Kommunikointi Iiron kanssa

 Olin ensin tekemässä postausta siitä, mitä kaikkea olen oppinut Katariina Alongin Hevonen, Opettajani -podcastin myötä. Asiaa kuitenkin tuntuu olevan niin sairas määrä, että siitä tulisi kokonaisuudessaan todella sekava teksti. Tästä johtuen voisin kirjoittaa muutaman postauksen, joissa käsittelen asioita, joita olen oppinut tai sisäistänyt. Tämä seuraava on siis tietynlainen johdanto tähän postaukseen. Kopioin tämän suoraan siitä sekavasta postauksesta, jonka olin aluksi julkaisemassa.

"En todellakaan ole ainut ihminen, kehen Katariina Alongin Hevonen, Opettajani -podcast on tehnyt suuren vaikutuksen. Olisin paljon erilaisempi ihminen ilman tätä podcastia. Siispä haluan kertoa, kuinka tämä podcast on vaikuttanut minuun. Mielenkiintoista tästä tekee se, että aloitin podcastin kuuntelemisen vasta vähän Iiron tulon jälkeen. Olin jo aijemmin kesällä aloittanut ensimmäistä jaksoa, joka käsitteli Katariinan ensimmäisiä hevoskokemuksia. En kuitenkaan kuunnellut sitä edes loppuun. En tarkalleen tiedä miksen. Taisin ajatella, ettei mua kiinnosta kenenkään randomin hevostarinat (koomista sinänsä, koska nyt janoan lisää ja lisää Katariinan juttuja, varsinkin Little Lovesta). Ajattelin myös, että kuinka tämä podcast voi olla niin hehkutettu, jos sisältö on tämmöstä. Kun tälle podcastille antaa pikku rillin, se vie koko käden. Toivoisin, että joka ikinen hevosihminen kuuntelisi joka ikisen jakson tästä podcastista."

Iiron ensimmäisiä päiviä meillä elokuussa 2020. Kuvassa Iiro, Helena ja minä. Kuvan on ottanut Janne Greus.

Haluan tänään puhua siitä, kuinka podcast on herkistänyt ja opettanut mua, ei pelkästään hevosten kanssa, vaan myös ihmisten ja muiden eläimien kanssa. Joka ikisestä jaksosta oon oivaltanut paljon asioita ja en enää edes osaa erotella, mitä olen mistäkin oppinut. Tuntuu, että olisin ollut ihan kuutamolla ja täysin tietämätön hevosista ennen Iiron tuloa, vaikka koin ennen tietäväni paljon kaikkea oleellista. Ennen Iiroa mun herkkyys ja asenne Antsaa kohtaan oli tulosta kommunikoinnista Antsan kanssa. Tein niin kuin tuntui parhaimmalta, mutta mulla ei ollut mitään suurempaa tietoa oikeastaan mistään. Tai no pakkohan mulla oli olla, mutta se oli enemmänkin sellaista mututuntumaa ja lähtöisin omista tuntemuksista.

Käytän nykyään todella paljon "sisäistä ääntä". En välttämättä hirveästi puhu Iirolle, koska käyn paljon keskustelua Iiron kanssa mun sisällä. En voi edes sanoa, että kävisin Iiron kanssa keskustelua mun pään sisällä, koska tuntuu kuin oltaisiin jossakin ihan omassa pilvessä. Ei tunnu, että me puhuttaisiin mun mielessä tai että kuvittelisin asiat. Odotan ja kuuntelen, että saan Iirolta tunteen, joka kehottaa mua esimerkiksi jatkamaan jotakin kesken olevaa harjoitusta, josta ollaan pidetty taukoa.

Yleisesti oon muutenkin kasvanut paljon podcastin myötä. Ajattelen, kuuntelen ja "tunnustelen" sisintäni sekä ulkopuolisia tekijöitä paljon enemmän. Kokonaisuudessaan musta on tullut podcastin myötä parempi ihminen. Oon potenut (ja poden usein edelleen) suurta ihmisvihaa ja -raivoa, mutta ymmärrän koko ajan ihmisiä ja heidän toimintaa paremmin, koska oon oppinut ymmärtämään hevosia herkemmin ja paremmin. Tuntuu, että hevoset on mun koko elämä ja ne rakentaa mun sielun.

Iiron kanssa ensimmäisellä yhteisellä viikolla. Kuvan on ottanut Helena Greus.

Podcast on edes auttanut paljon mun ajattelutaitoa ihan yleisesti ottaen. Osaan tuoda itseäni paremmin esille. Osaan myös tarkastella asioita eri näkökulmista ja osaan purkaa asioita pieniin osiin, kuten nyt vuoden vaihtuessa Iiron kanssa. Toki tähän suuressa osassa oli myös Toimiva hevonen -näin onnistut--kirja, josta itse asiassa kuulin podcastin kautta eli tämäkin taito on peräisin podcastista. Osaan myös kyseenalaistaa asioita paljon paremmin. Syksyllä kyseenalaistin todella voimakkaasti kaikkea hevosen käsittelyyn liittyvää. Mun mielestä ratsastaminenkin tuntui todella epämiellyttävältä ajatukselta tai ylipäätään hevosen käskeminen. Tätä helpottaa nykyään se, että koen enemmänkin pyytävän ja kehottavan kuin käskevän. Nyt kuitenkin alan nousta kyseenalaistamisen kuopasta kuopan reunalle, josta voin tarpeen tullen silmäillä kuopaa uudelleen ja uudelleen.

Kiinnostun koko ajan vain enemmän ja enemmän hevosista. Haluan tietää niistä enemmän ja enemmän. Haluan vaan voimakkaammin ja voimakkaammin viettää mun koko elämän hevosten kanssa ja elää hevosille. Nään koko ajan hevosissa enemmän ja enemmän asioita sekä koen ymmärtävän eleitä voimakkaammin ja paremmin. Kiinnitän paljon huomiota eleihin. Haluan etsiä vastauksen siihen, miksi Iiro lipoo huuliaan, miksi se mälvää suullaan tai miksi se lepuuttaa jalkaa. Pyrin lukemaan Iiroa niin hyvin kuin suinkin osaan. Uskon, että tämä on kehittänyt meidän välistä suhdetta todella paljon. Tuntuu kuin Iiro olisi ymmärtänyt, että me nähdään ja huomataan sen eleet. Tuntuu kuin Iiro tietäisi, ettei mikään ele ole meidän mielestä turha, vaan kaikilla eleillä on jokin viesi. Analysoin jatkuvasti Iiron toimintaa ja osittain siksi tykkään tehdä teksitettyjä videoita, joissa suurimpiin eleihin kerron omia ajatuksia.

Syyskuussa 2020 Iiron ja Helenan kanssa. Kuvan on ottanut Janne Greus. Kun katsoo näitä kuvia, tuntuu oudolta ajatella, että kuvissa on Iiro. Siitä huokuu niin erilainen energia.

Kuten mainitsin jo, tuntuu kuin Iiro olisi ymmärtänyt, että meidän kanssa todellakin kannattaa elehtiä, koska niistä eleistä on todellakin hyötyä. Osa on varmaan jo lukenut Instagramista, kun kerroin, mitä meille kävi kentällä. Iiro ja Helena olivat hetken ravanneet maastakäsin, kunnes Iiro yhtäkkiä alkoi jumimaan, laskeskelemaan päätä, lipomaan huulia ja räpsyttelemään silmiä voimakkaasti sekä myös laittamaan korvia sivuille. Hoksasin vähän verta Iiron vasemmassa takajalassa. Katsoin heti, mikä jalan tilanne oli. Vuoto oli jo tyrehtynyt eikä Iiro millään tavalla reagoinut huolestuttavasti jalan tutkimiseen. Kunhan Iiro lähti siitä sitten meidän opastuksesta liikkeelle, kipueleet katosivat taivaan tuuliin. Ihan niin kuin Iiro olisi halunnut ilmoittaa haavasta, joka oli niin pieni, että hyvä kun edes löysin sen.

Iiro myös toimii puheella ja joskus jopa ajatuksella tosi hyvin. Lisään loppuun videon, jonka tein tältä päivältä, kun harjoteltiin kaulanarun kanssa. Kysyn/kehotan videossa Iiroa käytävälle ääneen ja Iiro tulee käytävälle. Ufoa, niin ufoa. En muista olenko aijemmin tätä seuraavaa juttua kertonut. Jos olen niin kerrotaanpa uudelleen. Laitoin tässä joitakin viikoja sitten Iirolle suitset päähän onnistuneesti. Iiro kuitenkin käveli jostakin syystä karsinaan eikä tullut sieltä pois. Tunsin, että voisi olla hyvä ottaa vain suitset pois ja jättää sen homman osalta tälle päivälle eikä lähteä ulos. Heti kun otin suitset Iirolta pois, mut valtasi kiitollisuuden tunne. Haluan uskoa (/uskon), että tämä tunne oli peräisin Iirolta, koska olin kuunnellut sen toivetta olla lähtemättä ulos. Hommat jatkui tämän epäonnistuneen ulos menon jälkeen hyvin. 

Kuvan on ottanut viime viikolta Helena Greus.

