Onko eläimen "ei" arvottomampi kuin ihmisen?

Ihmiset niin kovin luulevat tuntevansa hevoset niin hyvin eläimenä ja tietävän niiden käytöksestä luvattoman paljon. Itselläni nousee mielessä keskisormet pystyyn, kun joku ottaa esille, kuinka on monta kymmentä vuotta ollut hevosten kanssa niin kyllä tietää, miten asiat on. Aina oppii uutta eikä koskaan ole valmis. Varsinkin nyt, kun mielestäni Katariina Alongi on käynnistänyt uuden tyylin toimia hevosten kanssa, moni ihminen, joka on vuosi kymmeniä ollut hevosten kanssa on herännyt siihen, millaisia eläimiä hevoset ovat ja myös siihen, kuinka tietämättömiä he loppujen lopuksi ovat olleet. 

En itse tykkää siitä, että joku tuntematon (tai edes tuttu) tulee lähelle. En tykkää siitä, että jos istun jonku kanssa ahtaalla sohvalla niin, että toinen ihminen koskettaa edes hipaistenkaan. En voi kuvitella, miltä tuntuisikaan, jos joku väkisin tulisi koskemaan tai halaamaan. 

Olin ennen kova silittelemään ja lääppimään hevosia sekä muita eläimiä. Häikäilemättä voin sanoa olevani todella ylpeä siitä, että eläimeen koskeminen ei tule minulla nykyään enää luonnostaan ensimmäisenä. Täysin ajattelematta esimerkiksi uuden kissan kohdatessa, menen mahollisimman lähelle kissan omaa korkeutta ja juttelen sille sekä annan mahdollisuuden haistella ja tutkia mua, ja mikä tärkeintä, annan kissan itse päättää lähestyä eikä niin, että minä lähestyn sitä.

Yksi asia, mikä mua suunnattomasti inhottaa ja ihmetyttää on se, että hevoselle kehdataan vain lyödä jokin uusi ihminen selkään. Siis miten ja miksi joku kehtaa tehdä toiselle eläimelle jotakin noin alistavaa? Mun mielestä hevoselle ei todellakaan saa tehdä noin. Hevoset ovat loppujen lopuksi todella hitaita ja seesteisiä eläimiä, joten moiset yhtäkkiset ja suuret muutokset voivat olla todella jännittäviä. Iiron kanssa oon huomannu, että mitä enemmän hälle antaa aikaa, sen paremmin asiat onnistuu. 

Ihmisillä on joku pakottava tarve olla eläinten niskanpäällä. Kerrankin kuulin, että hevosen rapsuttamista ei pidä lopettaa, jos hevonen luimii tai uhkailee, vaan vasta sitten, kun hevonen lopettaa uhkailun. Ok mitä. Vaikka me ihmiset olemmekin päättäneet ottaa maailman haltuun oman mielen mukaan, pitäisi toisen tilaa silti arvostaa. 

Jonku mielestä seuraava asia voi kuulostaa turhalta hömpötykseltä, mutta silti; miksi ihmiset itkevät ja valittavat koko ajan siitä, kuinka esimerkiksi naisia lähennellään ja lääpitään ilman suostumusta. Eikö ihmiset oikeasti käsitä, että tekevät hevosille ja muille eläimille ihan samaa. Eläimen "ei" pitäisi ottaa yhtä tosissaan kuin ihmisen "ei". En kiellä sitä etteikö pakolliset hoitotoimenpiteet pitäisi onnistua, mutta nekin on mahdollista tehdä niin monella tapaa. 

Todellinen ei on aina ei. Ei ole vähemmän ei:tä tai enemmän ei:tä. Kuinka ahdistavaa se eläimestä voi olla, kun sen täytyy alistua ihmisen kosketukselle ja läheisyydelle, vaikka oikeasti ei nauttisi siitä hetkeäkään. Eläin tietää, ettei ihmistä voi näykkästä, potkasta tms, joten se joutuu alistumaan kosketukselle.

Laki ei pidä sylittelystä ja silittämisestä samoissa määrin, mitä Sirius. Tuntuu väärältä mennä silittelemään Lakia sen nukkuessa, mutta Siriuksen kanssa se tuntuu luonnolliselta. Laki saa itse lähestyä halutessaan fyysistä huomiota.

En valehtele, kun väitän, että en nykyään aina luota siihen, että jollekkin eläimelle (varsinkin hevoselle) silittäminen olisi kiva ja mieluinen juttu, joten ennemmin tyydyn juttelemaan ja tutustumaan hevosen kanssa ensin. Haluan ensin tuntea hevosen oikean läsnäolon ja olla varma, että hevonen on huomannut minut ja kiinnittänyt huomionsa oikeasti minuun. Sitten vasta kehtaan koskettaa hevosta, jos tunnen saavani siihen luvan.

