kuten esimerkiksi kuolaimia. Se kuitenkin on täysin normaalia. Monella hevoslähtöisellä toimijalla se varuste saattaa olla se oma toimimis- ja koulutustyyli eli periaatteessa voisi ajatella, että koulutustyylin muuttaminen olisi tietynlainen varusteen vaihtaminen. Koen, että jos positiivisen vahvisteen käyttäjä tai muuten todella hevoslähtöinen hevosihminen vaihtaa toimintatyyliään, suhtaudutaan muutokseen asenteella "no toimiikohan tuokaan".

Iiro samaisella kerralla viime lokakuussa. c. Ponivalo

Usein hevoslähtöisesti toimijat eivät uskalla sosiaalisessa mediassa puhua virheistä, koska pelätään vastaanottoa. Pelätään, että se esille tuotu virhe saa aikaan suuremman show'n kuin esimerkiksi epäonnistuneen esteradan läpikäyminen. Tuntuu jotenkin, että ihmiset ajattelevat hevoslähtöisen toiminnan sellaisena asiana, jota saa ihan rauhassa kritisoida, vaikka asiasta ei edes tietäisi. Ei myöskään ymmärretä, kuinka monimutkaisen yksinkertaisia asiat ovat. Jotku jopa jättävät tekemättä joitakin asioita, jos hevonen ei räpsyttele molempia silmiään yhtä paljon. Miksi ylipäätään silmille kantautuu todennäköisemmin kriittisyyttä sitä kohtaan, että joku epäilee hevosensa olevan kipeä, joten ei tee tiettyjä asioita tai jos joku ns. "luovuttaa" hevosen kanssa, kuten jättää ratsukoulutuksen kesken kuin kriittisyyttä sitä kohtan, että hevosta lyödään ja komennetaan sen luonnollisen käyttäytymisen takia? Tuntuu, että ajatellaan hevosten elävän pumpulissa ja niiden elämä ei ole hevosen elämää. Suoraan sanottuna tuntuu kuin ihmiset olettaisi, että kukkahatut luulee osaavansa kaiken ja olettaa, että kaikki heidän tekemiset onnistuisi jokaisen hevosen kanssa. Asia ei kuitenkaan ole niin. Yhtälailla "kukkahatut" tarvitsevat (jopa useita) epäonnistumisia ymmärtääkseen muuttaa omaa toimintamallia. 

Toiselle hevosihmiselle virhettä voi seurata esteeltä tippuva puomi, raveissa nouseva laukka tai hevosen jähmettyminen, kun huomaamatta ahneudessaan laittaa hevosen sille liian vaativaan tilanteeseen. Virhe on aina virhe, oli se virhe sitten mikä tahansa. Virheistä opitaan toimimaan toisin. Virheitä sattuu kaikille ja se on osa kokoaikaista kasvamista. Virheistä voi huomauttaa, mutta pitää muistaa argumentoida hyvin, jottei tulisi väärinkäsityksiä. 

Iiro samaisella kerralla lokakuussa. c. Ponivalo

Kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän somessa pyörineenä, oon sivusta seuranneena oppinut ja oivaltanut paljon. Jos haluaa auttaa vähintään hevosen hyvinvointia ajatellen, miksi sitä palautetta ei voisi antaa positiivisessa muodossa ilman hyökkäävää sävyä? Jos tosissaan tahtoo auttaa, ymmärtää kai, että negatiivinen viesti saa usein negatiivisen vastauksen ja tällöin apua ei oteta välttämättä edes vastaan. Ei ole helppoa saada palautetta omasta virheestä ja huomata, että se palaute on totta. Vielä vähemmän helpompaa on saada palautetta, joka on negatiivisessa, jopa ilkeässä, muodossa. Eihän oppimisen tulisi tapahtua häpeän kautta? Mitä paremmin virheistä opetetaan (eli mitä paremmin palautteen antaja tuo asiansa esille) sitä paremmin virheistä opitaan.

Jollekkin ns. "ei-kukkahatulle" saattoi tulla tästä postauksesta syyttelevä ja yleistävä kuva. Jos et tunnista itseäsi tekstin negatiivisista kohdista, hyvä niin! En tahdo syytellä ketään, haluan vain herättää ajatuksia. Mun on mahdoton puhua muiden kuin itseni ja tuttujeni pohjalta. En pysty mennä esim. ratsu- tai ravi-ihmisen ajatuksiin, mutta pyrin lähtökohtaisesti olemaan avoin niin kauan, kunnes löydän jotain mielestäni epäkohdallista. Onneksi kenenkään ei tarvitse mahtua yhteen muottiin, vaan jokainen saakoot tehdä mitä lystää. Siksi onkin vaikea osata nimittää itseään miksikään, joten olkoot Elina kukkahattu ja hevoslähtöinen hevosihminen.