Kommunikointi arjessa on meillä aika huomaamatona. Meillä onnistuu asiat oikeasti  kokonaisvaltaisesti aika hyvin. Ymmärretään päivä päivältä enemmän toisiamme. En enää samalla tavalla pelkää virheitä kuin ennen. Tiedä sitten, jos se johtuisikin Iiron lähettämästä tunteesta mulle, että virheet on ok eikä maailma kaadu näihin sun tekemiin virheisiin. *tähän nyt sellanen alien emoji*

Iiro on myös tosi ilmeikäs hevonen. Sen perus ilme on huojentavaa katsotavaa, koska se ei näytä siltä, että sillä olisi asiat kovin huonosti. Tilanteen tullessa Iiron silmistä näkee paljon. Joskus ne ovat huolestuneet, joskus uteliaat ja joskus taas pelokkaat. Iiron valkuaiset eivät kuitenkaan enää näy yhtään niin usein kuin ennen, mikä lienee ihan hyvä juttu.

Iiron jännittyneeseen/huolestuneeseen ilmeeseen kuului vielä syksyllä valkuaiset. c. Ponivalo

Tässä kuva Iirosta viime viikolla, kun oltiin lähdössä kävelylle. Ei yhtään niin jännittynyt olemus kuin syksyn kuvissa. Kuvan on ottanut Helena Greus.

@pieniprinsessaponi kirjotti julkaisuunsa seuraavasti: " Kannattaa kuunnella hevosen kuiskausta ettei sen tarvitse huutaa". Tämä on mun mielestä niin älyttömän hyvin sanottu. Me Iiron kanssa ollaan onneksi siinä tilanteessa, että kuiskitaan lähes koko ajan. Ei meillä ole tarvetta korottaa kuiskimista huutamiseen. On äärettömän tärkeä välillä suorittamisen keskellä pysähtyä kuuntelemaan ja tuntemaan. Suorittamisen yhteydessä saattaa unohtua kuunnella, mitä toisella on sanottavana tai miltä toinen tuntuu. 

Asiat, mitkä ovat ennen tuntuneet Iiron kanssa mahdottomuudelta, kuten ratsastaminen, tuntuvat nykyään mahdollisilta. Mikään ei tunnu mahdottomuudelta. Kaikki tuntuu mahdolliselta, kunhan vain kuunnellaan ja arvostetaan toisiamme. Iirosta on ihan yhtäkkiä tullut mun silmäterä. En tiedä milloin se on tapahtunut, mutta on kuitenkin tapahtunut, ehkä sillä on kaikista eniten merkitystä. Mielenkiinnolla odotan, mihin me tullaan päätymään.

Linkki videoon

Iiron kanssa on nyt tärkeää suunnitelmallisuus ja tavoitteet

 Ollaan edetty Iiron kanssa siihen pisteeseen, että hoitaminen alkaa luonnistua jo oikein mukavasti, joten katseen voi suunnata eteenpäin, kuten ollaan jo vähän tehtykin. Ollaan alettu liikunnallisesti kouluttamaan ja harjoittamaan Iiroa. Ollaan treenattu ravia ihan vain ravuuttamalla, mutta myös puomien ylittämisellä. Oon myös alkanut uudelleen opettelemaan Iiron kanssa maastaratsastamista. Ollaan myös onnistuttu käymään pienillä kävelyillä. Keskiviikkonakin käytiin Iiron kanssa kahdestaan 700 metrin lenkki alle 20 minuuttiin. Iiro liikkui hyvin, kun vahvistin sitä ruokapalkalla, kuten aina. Se oli rauhallisella tavalla jännittynyt (ennen se olisi tässä tilanteessa varmaan jähmettynyt, koska ulospäin sehän silloin juuri saattaa näyttää "rauhalliselta"), sillä se liikkui hyvin, mutta säpsähti puskassa olevaa ihmistä ja räpättävää pressua. Iiro vastasi melkein loistavasti mun omaan liikkumiseen. Iiro pysähtyi mun pysähtyessä ja lähti tosi hyvin meidän mittakaavassa mun liikkeen matkaan!

Ollaan harjoteltu myös käytännönasioita, koska olisi mahtavaa, jos Iiro olisi koulutettu käytännöllisesti hyvin. Ollaan harjoteltu ahkerasti paikallaan seisomista niin, että jätetään naru tai liina Iiron eteen maahan ja siinä Iiron pitäisi sitten seistä.  Lauantaina laitoin Iirolle päitset päähän ja heitin narun maahan, kun lähdin käymään satulahuoneessa. Ajattelin jo, että nyt se Iiro lähti liikkeelle ja säntäsin katsomaan käytävälle, jossa Iiro korvat hörössä odotti mua aloillaan. 

Mun mielestä kaikki käytännön opettelu on tärkeää ja mielenkiintoista. Hyvä pohjatyö näkyy aina positiivisesti uuden opettelemisessa. Iirolla on taipumusta ennakoida meidän pyytämisiä, joten on Iirollekin hyvä, että opetellaan esimerkiksi ihan vain sitä seisomista. Kun ollaan harjoteltu ympyrälle lähettämistä, ollaan saatettu hetki vain seisoa Iiron vierellä, jotta se ei oppisi ennakoimaan ja jotta sen ennakoiva käyttäytyminen ei saisi vahvistetta siitä, että ennakoiminen olisi sallittavaa, esim. lähtemällä ympyrälle ennen pyytämistä. Toki ihan positiivista, että Iiro ennakoi, koska sehän tarkoittaa sitä, että se tietää mitä ollaan tekemisissä ja osaa sen. Koen kuitenkin, että ennakointi lisää jännittynyttä ilmapiiriä ja kiirettä. Itsehän tavoittelen mahdollisimman seesteistä ilmapiiriä.

Tätä postausta kuvittaa mahtavat Siirin ottamat kuvat lauantailta eli c. Ponivalo

Koska ollaan nyt päästy yhteen meidän tavoitteista; hoitaminen onnistuu hyvin, on aika alkaa suunnittelemaan tulevaa, jotta ei käy niin, että pilataan tekemättömyydellä ja omalla hukassa olemisella saavutamamme. On paljon helpompaa toimia, kun tietää, mitä tehdä seuraavaksi. Aloitetaan helmikuussa uuden rungon noudattaminen. Tarkoitus on joka kuukausi kasata opitut jutut ja suunnitella tavoitteet seuraavalle kuukaudelle. Helmikuulle olen pyöritellyt ajatusta siitä, että viikossa olisi "psyykkistä(?)" harjoittelua x2, fyysistä harjoittelua x2, pööpöilyä x2 ja yksi kerta jäisi vapaasi käytettävästi. Viikon alussa tehtäisiin joustava suunnitelma, että minä päivinä harjoteltaisiin esim. fyysisesti. Ei valmiiksi lyödä lukkoon esimerkiksi, että "Tiistaina on fyysistä harjoittelua ja tällä kertaa juoksutusta!". Jos Iiro ei tiistaina tuntuisi siltä, että kannattaisi työskennellä liinan kanssa, voitaisiin treenata kunnolla peruuttamista tai puomeja tai intervalli tyylisesti harjotella ravissa yhdessä maastakäsin tai ihan mitä vaan muuta fyysistä mitä keksittäisiin. Tämä tuo jo liikkumavaraa suunnitelmille ja tilaa kuunnella Iiroa. Jos tiistaina kuitenkin olisi vaikka kunnon myräkkä ja Iiro olisi liian jännittynyt fyysiselle toiminnalle voisimme vaihtaa perjantaina (kuvitteellsiesti) olevan pööpöilyn ja tiistain fyysisen harjoituksen paikkoja, jolloin viikkoon sisältyisi suunnitelman mukaisesti tietty määrä tiettyä osa-aluetta.

Psyykkinen harjoittelu helmikuun kohdalla tarkoittaa työstämistä Iiron mielelle vaikeiden asioiden kanssa, kuten tällä hetkellä ratsastamisen ja vielä enemmän tällä hetkellä selkään nousemisen kanssa. Fyysistä harjoittelua voisi helmikuussa olla esim. kävely, hangessa kahlaaminen, raviharjoitukset tai puomit. Pööpöily voi olla teille osalle jo tuttu käsite, mutta se on yhdessä oloa ja hengailua. Silloin jätetään liinat ja muut vaatimukset talliin ja oleillaan esimerkiksi kentällä virikkeiden parissa.

Vilmaa (@nietostellen) seuraavat saattavat tietää, että Iirolla on ajettu häntä kiinni ja Iirolla on ollut taipumusta potkia kärryillä. Kerran Iiro olikin osunut Vilmaan niin, että Vilma oli pudonnut kärryiltä. Iirolla tuntuu siis olevan aika voimakkaita reaktioita ajamiseen. Meillä ei ole mikään tarve laittaa Iiroa kärryjen eteen. Olisi silti mielenkiintoista joskus ohjasajaa ja tehdä erilaisia ajotyyppisiä harjoituksia. En todellakaan osaa sanoa milloin. Se voi olla vaikka viiden vuoden päästä, mutta kuitenkin. Voitaisiin esim. totuttaa Iiroa joillakin uimakellukkeilla tai muilla vastaavilla aisoihin ihan vain sen takia, että käsiteltäisiin sitä ajohommaa ja opittaisiin toisistamme lisää.