Eräs päivä olin lähdössä tallilta ja pihaton aidalla notkui hevonen, jolle juttelin. Käännyin ja lähdin pois, jolloin tämä hevonen ryskäytti aitaa. Palasin hevosen luokse ja kysyen silittelin sitä päästä, jolloin tämän lempeän yksilön silmät alkoivat luppasta. Hetken siinä silittelin, kunnes kerroin, että minun täytyy lähteä. Tämän jälkeen hevonen jäi tyytyväisenä, ilman ryskäämistä pihattoon.

Kuvan on ottanut Antti Juka.

Ihmiset puhuvat paljon eläimille tarkoittamatta sitä oikeasti. On eri tapoja puhua eläimelle. Tuntuu kuin eläimet olisi tottuneet siihen, että ihmiset vain kälättävät keskenään. Pääsin toissapäivänä jutskailemaan ihanien berninpaimenkoirien kanssa. Vanhempi uros herra ei aluksi kummemmin reagoinut mun höpöttelyihin. Huomasin, että mun täytyi jotenkin herätellä se mun puheelle, jotta se käsittäisi, että puhun juuri hälle ja haluan juuri hänen kanssa jutskata enkä vain kälättää menemään. Yhtäkkiä tultiinkin todella kivasti juttuun tämän sympaattisen köllykän kanssa. Iso poika tahtoi hirmusti sylittelyä ja rapsuttelua. 

Vieressä pemuava pentu oli todella hienosti muutaman huomautuksen jälkeen odottanut syrjemmässä, joten ajattelin seuraavaksi palkkioksi jutskata pennun kanssa. Sydämeni kuitenkin luopui niin monesta tuskan rippeestä ja olin taas niin ylpeä itsestäni, kun tämä vanhempi herra tökkäsikin itsensä kainalooni kättäni nakaten. En tiedä oliko se kiitos hetkestämme vai ettei köllykkä olisi vielä halunnut hetken loppuvan. Oli miten oli, se loi todella lämpimän olon itselleni. Joku eläin oikeasti osoitti välittämistä ja tyytyväisyyttä minulle. Siis _minulle_. Olin myös ylpeä siitä, kuinka siinä tilanteessa hoksasin saada tämän koiran kanssani kommunikaatioyhteyteen, vaikka se aluksi tuntui sulkeutuvan kälätykseltäni. 

Yleensä hoksaan tilanteita vasta jälkeenpäin. Nyt onneksi hoksasin itse tilanteessa. Olen niin kiitollinen tästä kokemuksesta tälle ihanalle bernille!

Mutta takaisin siihen, että on eri tapoja puhua eläimille. Usein uuden eläimen kanssa ei ole kannattavaa puhua ns. "arkisesti". Esimerkiksi Iirolle puhun arkisesti ja tavanomaisesti, kuten "kumpi näistä harjoista", "otetaampa kavioit", "oota nii laitan tämän ruuan tuonne" tai "väistäppä vähän". Ennen tällaista arkista puhetta tarvitaan kuitenkin syvempää puhetta; ihan vain hevosen katselua ja sille juttelemista, kuten vaikka kyselyä. Itse tykkään usein kysellä uusilta eläimiltä, että mitä ne ovat sinä päivänä hommanneet. Vaikka en saa mitään oikeita vastauksia (en luota intuitiooni sen vertaa, että uskaltaisin luottaa tuntemani jutut oikeiksi), oon silti huomannut sen toimivan hyvänä jään rikkojana. 

Tykkään kovasti siitä, että kun Iiroa käsittelee joku uudempi ihminen, se antaa Iiron haistella ja tutkia hetken aikaa. Iiro nimittäin monesti nuuhkii ja tutkii ihmiset päästä varpaisiin.

Mutta sitten takaisin siihen, kuinka mielestäni on väärin lyödä ventovieras ihminen hevosen selkään. Miettikää, kuinka luonnotonta hevoselle (=saaliseläin) on, että ihminen (=peto) on sen selässä. Vaikka varsojen kanssa ollaan ja tehdään, ei niitä turhaan hiljalleen opeteta painoon selässä. Onhan se todella luonnotonta. Kerran kissa hyppäsi karsinan laidalta Iiron selkään ja voin sanoa, että sai sellaset pukit, ettei ole toista kertaa hypännyt.

En muista millon viimeksi olisin vain ottanut ja mennyt jonku vieraan hevosen selkään. Ehkä alkuvuodesta 2018, kun ratsastin Antsalla ekan kerran? Mielestäni uuden ihmisen pitäisi olla todella nöyränä ja kiitollisena, että hevonen ottaa tuiki tuntemattoman olennon selkäänsä. Usein se menee vain siihen, että harjaus, kamppeet selkään ja ratsastaja kyytiin ilman, että ehditään tutustuttaa hevosta ja ihmistä. 