Iiron pelot ja miten niihin suhtaudutaan

Iiro on epävarma hevonen, mutta nykyään se kuitenkin  uskaltaa kiinnostua erilaisista asioista. Se uskaltaa mennä tutkimaan ja se on hyvä asia jo ihan sen kannalta, että hevosille on tyypillistä olla kiinnostunut paikoista, jonne ne eivät heti näe. Meillä tällainen paikka on lantala, jossa Iiro käykin välillä katsomassa paikat. 

Kuvan on ottanut ennen lumien tuloa Helena.

Iiro ei ole meille ratsuprojekti. Iiro ei ole meille ratsuhevonen. Iiro ei ole meille ravihevonen. Iiro ei ole meille maastohevonen. Iiro ei ole meille lelu. Iiro ei ole meille mikään harjoituskappale. Iiro on meille hevonen, jonka halutaan käyttäytyvän, kuten se itse parhaaksi näkee. Iiron pitää saada tehdä valintoja, koska se on hevonen. Iiron pitää saada tutkia ympäristöä, koska se on hevonen. 

Iiron kanssa ollaan käytetty paljon aikaa "pööpöilyyn", joka tarkoittaa sitä, että Iiro saa tutkia ja hakeutua paikkoihin, jotka sitä kiinnostaa. Niissä paikoissa yritetään ottaa kontaktia Iiroon, joka onnistuu 98% varmuudella aina. Kontaktin ottamisen jälkeen tehdään peruutusharjoituksia ja pilatesta sekä jatketaan Iiron matkaa, joka tässä yksikin päivä oli meidän tallikujalla, jossa ei oltu käyty viikkoihin ja jossa Iiro aijemmin jumi ja jähmettyi. Nyt pilkko pimeässä ilman valoja Iiro lähti kaulanaru kaulassa tallustamaan tietä, kunnes se halusi kääntyä takaisin.

Kentällä työskennellään silloin, kun Iiro sinne haluaa tai kun se vastaa meidän ehdotukseen myöntävästi eli kävelee mukana mukisematta. Kentällä tehdään monimutkaisempia asioita, kuten erilaisia puomiharjoituksia ja ravia sekä touhuillaan pressun kanssa. Nyt ollaan tykätty, että Iiro on irti kentällä, jos siellä ei ole muita hevosia. Se saa lähteä tilanteesta pois, milloin kontakti pyydetään menemällä kyykkyyn.

Annetaan Iiron kohdata asiat Iiron omassa tahdissa. Ei missään nimessä haluta, että se lopettaa mitään elettä sen takia, ettei niistä olisi hyötyä. Niistä eleistä on ja pitää olla hyötyä. Iirolla on omatahto, jota sen kuuluu saada käyttää. Jos Iiro menee kentällä irti ollessaan portille se on merkki, että lähdetään kentältä pois. 

Paras tapa Iiron pelkojen kanssa on ollut se, että se on saanut poistua tilanteesta. Tämä voi tarkottaa esim. muutamaa askelta taakse tai ihan koko tilanteesta poistumista. Se on Iiron tapa reagoida pelkoon, joten eihän meillä ole oikeutta sitä siltä viedä.

Vaikka olen varma ihminen, olen eläin, joka välillä pelkää ja jännittää esimerkiksi pimeässä huoneessa olevaa vaatekasaa, uusia peilejä tai hieman epämääräisesti auki olevaa ovea. Niin luonnollinen tilanne, joka kuulostaa hauskalta, mutta siinä hetkessä se on totisinta totta. Ei siihen auta se, että valot pidetään kiinni ja en saa poistua tilanteesta esim. laittamaan juurikin ne valot päälle. Mun koira, Laki, on varma omassa arjessaan, mutta kun se näkee muita koiria, se pelkää ja jännittää, mitkä ilmenee raivokkaalla haukkumisella puolustaakseen itseään, että "joo ei tässä mitään ei mua pelota ollenkaan". En tällöin vie Lakia väkisin kohti muita koiria, vaan yritän ottaa etäisyyttä, jotta tilanne rauhottuisi ja Laki pääsisi irti ahdingostaan.

Iiro on myös eläin, saaliseläin, joka pelkää. Pelkäämiseen annettu aika ja mahdollisuus poistua tilanteesta on paljon paremmaksi mielelle kuin se, että väkisin ahdistetaan kohti pelkoa. Meillä ei ole kiire, ei mikään kiire. Ei meidän tarvitse ahdistaa Iiroa sen pelkoja kohti. Se saa itse tehdä valintoja pelkonsa kanssa ja se on sille luonnollista. Se saa paeta tilanteesta ottamalla ne muutamat askeleet pois ja kohdata pelon omaa vauhtia. Keitä me ollaan määräämään, milloin joku on valmis kohtaamaan pelkonsa. Me voidaan tukea Iiroa sen pelossa. Me tarjotaan palkkaamisessa sille ruokaa. Meillä kuitenkin on jo jonkinlainen luottamussuhde, joten Iiro luottaa siihen, että tilanne on niin turvllinen, että se voi syödä ja silloin se myös syö. 