Unelmoin siitä, että voisin kasvattaa joskus hevosia työkäyttöön omaan tarkoitukseen. Iirosta ei taida olla vetämään puita metsästä, mutta Iiron kanssa voi olla loistava harjoitella asioita, jotka olisi työhevosten kanssa pohjatyötä. Voin käyttää tämän ajan, jolloin mulla ei vielä ole sitä mahdollisuutta kouluttaa hevosta työhevoseksi siihen, että harjoittelen Iiron kanssa pohjatyöskentelyä. Iiron kanssa ei tarvitse edetä koskaan siihen vaiheeseen, että sille voi laittaa perään jonku työkoneen, joten ei yhtä todennäköisesti tule ylilyöntejä kuin jos Iirolle olisi tavoitteena saada jotakin perään eli saisin rauhassa vielä vuosia harjoitella pohjatyötä ennen tosi toimia.

Yleisesti ottaen en halua olla mukana maailman globalisoitumisessa ja jatkuvassa modernisoitumisessa yhtä lailla kuin ilmeisesti muut ovat. Haluan käyttää aikani siihen, että kaadan itse omat puut ja haen ne puut metsästä itse kouluttamalla hevosella, johon ei ole tarvinnut investoida kymmeniä tuhansia euroja ja ottaa lainaa. Se hevonen tarvitsee vain huolenpitoa ja aikaa (toki myös sitä rahaa). Haluan käyttää aikani siihen, että voin halutessani käydä hevosella vaikka kaupassa tai muilla asioilla. 

Haluan mennä ajassa sen verran taaksepäin, että elättäisin itse itseni; mun työ olisi kotona ja olisin riippuvainen oman maan tuotoista. Toki tahtoisin samaan aikaan olla sisällöntuottaja ja jonkin näköinen yrittäjä, mutta eläisin omaa elämääni asuen omalla tilalla maalla. Haluaisin elää niin, ettei mun tarvitsisi ajatella sitä, kuinka pilaan maailmaa siinä missä kaikki muutkin. Kun maailma on pilalla ilmastollisesti tai globalisoituen, voisin hymyillä oman elämäni ja maani kanssa. 

Koen myös olevani todella suomalainen ja isänmaallinen. Mua pelottaa, että suomalainen kulttuuri kuolee ja ihmiset sulkee silmänsä meidän historialta. Pelkään, että murteet ja Suomen luonne kuolee sukupuuttoon. Pelkään sitä todella kovasti. Puhun todella mielelläni Oulun murretta (äitin mielestä mulla on ihan oma murre...) ja vältän englannin tuomista meidän omaan kieleen. Huomaan jo valitettavasti käyttävän joidenkin suomalaisten sanojen tilalla englannin kielisiä sanoja, mutta ehkä tämä tästä.

Yläasteella olin varma, että menen inttiin, mutta ei se enään tunnu mun jutulta. Mun jutulta tuntuu jo pitkälle yli toista vuotta se, että herään päiviin sen takia, että huolehdin omasta maasta ja "omistani". Omiini kuuluu mahdollinen perhe (ällöttävä sana, tuntui hirveältä kirjottaa se. Jos saisin nii laittaisin tähän sen oksennusemojin), hevoset ja muut eläimet, kuten esim. lampaat, lehmät, kanat, koirat, kissat ja ihanat kanit. Mikään ei olisi hirveän suurta. Tahtoisin pienen määrän näitä jokaista eläintä, sillä haluaisin, että jokaiselle eläimelle riittäisi yksilöityä aikaa. Ennemmin omistan kolme lehmää, jotka ehdin (tarvittaessa) itse lypsämään kuin että omistaisin 30 lehmää, jotka kävisivät robotissa lypsyllä, koska en itse kerkeä muilta hommilta.

Rypiessäni lukiossa ensimmäisen vuoden syksyllä, sain idean jostakin omasta ponitallista. Pikku hiljaa aloin ajattelemaan, kuinka ois hauska aurata piha hevosella. Jossakin vaiheessa aloin rytinällä ajattelemaan päivittäin mun unelma elämää maalla asuen oman onnensa varassa. Se olisi niin siistiä. On eräs paikka, jossa haluaisin todella kovasti asua. Oon heittänytkin (puoliksi, hehheh) vitsiä siitä, että hirtän itseni, jos en pääse asumaan sinne. Ei tarvi tehdä minusta mitään huoli-ilmotuksia, koska viittaan "siviilissä" usein kaikkeen "synkkään". Olisihan se koomista, jos hirttäytyisin jonku tietyn asuinpaikan takia samaan aikaan, kun muut hirttäytyvät konkurssien, erojen tai mielenterveysongelmien takia.

Maailman painosta johtuvan ahdingon potemisen keskellä oon opetellut innostumaan ja lumoutumaan pienistä asioista, kuten leijailevista lumihiutaleista. Tässä välissä pakko sanoa, että en ole missään psykoosissa ja en (aina) käyttäydy lumihiutaleiden keskellä samallailla kuin Harry Potter elokuvissa Luna Lovekiva, joka näyttää kuin olisi koko ajan jossakin huuruissa. Manittakoon myös se, etten ole kirjoja lukenut, joten en tiedä onko Luna oikeasti niin piripään oloinen.

Niin mikähän tämän postauksen tarkoitus oli? Kai tämä oli jokin ajatuksien purkaminen. Tärkein ja teille kiinnostavin seikka taisi kuitenkin olla tuo, että aletaan todenteolla harjottelemaan Iiron kanssa asioita suunnitelmallisesti. Ehkä toivottavasti tulevaisuudessa kuulette, kuinka olen muuttanut maalle. Sitä ennen kuitenkin on paljon tehtävää. Ehkä olisi suotavaa käydä lukio loppuun ja hankkia jokin ammatti, joka edesauttaisi mun tavotteita. Ja ai niin, en kannusta ketään ajattelemaan asioita itsetuhoisesti.

Loppuun vielä laitan videon, jonka tein viime vuodesta YouTuben puolelle. On outoa ajatella, että vuoden vaihteessa me oltiin vain tallissa, sillä lauantaina Siirin käydessä kuvaamassa, Iiro eteni rohkeasti jännittämisestä huolimatta. Jännittäminen ei tunnu enää ylitsepääsemättömältä ja toimintakyvyttömältä.

Kiitos kaikesta Lucifer III

 En koskaan ole ollut mukana hevosen lopetuksessa tai joutunut suuremmin edes käsittelemään koko aihetta. Toki silloin kun kävin vielä harrastetallilla, ehti reilu viiden vuoden aikana yksi jos toinenkin hevonen lähteä lopetettavaksi. Se kuitenkaan ei ollut muuta kuin hetkellisesti pysäyttävää. Seuraavan kerran tallille mentäessä, se kyseinen hevonen ei vain enää ollut siellä.

Luspen lopetus on ollut tiedossa jo yli puoli vuotta tai voisi sanoa myös, että vajaa vuoden. En halua tarkemmin kertoa, että miksi tai miten Luspe lopetettiin, sillä en koe sen olevan olennaista. Postauksen tarkoitus on muistella tätä maailman moninta ponia ja kertoa, mitä kaikkia kommelluksia sen kanssa on tapahtunut.

Luspen kanssa viime lauantaina. Kuvan otti Riina.

Palataan ihan ensiksi vuoteen 2013. Olin aloittanut ratsastuksen islanninhevosilla vaellustallilla jo vuonna 2010. Ne hevoset olivat todella, siis todella, rauhallisia eikä niiden kanssa koskaan sattunut mitään. Olin samana vuonna (eli 2010) tutustunut Sofiaan. Meidän paikkakunnalla aloitti upouusi pihattotalli ensin pienimuotoisen toiminnan (myöhemmin kasvoi luonnollisesti isommaksi). Sofia oli käynyt tutustumassa talliin ja kerran Sofian huoneessa saatiin loisto idea, että lähtisin sinä iltana sen mukaan tallille, koska Sofia oli menossa liikuttamaan Luspea. Sain tallinomistajalta luvan liikuttaa Rontti nimistä russponia. En ollut koskaan ratsastanut täysin itsenäisesti tai edes laittanut hevosta valmiiksi ihan itsekseen. Siinä me sitten Sofian ja ponien kanssa värkättiin satulavöitä yms. Ratsastuksesta en muista paljoa mitään muuta kuin sen, että yritin hypätä Rontilla ristikon. Therve. Ei onnistunu, koska Rontti vaan pysähty ristikon eteen.

Sovin tallinomistajan kanssa, että alkaisin käymään sillä kyseisellä tallilla. Olin tällöin siis vielä 9v. Mulla on hatara muistikuva, että olisin käynyt tiistaisin tyyliin klo 17-19 muutaman kerran. Kerran esim. putsasin tallinomistajalle hevosensa varusteita varmaan jotakin valmennusta varten, joka olisi ollut seuraavana päivänä. En ollut koskaan putsannut varusteita. Kaatoin omasta mielestä liikaa öljyä rätille, joten tiputin rätin vesisankkoon eikä se yhtään kyllä auttanut öljyisen rätin tilannetta. Parastahan oli se, että öljyä ei todellakaan ollut liikaa ja hetkeä myöhemmin tallinomistaja kaatoi suoraan pullosta öljyä satulalle. Palkkioksi tästä mun suuren suuresta avusta sain ratsastaa itsenäisesti Luspella joku päivä muistaakseni 30min tai vartin. Ehkä se oli kuitekin se 30min.

Luspella oli satulassa vaaleanpunaiset jalustinhihnat, jotka oli aivan älyttömän tiukat ja vaikeat saada säädettyä. Ratsastin Luspella tuolloin ensimmäistä kertaa ja muistan, että menin sillä varmaan 10min. Tallilla oli mua pari vuotta vanhempi se legendaarinen "iso tyttö" (tiiätte kyllä mitä tarkotan, se tallin iso, vanha ja mahtava tallityttö). Luspe ei tainnut lähteä portilta mihinkään ja kun yritin ratsastaa suoraan pitkää sivua, se melko vikkelään teki u-käännöksen. Silloin tämä tallityttö antoi ohjeeksi kääntää Luspen napakasti takaisin samaan suuntaan. En saanut pyöräyttää ympyrää, vaan jos se kääntyi vasemmalle, täytyi mun kääntää se suoraan takasi oikealle. Lopulta hommasta ei tullu mitään ja ratsastus jäi lyhyeen.

Tämä kuva on jo myöhemmin kesältä 2013 ja eri satulan kanssa, mutta tuossa nuo ihan hirveät jalustinhihnat.

Kevään mittaan talleilut ja Luspella meno jatkuivat. Tipuin Luspelta ekan kerran silloin, kun kenttä oli jo vähän sulana. Menin sillä ilman satulaa kentällä. Luspen ohjien toinen pää ei ollut metallisoljella kiinni, vaan se oli kiinni vain "nahallisesti". Vaikea selittää. Käänsin Luspea ja ohja lähti kuolaimesta irti. En muista, että tipuinko jo (jaloilleen muistaakseni) tässä vaiheessa vai oliko se joku erillinen tilanne. Kuitenkin mun piti tulla selästä alas, jotta sain ohjan kunnolla kiinni.

Mää kyllä en hirveämmin nauttinut Luspella ratsastamisesta, koska Luspe oli tosi arvaamaton. Se ei ollut oikeastaan miltään kantilta kovin rauhallinen ja sen ravikin oli sellasta tikitystä, että ei kehannut ravata hirveän pitkiä aikoja varsinkaan, kun keväällä Luspelta lähti satula.

Muistan yhenkin tunnin alku kesästä, kun menin Luspella ilman satulaa. En muista pitikö meidän tehdä väistöjä vai peruuttaa, mutta muistan, kun en oikeasti olisi uskaltanut pyytää Luspea tekemään, koska tuntui, että se hyppäisi pystyyn tms. Samalla tunnilla tipuin useasti, kun tallinomistaja maastakäsin hoputti laukalle, jolloin Luspe veti älyttömän kiitoravin (siltä se ainakin tuntui) kautta laukalle. Ehkä 1 ja puoli askelta pysyin kyydissä, nekin varmaan jo sekunnin etäisyydellä tippumisesta.

Kuvassa Luspe talvella 2013, kun Sofia ratsasti sillä.

Toukokuun lopulla vuokrattiin Sofian kanssa Luspea viikonlopun verran. Meillä oli tyyliin 5h varattu liikutuksen yhteensä, joten perjantaina mentiin naapurin maneesiin irtojuoksuttaan ja -hypyttään. Ei tietenkään mitattu kavaletin ja pystyn välejä, mutta hyvin Luspe niihin mahtui. Tallin kentän pohjaa uusittiin juuri tuona viikonloppuna, joten kentällä ei voinut mennä. Käytiin molemmat ratsastamassa ainakin kerran maneesilla viikonlopun aikana. Viereisen tallin ns. "yhteistyöyrittäjä" (siis oli yhteistyössä sen vieressä olevan maneesitallin kanssa, ei "meidän" tallin kanssa) oli puhunut jotakin siitä, että kaikkea ne nuokin saavat tuon ponin kanssa tehdä. Toki jos kymmenen vuotiaat tytöt päättää olemattomilla taidoilla vähän vuokrailla maneesia ja tehdä kaikkea, mitä on nähty YouTubessa, voi jotku ajatella juuri noin.

Maneesissakin mua pelotti enkä aluksi halunnut, että Sofia päästäisi Luspesta irti, kun ratsastin sillä. Lopuksi varmaan jollakin pyhällä voimalla hyppäsin ilman satulaa Luspella sellaisia ison sokeripalan (se kavalettijuttu) korkuisia esteitä. Ratsastettiinhan me myös Sofian kanssa Luspella tandemilla. Talutettiin Luspe läheiselle metsätielle, jonka jälkeen Sofian oli hypättävä kyytiin. Tälle seuraavalle jutulle on naurettu paljon, nimittäin siinä rytäkässä tipahettiin molemmat ja koska säikähdin, että Luspe karkaa, otin sitä takajalasta kiinni. No arvatkaa mitä? Se potkas mua olkapäähän tai johonkin siihen lähettyville. Ihan niin kuin saaliseläintä voi ottaa takajalasta kiinni, jotta se ei karkaisi. Enemmän se taisi kuitenkin olla mulle refleksi tehdä jotakin Luspen karkaamisen estämiseksi. Sofialla oli onneksi ote Luspen ohjista. Kyllä me myös onnistuneesti ravattiinki muistaakseni.

Kuva on vuokrausviikonlopulta, kun Sofia säätää jotakin päitsien ja narun kanssa. Tuolloin Sofia ratsasti tallinomistajan pihalla päitsillä, kun tallinomistaja oli kisoissa. Takana näkyy myös maneesi, josta kerroin.

Luspen kanssa on lukemattomia muistoja. Haluan vielä ensimmäiseltä yhteiseltä kesältä kertoa meidän ensimmäisestä uittoreissusta, johon yllättäen taas liittyy Sofia. Tallilta parin kilometrin päässä sijaitsi ranta, joka soveltui uittopaikaksi hevosille. Sofia ratsasti Valtilla ja minä Luspella, tietenkin mentiin molemmat ilman satulaa. Tallinomistaja lähti pyörällä matkaan, mutta alkumatkan se pyöräili teitä pitkin ja me mentiin metsätiellä Luspella ja Valtilla. Tallinomistaja antoi ohjeeksi ravata, jotta oltaisiin tapaamispaikalla suunnilleen yhtä aikaa. Ongelma oli vaan siinä, että mua pelotti ravata. Mainittakoon se myös, että Luspellahan oli tosiaan pystäri, josta oli erittäin vaikea pitää kiinni. Kyllä me lopulta ravattiinkin. 

Luspen kanssa kahlailu/uiminen meni hyvin, kunnes Valtti vettä kauhoessaan ilmeisesti kauhoi vahingossa jalkaansa ohjat, jota se säikähti. Valtti teki vedessä äkkikäännöksen ja Sofia humpsahti makosasti veteen. Valtti otti hatkat ja tottakai Luspe myös. Pysyin selässä rantaan asti, joka oli täynnä isoja kiviä, joille tipuin. Luspe ja Valtti lähti todella jyrkkää mäkeä ylös suuntana talli. Tallinomistaja huusi meidät äkkiä näyttämään pahimmat haaverit ennen kuin lähti pyörällä heppojen perään, jotka onneksi isosta tiestä huolimatta pääsi ehjin nahoin tallille. Säilyttiin Sofian kanssa naarmuilla ja mustelmilla, vaikka Valtti ilmeisesti vahingossa vedessä oli kavioillaan tippuneeseen Sofiaan osunut. 

Me Sofian kanssa lähdettiin myös oitis tallia kohden ja mietittiin, että hepat on tyyliin jääny rekkojen alle. Oltiin päästy jo tämän vähän isomman tien yli, kunnes tallinomistaja tuli meitä Valtin kanssa vastaan ja nappasi Sofian taakse istumaan. Minä puolestaan taisin pyöräillä tai kävellä tallille.

"Hetki ennen tuhoa" -kuva. Tässä oltiin saatu ilmeisesti juuri harjattua Luspe ja takana oleva Valtti uittoreissua varten.

kesällä 2013 Sofian ottama kuva

Luspen kanssa tunnilla kesällä 2013. Tämänkin kuvan on ottanut Sofia.

Samainen tunti kuin ylemmässä.

Luspen kanssa kyllä oppi ensimmäisenä vuonna ihan hurjasti. Loppu vuonna pystyin laukata sillä ilman satulaa ja hypätä pieniä esteitä ilman, että olin oitis maistelemassa hiekkaa. Me maastoiltiin ja käytiin tunneilla. Meidän lähellä oli ravirata, jossa viiden vuoden aikana tuli aika monella eri hevosella/ponilla päästeltyä niin kärryiltä kuin ratsainkin, mutta arvatkaa kuka oli ensimmäinen ratsu raviradalla? -No Luspe tietenkin.

Sofia (yllättäen) ja tallinomistaja ajoivat Rontilla samalla kun minä ratsastin Luspella, jolla jo onneksi oli satula. Mentiin pimeällä otsalamppujen kanssa raviradalle, jossa muistan Luspen välillä yhtäkkiä väistelleen vesilätäköitä. Muistan, kuinka siistiä oli laukata menemään ja kuinka hyvältä tuntui, kun tallinomistaja kertoi mun kehittyneen hurjasti keväästä, jolloin alotin. Lopulta viimeisellä kierroksella Luspe jäi hyppimään pystyyn, koska ei varmaan enää jaksanut juosta. 

Tämä kuva on muistaakseni juuri siltä kerralta, kun oltiin menossa raviskalle.