Helena ja Iiro jutskailemassa kentällä.

Hyvä esimerkki Iiron pelosta on eilinen ilta, kun talliin oli tullut uusi iso lämmityslaite. Iiro ei huomannut sitä ennen kuin sattui sen kohdalle pihalle mentäessä. Tallin käytävällä oli hevonen Iiron tullessa talliin pihatosta eikä Iiro sen takia varmastikkaan nähnyt laitetta. Kun tuli pööpöilyn jälkeen aika siirtyä pesarille hoitoihin, Iiro ei uskaltanut tulla karsinasta ulos. Lämmityslaite oli nimittäin pesaria vastapäätä ja se oli Iirolle aluksi liikaa. Hetki otettiin askelia karsinasta ulos ja karsinaan takaisin. Talliin tultiin hoitamaan toinen hevonen ulos, joten yritin Iiroa ohjailla päitsistä, ettei menisi kaverin juomille. En muista milloin olisin viimeksi edes ohjaillut Iiroa päitsistä. Sen kuitenkin tulen muistamaan, kuinka siitä ei ollut mitään hyötyä ja Iirosta huokui sen kyseenalaistaminen tilannetta kohtaan. 

Laitoin Iiron karsinaan, hengähdin itse ja aloin valmistelemaan tavaroita niin, että saataisiin edes käytävällä hoidettua hommamme. Talli tyhjeni ja aukasin Iiron oven. Yhtäkkiä Iiro seisoo kokonaan käytävällä, "okei joo hyvä pysy vaan siinä. Kohta se onkin jo pesarilla. Siis pesarilla. Vastahan se pelkäsi, hieman tärisi ja yritti uskaltaa kuopia ruuan perään, mikä oli lämmityslaitteen luona". Nyt se hevonen söi ja joi juomansa irti pesarilla samaan aikaan, kun hoidin sitä. Äiti katsoi, ettei Iiro lähde huonossa hetkessä pois, mutta ei se sitä yritellyt. Hetkeä aijemmin Iiro pelkäsi eikä uskaltanut tulla karsinasta pois, mutta pienen mietintätauon jälkeen se seisoi irti pesarilla lämmityslaitetta vastapäätä, ilman pakottamista. 

Kolmessa kuukaudessa on tapahtunut jo hienoja muutoksia. Karsinasta lähteminen ei ole enää ongelma. Tallista lähteminen ei ole enää jokapäiväinen ongelma ja tarhaan lähteminen ei ole enään niin suuri ongelma kuin mitä se on ollut. Eilenkin kävin kädellä näyttämässä, että mennäähä kamujen luo ja Iiro oli, että "joo okei mennään vaan"! Kolmen kuukauden amatööri tason positiivinen vahvistaminen tuntuu jo paljon paremmalta kuin mitä osasin odottaa ja se on myös toiminut paljon paremmin kuin mitä osasin odottaa. 

Ollaan aloitettu todella alkutekijöistä. Iiron liikunta ei ole ollut mitään verrattuna varsinkaan siihen, mitä se vielä reenissä ollessa oli. Joku voisi siis kuvitella, että Iirolla olisi hirveästi höpöenergiaa ja se steppailisi meidän ympärillä. Iiro on ravannut ja laukannut kentällä omasta tahdosta, mutta ei se ole ollut missään vaiheessa liian energinen käsitellä. Voi olla, että työskennellään ilman pelottavia häiriötekijöitä vaste ensi kesänä, jos sillonkaan. Sillä ei ole mitään väliä. Iirolla on kunnossa hevosille painotettu kolmikko, jotka ovat ruoka, vapaus ja ystävät. Ei meidän egot ota kolhaisua siitä, että kävellään hevosen perässä vaikka sata kertaa hallista ulos ja takaisin halliin. Tehdään asiat kunnolla, kerta ollaan alettu tekemään. 

Iiro on epävarma hevonen, joka tarvii aikaa. Se, että me ei pelätä samoja asioita kuin Iiro ja Iiron silmissä uskalletaan mennä pelottavan asian ja Iiron väliin, tekee meistä varmoja käsittelijöitä. Pakottaminen ei ole varmaa, sillä se on asioilta silmien sulkemista ja helppo tapa päästä ihmisen mittakaavassa eteenpäin.