Vuoden 2014 alussa oltiin tallilla Sofian sekä Riinan kanssa ja mukana taisi olla myös yksi kolmaskin sen aikainen tallikaveri. Tuolla kerralla minä ratsastin Valtilla ilman satulaa ja Sofia meni Luspella. Yhtäkkiä ratsastuksen jälkeen tallinomistaja kertoi, että Luspe lähtee takaisin omistajalleen. Riina ja tämä kolmas tallikaveri taisi lähteä mukaan viemään Luspea toiselle paikkakunnalle sen omistajan luo. 

Luspe oli tullut Ruotsista Suomeen 2009. Luspen taustoista ei oikeastaan hirveämmin tiedetä mitään. Fun fact: Luspea kutsuttiin vuonna 2013 myös Lusikaksi. Luspe oli ollut jo ennen minun selästä nakkelua aika "vikrui". Se ilmeisesti oli joskus vetänyt kärryjen kanssa jotku sessiot ja rikkonut/kolhinut autojakin.

Luspen lähdön takia itkin paljon. Aloin kuitenkin ratsastamaan muilla hevosilla, joista ei nyt sen enempää. Riinaan Luspe kuitenkin teki lähtemättömän jäljen. Riina oli myös jo aijemmin touhunnut Luspen kanssa ja oltiin käyty yhdessä tallilla, mutta alettiin kunnolla vasta kaveraamaan ja talleilemaan yhdessä vuonna 2014. Riinalla oli vuonna 2014 ehkä puolisen vuotta ylläpidossa eräs russponitamma, kunnes Riina päätti ostaa Luspen. 2014 elokuussa Riina osti Luspen ja toi sen takaisin tutulle tallille. Meidän "yhteiselo" Luspen kanssa sai siis jatkua. Olin paljon Riinan ja Luspen kanssa tallilla esim. kuvaamassa. Harvemmin itse tein Luspen kanssa mitään, koska en hirveämin välittänyt niistä sen tikittävistä askeleista. Muutaman kerran kuitenkin ratsastin Luspella ennen kuin kasvoin sille liian pitkäksi. Vuoden 2015 alussa Riina ja Luspe vaihtoi tallia, mutta silti jatkoin mukana kulkemista kuvaillen, koska meidän toinenkin tallikaveri hankki itselleen hevosen ja vei sen samalle tallille kuin Riina Luspen.

Luspe suoritti (varsinkin Riinan kanssa) tunneilla aina samoja tehtäviä kuin isot hevoset. Luspe oli tosi taitava kouluratsastuksessa pieneksi poniksi ja hyppäsi se myös metriä, kuten kuvasta näkee. Ei Riina kuitenkaan jatkuvasti hypyttänyt Luspella isoja esteitä eli taisi ne maksimi korkeudet yleensä pysyä 80cm. Luspea kuitenkin hoidettiin asianmukaisesti ja se ontui Riinalla ollessaan vain kerran hokinreijän takia, mikä oli tullut ruununrajaan. 

Riina ja Luspe uudella tallilla keväällä 2015.

Mun, Riinan ja Luspen tiet erkanivat loppu vuodesta 2015 (tai alku vuodesta 2016), kun tämä meidän yhteinen kaveri vaihtoi hevosensa tallipaikan eri tallille. En käynyt Riinan mukana enää tallilla ja Riinakin lähti opiskelemaan hevosopistoon. 2017 keväällä Riina veikin Luspen Ruotsiin ja osti Sherikanin. Samana keväänä Riina toi Sherikanin takaisin tutulle tallille, jossa kävin edelleen ja josta kaikki alkoi vuonna 2013. Kesällä Riinan pihaan kuitenkin valmistui pihatto, johon Sherikan muutti ja jonne Riina osti Antsan Sherille kaveriksi. Mun oli tarkotus aluksi siirtyä Riinalle vuokraamaan Sherikania, mutta en halunnut lopettaa Kaapon vuokraamista. Sainkin hankittua Sherille vuokraajan yhdestä mun sen aikaisesta kaverista, jonka mukana kävin pari kertaa syksyllä 2017 Antsan ja Sherin luona kuvailemassa.

Lopullisesti lopetin tällä tutulla tallilla keväällä 2018. Kesäkuussa 2018 aloitinkin Antsan vuokraamisen. Lokakuussa 2018 koitti jännittävä päivä, kun Riina lähti hakemaan Luspen Ruotsista asumaan Sherikanin ja Antsan kanssa. En tiedä kuinka hyvä muisti hevosella on, mutta Luspe haisteli ja tutki mua tullessaan paljon pidempään kuin mun kaveria, joka oli Luspelle ihan tuntematon. Luspe varmaan ajatteli, että eikö se ikinä pääse tuosta kakarasta (minusta) eroon. No eipä päässyt, tai no hetkeksi pääsikin. Luspen viimeiset vuodet se vietti Riinalla asuen Antsan ja Sherikanin kanssa. Me maastoiltiin kaikilla kolmella yhtä aikaa, koska Luspesta ei vauhti loppunut. Se oli ihan seko. Se veti ihan älytöntä kyytiä niillä sen tappijaloilla, kuten aina ennenkin. Antsa laukkasi Luspen kanssa ihan reipasta laukkaa ja jos yritteli muka lähteä ohi, Luspe paino tuhatta ja sataa lujempaa. Kuitenkin pidättelin aina Antsaa sen verran, ettei Lupse joutuisi ihan henki hieverissä juoksemaan.

Luspella ratsastaminen ei ollut ilmeisesti kovin miellyttävää, joten tottakai me Riinan kanssa keskellä mun kouluviikkoa lähdettiin vetäseen yli 400 kilometrin reissu hakemaan Luspelle kärryjä. Et sitte Riina yhtään lähempää löytäny mieluisia kärryjä. XD Toki Mymmenkin hakuun meni yli 1000 km ja 18 h, että kai tämä on joku Riinan vinkki siitä, että se tykkää istua mun kanssa autossa. Kyllä me kuiteki isompien heppojen kärryt saatiin haettua jopa vajaan 200 km reissulla.

Riinan, Luspen ja Antsan kanssa maastossa syksyllä 2019.

Luspe toimi kärryjen kanssa hyvin. Ylipäätään elämä Luspen kanssa Riinalla oli parasta aikaa Luspen kanssa, koska Luspe oli niin tyytyväinen ja vanhaan Luspeen verrattuna niin seesteinen. Ajoin välillä itekkin Luspella (samalla kun Riina meni Sherillä ja Antsa oli käsihevosena) ja se oli kyllä paljon kivempaa kuin hiekkaan lentely jatkuvalla syötöllä. Kyllä mää myös ohjasajoin, juoksutin, maastaratsastin ja -käsittelin Luspea sekä käytiin myös maastakäsin kävelyillä. Harrastettiin me myös parin kymmenen kilometrin maastolenkkejä niin, että Luspe oli meillä käsiponina. Ja ai nii käytiin me myös pulkka-ajamassa Luspella joskus.

Kuvan on ottanut Riina keväältä 2020.

Elämäni mielenkiintoisin matikantunti johtuu yllätys yllätys Luspesta. Istuttiin etupenkissä puhelimet käsissä kaverin kanssa ysiluokan keväällä 2019. Naurettiin meidän paikkakunnan Facebook ryhmässä olleelle julkaisulle, jossa ilmotettiin karanneesta hevosesta. Voitte jo varmaan kuvitella mihin suuntaan tämä juttu on menossa. Taidettiin jopa laittaa mun, Riinan ja tämän kyseisen kaverin yhteiseen Whatsapp-ryhmään, että joo haha Luspe varmaan karannut, koska se oli harrastanut sitä omalla kotipihalla. 

Yhtäkkiä mun vanha ratsastuksenopettaja aka jo useasti aijemmin mainittu tallinomistaja laitto viestiä, että onko Luspe karannut. Pienen paniikin kanssa mentiin uudestaan fb:ssä olleeseen julkaisuun ja siellähän kuvassa Luspe seisoi toisella puolella koko kylää. Siinä sitte yritettiin äkkiä sepostaa opettajalle jotakin: "meidän kaveri, poni, facebook, karannut, soittaa, mopolla, Rinalle, hakia". Opettaja kuitenkin ymmärsi heti ja oli, että: "no menkää menkää!!". 

Yritettiin soittaa Riinalle, joka nukkui (yllättävää). Oltiin, että mitä ihmettä me tehdään. Lähdettiin sitten äkkiä laittamaan mopokamppeita päälle, ja siinä yhteydessä Riina jo paniikissa soitti meille takas. Voin sanoa, että en koskaan ole ajanut mun mankilla yhtä kaoottisesti kuin tuona päivänä. Ajettiin niin nopeasti kuin vain kerettiin Riinalle. Melkosta kyytiä paukutettiin menemään todella jyrkkää ja moukkuista alamäkeä ja täysiä amiksen ohi, josta ei saisi edes ajaa. Onneksi mankissa ei ole rajotinta  (tai ikinä se ei ole rajottimelle asti menny, vaikka välillä menty melekosta kyytiä), joten pääsin menemään niin lujaa kuin koulun viereisestä mäestä vauhtia sai. Riinalla lyötiin äkkiä traikku perään sekä napattiin mukaan päitset ja herkkuja. Ilmotin tietenkin facessa olleeseen julkaisuun, että ollaan tulossa.

Julkaisusta poliisit oli napannut mun yhteistiedot ja soittikin mulle kyselläkseen kauanko menee yms. Lopulta Luspe oltiin saatu jo kiinni, kun päästiin toiselle puolelle kylää lyhintä reittiä ehkä 5km verran. Luspe kylläkin oli menny paljon monimutkaisemmat reitit kylälle. Avattiin autonovet ja Luspe hirnui meille. Ei tarvinnut paljoa vängätä lastauksen kanssa, kuten ei kyllä yleensä muutenkaan. Luspe pääsi paikallislehteen kuvan kera, missä se ravaili keskellä kylää. Tukkirekkakin oli pysähtynyt Luspen vuoksi ja vaikka kuka ihminen saanut päivän ihmetykset. Luspe ei edes koskaan ollut maastoillut siellä päin, joten se oli varmaan eksynyt. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Luspe väritti Riinan laumaa hurjasti. Siiri (Ponivalo) varmasti tulee aina muistamaan sen, kun yritin ratsastaa Antsalla kentällä samalla, kun Luspe ja Sheri veti ihan omia settejään meidän tiellä. Voin laittaa tähän alle kuvia siltä kerralta.

Mahtavaa pohkeen käyttöä, hyvä Elina!

Vielä kerran meillä Luspen kanssa erkani tiet, kun Iiro tuli ja lähdin pois Riinalta eikä me oltu Riinan kanssa tekemisissä kuukausiin, kunnes Riina kysyi, että vieläkö haluan mukaan Luspen lopetuksen. Tottakai halusin.

Viimeinen touhuilu päivä Luspen kanssa oli oikeastaan täydellinen. Käytiin lauantaina Riinan ja Luspen kanssa kävelyllä. Otin Riinasta sekä Luspesta viimeiset kuvat ja videot. Luspe ei malttanut odottaa, että lähdetään kävelylle, joten se käveli auki olevasta portista kohti pihaa, vaikka oli itse vielä kiinni. Rämmittiin metsässä ja käveltiin tuttuja teitä pitkin. Luspe lähti innoissaan kävelylle ja tuli innoissaan kotiin kuin se olisi tiennyt, että se on viimeinen kävely. 

Luspen pravuuri lauantailta.

Sama temppu marraskuussa 2019. c. Siiri Salmi/Ponivalo

Eilen, sunnuntaina, kyyneleet tuli heti silmiin, kun ymmärsin, että haen nyt oikeasti viimeisen kerran Luspen pihattoon ja se ei enää koskaan palaa tähän pihaan. Luspen lopetus meni hyvin. Pelotti, että jos itselle tuleekin sellainen ei ei ei vielä, mutta Luspen rauhallinen olemus kertoi, että se oli oikea päätös. Lopetuksen jälkeen mua itseäni ei enää ole itkettäny. Yksi ja todella suuri osa mun elämästä on saatu päätökseen. Tuntuu tavallaan uudelta aloitukselta. En olisi koskaan vuonna 2013 osannut ajatella, että haetaan Luspea joskus toiselta puolelta kylää tai että olen mukana sen viimeisissä hetkissä maan päällä. Nyt Luspe on aina meidän muistoissa ja varmasti tarvittessa saadaan siltä apua, varsinkin Riina. Riinalla ja Luspella oli niin oma juttunsa. Ennen se tuntui viha-rakkaussuhteelta, mutta lopulta se oli pelkkä rakkaussuhde. Kaikista eniten Luspe varmasti opetti Riinaa. Riinan instagramissa on nähtävillä video, jonka tein Riinalle. Laulu sopii Riinalle ja Luspelle hyvin. Ymmärrätte varmasti itsekin videon "tarinan".

Luspe oli väärinymmärretty poni. Luspe oli juuri se poni, joka "vittuili". Luspe oli juuri se poni, jolle piti "näyttää taivaanmerkit". Niin monta lasta Luspe on joutunut väkisin kantamaan vaan, koska se oli pieni poni. Lopulta kävi selväksi, ettei Luspesta oikeasti ole lastenponiksi. Tarinan mukaan joskus liinatunnilla joku lapsi oli roikkunut jalustimesta samalla, kun Luspe laukkasi ja pukitteli. Onneksi Luspe pääsi Riinan omistukseen ja tekemään asioita, joista se tykkäsi; olemaan yhden ihmisen poni ja touhuamaan monipuolisesti.

Tuntuu, että Luspen tehtävä oli olla opettaja meille ihmisille, varsinkin Riinalle. Niin monet asiat Riinan ja Luspen välillä oli muuttunut, kun vertasin lauantaita ja menneitä aikoja. Nyt se mitä Luspesta on jälejllä, on kaikki ne kuvat, videot, muistot ja lauantaina leikatut jouhet.  Kiitos Lucifer III, joskus myös itse Saatanaksi kutsuttu poni ja anteeksi ne kaikki hetket, kun oot kokenut niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa. Onneksi sait viettää viimeiset vuodet ja hetket omassa laumassa painien sekä riehuen Sherin, Mymmen ja Antsan kanssa.

uusi vuosi, uusi projekti

 Ollaan pyritty alottaan Iiron kanssa alusta. Oon miettiny pääni puhki, että kuinka pieniin osiin on mahdollista meidän tavoitteet murtaa. Miksi ne tavotteet pitäisi murtaa pieniin osiin? -Siksi, koska Iiron kanssa ei toimi se, että otetaan ja aletaan vaan tekemään. Se jumii ja koko homma tuntuu todella väärältä. Siksi me ollaankin koko ajan ajauduttu vaan vaatimattomampaan ja vaatimattomampaan arkeen, koska mikään muu kuin yhdessä olo ei tunnu hyvältä. Mutta jos asioita aletaan ihan alusta lähtien harjoittelemaan uudelleen, on lopputulos toivottavasti parempi. Millaisen lopputuloksen haluaisin? -Haluaisin hevosen, joka ottaa uudet jutut avosylin vastaan. Hevosen, jonka kanssa voi ottaa ja lähteä tekemään melkein mitä vaan, koska se tykkää ja uskaltaa touhuta. Iiron kanssa ei kuitenkaan nyt ole ollut näin. Sen takia me nyt aloitetaan niin perusasioista kuin suinkin vain osataan. Ensimmäistä kertaa mun taidot ja oppiminen joutuu todenteolla koetukselle. En ikinä ole ollut näin suuressa vastuuroolissa, jossa pitäisi periaatteessa kouluttaa hevonen alusta lähtien, vaikka onhan Iiro jo koulutettu. Noh kuitenkin, tästä lisää syvemmällä tekstissä. 

Tarkoitus on, että Iiro oppii paljon huomaamattaan, varsinkin nyt alussa, jotta se ei vedä liinoja kiinni. Vaatiminen ei auta Iiron kanssa, sillä se vain lukittautuu. Tuntuu vähän pelottavalta käyttää sanaa kouluttaminen (koska olenhan vasta 17-vuotias), mutta voisin kutsua tätä meidän projektia uudelleenkouluttamiseksi. Ollaan Iiron mamien (minä, Helena ja äiti) kanssa pyritty pyykimään Iiron "opitut" asiat pois muistista ja käyttäytyä kuin kaikki asiat olisivat sille uusia. On nimittäin vaikea palata lähtöruutuun ja "uudelleenkouluttaa", jos päässä on ajatus, että "kyllähän Iiro tämän osaa". Silloin alettaisiin vaatimaan liikaa ja hypittäisiin tärkeiden ruutujen yli kohti maalia, jolloin Iiro jumisi.

Kuvan on ottanut äiti 25.12.2020

Tiistaina oli enismmäinen päivä, jolloin alettiin toimia uudella tyylillä. Tämän viikon aikana oon huomannu sen, että Iiroon vaikuttaa todella pienet asiat. Jo pelkkä ratsastuskypärä saa sen muuttamaan käytöstään passiivisemmaksi, joten ei ihme, jos ratsastus ei ole tuntunut meidän vahvuudelta. Meidän vahvuus on ollut vain se yhdessä oleminen, koska silloin me emme vaadi tai oleta Iirolta mitään. En varmasti ole ainoa, joka ei uskalla vaatia tai odottaa hevoselta hyvää suhdetta, jotta ei pettyisi mahdollisesti etäiseen todellisuuteen. Pakko kuitenkin sanoa, että ihan hyvää Iiro taitaa meistä ajatella, ainakin sen käytöksen perusteella siitä saa sellaisen kuvan. 

Yhteyden löytäminen on mulle sellanen asia, etten ajattele siitä samalla tavalla kuin koulutuksellisista asioista. En siis ajattele (=en odota), että Iiro tulee ja käyttäytyy meille samalla tavalla kuin se käyttäytyi Vilmalle, entiselle omistajalle. Mutta siinä vaiheessa, kun me lähdetään tekemään jotakin, esimerkiksi ratsastamaan, ajattelin ennen: "no tämähän on Iirolle tuttu juttu ja tämähän onnistuu, kun aletaan vain tekemään. Onhan sillä Vilmallakin ratsastettu!". Kuinka tyhmä ihminen voi olla? Miksi koulutuksellisten asioiden kanssa ei voisi näinkin herkän hevosen kuin Iiron kohdalla, olla sama tilanne kuin henkisen yhteyden puolella. Noh, nyt oon ymmärtänyt tämän ja nyt voidaan alkaa toimimaan paremmin, jotta voidaan joskus yhdessä Iiron ja mamien kanssa harrastaa erilaisia juttuja. Hevonen kuitenkin on liikkuva eläin, joten aktivointipallon pyörittely ei ole sille tarpeeksi. Jos liiallinen liikunta voi olla terveysriski, on sitä myös liian vähäinenkin liikunta. Harrastamisen halun, liikunnan tarpeen ja muiden juttujen takia ollaankin alettu siedättämään Iiroa erinäisiin asioihin. Ollaan esimerkiksi alettu harjoittelemaan sitä, että Iiro malttaa pysyä paikallaan karsinassa sen aikaa, kun siltä esimerkiksi otetaan loimi pois. Jos meillä on tekemistä jo karsinassa olemisen kanssa, ei tallin ulkopuolellakaan voi kovin hyvin mennä, kuten ei ole mennytkään.

Kuvan on ottanut äiti 25.12.2020.

Kaiken A ja O tällä hetkellä on tauot. Ollaan pyritty tauottamaan tekemistä paljon, jotta Iiro ei turhaudu liian pitkiin harjoituksiin ja jotta se yhdistäisi riisumisen (loimi, bootsit yms) paikallaan olemiseen. Taukojen aikana Iiro saa pyöriä karsinassa tai ylipäätään tallissa, jos ollaan siellä keskenään sekä välillä myös virikkeellistää itseään meidän ostamilla ja tekemillä virikkeillä. Iiro on kehittynyt ihan hurjasti virikkeiden kanssa. Virikkeen saadessaan Iiro alkaa heti tuumasta toimeen. Se keksii ja kehittelee koko ajan nopeammin ja nopeammin erilaisia tyylejä ratkaista pieniä aktivointipulmia. Tällä hetkellä meidän arkeen kuuluu herkkulieka, ikkunakaltereiden takana olevat porkkanat, roikkuva omppulikitti, koirille tarkoitettu reikäinen aktivointipallo, kahdesta pahvilaatikosta tehdyt virikkeet ja kanamunakenno. Viime viikolla meillä oli vain herkkulieka ja kaltereiden takana olevat porkkanat eli nopeaa kehitystä virikkeiden määrässä ja Iiron viriketaidoissa!

Tämä asioiden pilkkominen pieniin osiin on todella kuluttavaa ja haastavaa myös itselle. On niin paljon muistettavaa ja tämä vaatii todella paljon keskittymistä. Keskittyminen tuppaa herppaantumaan heti, kun tallissa tapahtuu jotakin muuta ja varsinkin jos Iiron kanssa toimii ihan yksin, kun pitää muistaa niin monta juttua. Tämä on vaikeaa, mutta tästä selvitään. Positiivisia vaikutuksia kuitenkin huomaa jo nyt. Iiro on todella sosiaalinen ja todella yhteistyöhaluinen. Toki sellainen Iiro on ollut kaikki nämä kuukaudet enemmän tai vähemmän, mutta nyt ihan uudella tavalla ja buustilla. Tässä yksikin aamu näytti, että se ravaa luokse, kun oli niin nopeaa ja hypyttävää käyntiä. 

Iiron ja luukullisen pahvilaatikon ensi kohtaaminen 25.12.2020.

Olen kehitellyt kolme eri tavoitetta, jotta meillä ois vaihtuvuutta harjotuksissa, jotka oikeastaan sijouttuvat vielä ainoastaan talliin. Tavoitteet ovat: selässä istuminen, tallipihalla toimiminen ilman ylimääräistä jännittymistä ja kävelyllä käyminen. Jos näihin joskus päästään, tavoitteet luonnollisesti kehittyvät. Selässä istumisesta kehitytään kävelemiseen, ravaamiseen ja joskus jopa laukkaamiseen. Tällä hetkellä kuitenkin haaveilen eniten maastoilusta!

Selässä istumista eli ratsastamista harjoitellaan aluksi siedättämällä varusteisiin, sillä jo kuten aijemmin mainitsin, ratsastuskypäräkin passivoitti Iiroa. Harjotellaan suitsimista, mikä on jo tuttua puuhaa sekä myös ohjasapuja ja painoa selässä nojailemalla selkään. Tehdään aluksi lyhyitä hommia ratsastamista ajatellen. Keskiviikkona Iiro haisteli kypärää ja nojailin Iiroon kypärä päässä. Vaikeusastetta lisätään vasta, kun aijempi asia on ok, kuten esimerkiksi kypärä. Kypärään siedättäminen tarkoittaa esimerkiksi  kypärän kanssa kavioiden putsaamista ja ylipäätään asioita, jotka on Iirolle tuttuja ja turvallisia. On niin monia asioita, joita voi ja pitää harjoitella ennen varsinaista ratsastamista, ettei tässä ehdi kyllä tylsää tulemaan. 

25.12.2020

Nyt kuitenkin ollaan eniten harjoiteltu tallipihalla toimimista/yleistä toimimista. Harjoitukset ovat alkaneet jo karsinasta, kuten aijemmin jo vähän vihjailin: Iirolla on ollut tapana pyöriä  karsinassa, kun sitä yrittää hoitaa. Tuntuu jo vähän hassulta kirjoittaa noista ongelmista, koska ei niitä nyt ole enää ollut. Ollaan siis harjoiteltu paikallaan pysymistä hoitotoimenpiteiden aikana. Iiron täytyy aina ensin hyväksyä asiat. Hyväksyminen tapahtuu niin, että Iiro nuuhkii esim. loimea tai bootseja. Kun Iiro on saanut nuuhkittua, voidaan ne pukea sille päälle.

Harjoituksien pitäminen lyhyinä on toiminut hyvin. Iiro ottaa taukojen aikana nopeasti uudestaan kontaktia, mikä on hyvä asia. Taukoja pidetään senkin takia, että nähdään, mitä Iiro ajattelee eli asiat on oletettavasti ihan ok, jos se on nopeasti valmis jatkamaan harjoituksia. Jotta Iiro ei turhaan seisoskelisi karsinassa, annetaan sille välillä tauon ajaksi jonkin virike, jotta sille tulisi väkisin hetki aikaa ihan itsekseen.

Kuvan on ottanut äiti 25.12.2020.

Positiivista on se, että Iiro ei ole kertaakaan juminut tämän meidän uuden projektin aikana. Aluksi  Iiron meille tullessa, meillä oli ongelmia siinä, että Iiro jumi karsinasta ja tallista lähtemistä. Jumittaminen kuitenkin siirtyi myöhemmin ulos, jolloin sisälle meneminen on ollut haastavaa. Iiro on nyt muutenkin pysynyt intensiivisesti hommissa mukana. Jossakin vaiheessa Iiro vieraksui käytävällä oloa, mutta nyt ollaan enemmän hoidettu juttuja käytävällä kuin karsinassa. Iiro on itse hakeutunut käytävälle juuri oikeaan kohtaan meitä vastaan, vaikka se olisi ensin valinnut karsinan, jossa loimi olisi otettu pois. Tällöin ollaan siis jääty käytävälle eikä siinä ole tuntunut olevan ongelmaa.

Tänään, perjantaina, käytiin mutka hallin puolella, jossa Iirolla oli pahvilaatikosta tehty virike odottamassa. Iiro jännittyi hallissa, mutta alkoi hommiin virikkeen kanssa ja jännitys laantui. Virikkeen jälkeen palattiin takaisin tallin puolelle. Jännittyessään Iiro suuntasi heti hallin oville tavallaan kuin tarkistamaan tilanteen ulkona. Nyt ovet oli kiinni, joten Iiro tarttui virikkeen pariin. Yleensä ollaan menty Iiron halusta ulos, jonne se on sitten jumittanut. 

Kuvan on ottanut äiti 25.12.2020.

Tässäpä oli nyt tällainen tilannekatsaus. Mulla on vahva usko siihen, että vuoden päästä ollaan jo kirkkaammassa tilanteessa. Oon aika ufo tyyppi. Vaikka uppoudun mielellään (The) X-filesin pariin, tarkoitan ufoudella sitä, että uskon kaikkeen vähän huuhaahan. Katariina Alongi puhuu podcastissaan paljon intuitiosta. Hevonen, opettajani -podcastin myötä oon muuttunut myös normaalina ihmisenä eli muutenkin kuin hevosihmisenä. Uskon paljon siihen, miltä musta tuntuu. Aijemmin Iiron kohdalla mun mielessä ei oikein tuntunut miltään tapahtumalta. Yleensä mulla on asioiden suhteen erilaisia mielikuvia. Iiron kanssa niitä ei kuitenkaan ole oikeastaan tullut, joten se jo kertokoot siitä hukassa olemisesta ihan tarpeeksi. Nyt kuitenkin mulla on ollut jo hetken sellanen mielikuva, että nousen Iiron selkään, jossa on satula ja me lähdetään maastoon. Jännää...

paha mieli virheistä

Koen usein, että "kukkahatut" eivät saa tilaa epäonnistua ja jokseekin sen takia he myös ottavat epäonnistumiset raskaammin. Esimerkiksi minä otan todella raskaasti sen, jos Iiro alkaa jähmeentymään kävelyllä, jos se paljon mukeltaa suullaan tai jos se tekee jotain muuta, mikä viestii jotain negatiivista tai epäonnistumista. Otan sen ihan eri tavalla raskaasti kuin jonku epäonnistumisen aikanaan ratsastaessa. Hevosten oudot pukit tai muut epämääräisyydet ei tuntunut oikeastaan miltään enkä varsinkaan jäänyt ajattelemaan niitä jälkeenpäin. Toki näinä aikoina olin oikeasti ihan lapsi eli 9-14-vuotias. Vaikka en ollut kovin vanha silloin, kun harrastin lähinnä vain ratsastaen hevosia, ymmärsin kuitenkin aika paljon lajista ja voin myös rehellisenä sanoa, että minulla oli paljon potentiaalia ratsastajana. Jos en olisi aloittanut Antsalla kesällä 2018, saattaisin olla ihan erilainen hevosihminen ja oikeasti jopa "tasokas" ratsastaja. Asiat nimittäin onnistuivat todella hyvin siihen nähden, kuinka vähän minulla oli varaa käydä tunneilla. 

Minä ja ihana Percipus kesällä 2017. ♥ c. Essi Honkala

Minä ja Valiant syksyllä 2016. Kuvan on ottanut Venla Lotvonen.

Ajattelin ennen pukittelujen ja pystyyn hyppimisien jälkeen: "olenpa hyvä ratsastaja, koska pysyin selässä ja hevosen käytös ei juurikaan vaikuttanut mun omaan suorituskykyyn tilanteen jälkeen". Jos hevonen kaahotti ja sain sen ohjista rajusti kääntämällä, pientä ympyrää pyörittämällä tai höykkyyttämällä lopettamaan kaahottamisen, koin oloni itsevarmaksi ja hyväksi ratsastajaksi, sillä olinhan juuri laittanut hevosen "ruotuun". Mutta jos Antsa kaahotti mulla, en päässyt siitä yli tällä tyylillä. Ratkaisin tilanteen yrittämällä kaikkeni saada pidättämällä sen menemään toivottua vauhtia ja väkisin "vain" asettamalla hakeutumaan sitä alas. Aloin varomaan sitä, ettei sellaisia kaahotustilanteta enää tulisi. Minun olo oli niin kauan todella epämukava, kunnes näin Antsan taas uudelleen. Koin tilanteen korjaantuneen vasta, kun koitti seuraava tallipäivä ja pääsin tekemään kaiken puhtaalta pöydältä. 

Edelleen minulla on sama ongelma eli en pääse epäonnistuneesta tilanteesta yli kuin vasta seuraavana kertana, kun menen tallille. Koen helposti pienemmät ja pienemmät vastoinkäymiset raskaammin ja raskaammin. Sen epäonnistumisen ei tarvitse edes välttämättä olla mikään konkreettinen asia, kuten esimerkiksi pystyyn hyppääminen, vaan se voi olla vain negatiivinen, vaikea tai jotenkin kytkeytymätön tunnelma. Kytkeytymättömällä tunnelmalla tarkoitan sitä, kun Iiron kanssa ei tunnu olevan fiilikset kytköksissä toisiinsa. Vaikka meidän fiilikset olisi päivän aikana ollut jossain vaiheessa kytköksissä, mieleen jää vain ne hetket, jolloin fiilikset eivät olleet toisiinsa kytköksissä. On tosi vaikea saaada tunteita enää kytköksiin hetkellisen "välirikon" jälkeen, koska jään rypemään siihen, että se jokin asia meni huonosti ja nyt Iiro on pilalla mun takia. Järkevintä olisi ymmärtää vaan jatkaa eteenpäin ja yrittää onnistua muissa tulevissa asioissa. Helpommin sanottu kuin tehty, ainakin minun kohdalla. Onko muilla samaa ongelmaa?

Iiron kanssa viime lokakuussa. Tällöin Iiro jumi todella paljon, mutta tästä ollaan menty jo eteenpäin monessakin asiassa! Sitä ei aina vaan omassa itsekriittisyydessä hoksaa ajatella. c. Ponivalo

Nyt kun oon pätkän selitellyt vähän aiheen vierestä, voisin palata alun aiheeseen eli siihen, kuinka tuntuu kuin kukkahattujen epäonnistumiset ovat paljon enemmän arvosteltavia ja paheksuttavia. Tuntuu, että "kukkahatut"(täytyisi keksiä jokin parempi nimitys...) joutuvat paljon todistella muille tuloksilla heidän tekemisiään ja niiden kannattavuutta. Tuntuu kuin ulkopuoliset jotenkin vaatisivat tuloksia ja jos niitä ei ala tulemaan, tuntuu leijuvan sellaista "no eikö toiminutkaan" tai "minähän sanoin" ajatusta ja tunnelmaa. 

Ratsu- ja ravihevosilla saatetaan paljonkin vaihdella varusteita, kuten esimerkiksi kuolaimia. Se kuitenkin on täysin normaalia. Monella hevoslähtöisellä toimijalla se varuste saattaa olla se oma toimimis- ja koulutustyyli eli periaatteessa voisi ajatella, että koulutustyylin muuttaminen olisi tietynlainen varusteen vaihtaminen. Koen, että jos positiivisen vahvisteen käyttäjä tai muuten todella hevoslähtöinen hevosihminen vaihtaa toimintatyyliään, suhtaudutaan muutokseen asenteella "no toimiikohan tuokaan".

Iiro samaisella kerralla viime lokakuussa. c. Ponivalo

Usein hevoslähtöisesti toimijat eivät uskalla sosiaalisessa mediassa puhua virheistä, koska pelätään vastaanottoa. Pelätään, että se esille tuotu virhe saa aikaan suuremman show'n kuin esimerkiksi epäonnistuneen esteradan läpikäyminen. Tuntuu jotenkin, että ihmiset ajattelevat hevoslähtöisen toiminnan sellaisena asiana, jota saa ihan rauhassa kritisoida, vaikka asiasta ei edes tietäisi. Ei myöskään ymmärretä, kuinka monimutkaisen yksinkertaisia asiat ovat. Jotku jopa jättävät tekemättä joitakin asioita, jos hevonen ei räpsyttele molempia silmiään yhtä paljon. Miksi ylipäätään silmille kantautuu todennäköisemmin kriittisyyttä sitä kohtaan, että joku epäilee hevosensa olevan kipeä, joten ei tee tiettyjä asioita tai jos joku ns. "luovuttaa" hevosen kanssa, kuten jättää ratsukoulutuksen kesken kuin kriittisyyttä sitä kohtan, että hevosta lyödään ja komennetaan sen luonnollisen käyttäytymisen takia? Tuntuu, että ajatellaan hevosten elävän pumpulissa ja niiden elämä ei ole hevosen elämää. Suoraan sanottuna tuntuu kuin ihmiset olettaisi, että kukkahatut luulee osaavansa kaiken ja olettaa, että kaikki heidän tekemiset onnistuisi jokaisen hevosen kanssa. Asia ei kuitenkaan ole niin. Yhtälailla "kukkahatut" tarvitsevat (jopa useita) epäonnistumisia ymmärtääkseen muuttaa omaa toimintamallia. 

Toiselle hevosihmiselle virhettä voi seurata esteeltä tippuva puomi, raveissa nouseva laukka tai hevosen jähmettyminen, kun huomaamatta ahneudessaan laittaa hevosen sille liian vaativaan tilanteeseen. Virhe on aina virhe, oli se virhe sitten mikä tahansa. Virheistä opitaan toimimaan toisin. Virheitä sattuu kaikille ja se on osa kokoaikaista kasvamista. Virheistä voi huomauttaa, mutta pitää muistaa argumentoida hyvin, jottei tulisi väärinkäsityksiä. 

Iiro samaisella kerralla lokakuussa. c. Ponivalo

Kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän somessa pyörineenä, oon sivusta seuranneena oppinut ja oivaltanut paljon. Jos haluaa auttaa vähintään hevosen hyvinvointia ajatellen, miksi sitä palautetta ei voisi antaa positiivisessa muodossa ilman hyökkäävää sävyä? Jos tosissaan tahtoo auttaa, ymmärtää kai, että negatiivinen viesti saa usein negatiivisen vastauksen ja tällöin apua ei oteta välttämättä edes vastaan. Ei ole helppoa saada palautetta omasta virheestä ja huomata, että se palaute on totta. Vielä vähemmän helpompaa on saada palautetta, joka on negatiivisessa, jopa ilkeässä, muodossa. Eihän oppimisen tulisi tapahtua häpeän kautta? Mitä paremmin virheistä opetetaan (eli mitä paremmin palautteen antaja tuo asiansa esille) sitä paremmin virheistä opitaan.

Jollekkin ns. "ei-kukkahatulle" saattoi tulla tästä postauksesta syyttelevä ja yleistävä kuva. Jos et tunnista itseäsi tekstin negatiivisista kohdista, hyvä niin! En tahdo syytellä ketään, haluan vain herättää ajatuksia. Mun on mahdoton puhua muiden kuin itseni ja tuttujeni pohjalta. En pysty mennä esim. ratsu- tai ravi-ihmisen ajatuksiin, mutta pyrin lähtökohtaisesti olemaan avoin niin kauan, kunnes löydän jotain mielestäni epäkohdallista. Onneksi kenenkään ei tarvitse mahtua yhteen muottiin, vaan jokainen saakoot tehdä mitä lystää. Siksi onkin vaikea osata nimittää itseään miksikään, joten olkoot Elina kukkahattu ja hevoslähtöinen hevosihminen.