Olen pari kertaa käynyt länkkäritallilla, missä ensin ratsastaja on maastakäsitellyt hevosta hakien tuntumaa, millainen hevonen on. Samalla hevonen saa tuntumaa ihmisestä ja sen on varmasti paljon mieluisempi ottaa uusi ihminen selkäänsä. 

Mua inhottaa se, kuinka ihmiset tahtovat tuloksia heti. Jos olisin ratsuttaja, haluaisin itse toimia hevosen kanssa ja oppia tuntemaan hevosen. En tahtoisi vain istahtaa valmiin hevosen selkään. Liian usein kuulee ihmisten suusta, että hevonen jännitti uutta ratsastajaa. No miksei hevoselle annettu enemmän aikaa? On ihan turha tulla sanomaan, että hevonen on eläimenä muutenkin stressiherkkä. Ei se oikeuta lisäämään stressiä ja jännitystä, kun ajatellaan, että "noh, se stressaa muutenkin". 

Eräs hevostenkouluttajakin on sanonut, että ensimmäisillä maastatyöskentelyillä täytyy olla ronskimpi, jotta omistajat näkevät muutoksen ja sitten voi olla nätimmin, kun omistajat tietää, että hommasta on kuitenkin hyötyä. Kuinka idiootteja jotkut hevosenomistajat voivat olla, että niiden aivot keksivät ajatella näin? 

Kuvan on ottanut Antti Juka.

Taas niin paljon toisistaan erkanevaa asiaa, mutta se tuntuu jo hiljalleen omalta tyyliltäni. Loppuun vielä tiivistelmä postauksen keskeisimmistä ajatuksistani:

-Mielestäni on väärin laittaa tuntematon ihminen hevosen selkään ilman, että ensin ollaan tarkoituksellisesti tutustuttu ja annettu molemmille osapuolille riittävästi aikaa.

-Hevosen ei pidä olla mikään kone. Jos hevonen jossakin tilanteessa pyytää ihmistä kauemmas itsestään eikä ole käynnissä mikään pakollinen hoitotehtävä, ihmisen tulisi kunnioittaa pyyntöä. 

-Eläimen "ei" ei nähdä yhtä arvokkaana kuin ihmisen. Siinä missä ihmiset kokevat, että toisen ihmisen fyysinen ahdistelu on ehdottoman väärin, samaan aikaan hevosten ja muiden eläimien fyysinen ahdistelu (esim. koskettaminen, vaikka hevonen ei sitä haluaisi) on ok.

-Tärkeää on ensin saada kosketukseton yhteys. Eläimen pitää saada mahdollisuus tutkailla ihmisen olemusta ja energiaa sekä ihmisen pitää saada mahdollisuus tutkailla eläimen olemusta ja mielentilaa sekä asennetta ihmistä kohti. 

-Ei ole mikään syy kiusata ja stressata hevosta entisestään puolustautumalla, että hevonen on muutenkin stressiherkkä eläin. 

Aina oppii uutta eikä kannata hävetä, jos ei tiedä jotakin. Parempi asia on oppia ja sisäistää kuin oman egonsa takia syrjäyttää häpeissään jokin itselleen uusi asia. Äitin työkaveri opiskelee hepreaa ja hälle oli tullut vastaan lause "eläimet ovat enkeleitä, jotka ovat siipien puolesta valinneet turkin."

Tehdään yhdessä maailmasta eläimille parempi ja oikeudenmukaisempi paikka, jooko? 

 

Ajattomuutta, rauhaa, hiljaisuutta

 "Siis onko paljon pyydetty, liikaa vaadittu, saada tietää kiukulleni syy" laulaa Marko Annala Mokoman Ärräpää kappaleessa. Tätä olen miettinyt pitkään ja hartaasti. Tai pikemminkin sitä, mistä jatkuva tuskainen oloni johtuu. Välillä tuskani on vain passiivinen mukana roikkuja, mutta välillä se hyökkää takaa ja nappaa minut pimeään säkkiinsä. Säkissä potkin ja yritän päästä irti tuskan pyörityksistä. Säkin läpi tulee paljon pieniä valon pilkahduksia, mutta ne eivät pysty valaisemaan pimeää tuskani säkkiä. Jossain vaiheessa kangasmaisen säkin pintaan joku valontuoja energiallaan polttaa sen verran suuren reijän, että pääsen tuskan loukusta vapaaksi. Nämä reijät jäävät kangassäkkiin, sillä tuska on pitkään aina helpompi ja helpompi pitää aisoissa, kunnes se on taas tarpeeksi käyttänyt aikaa ommellen umpeen nuo valonreijät säkissään ja sama oravanpyörä voi jatkua.

Vihdoin alan löytää punaista lankaa tälle kaikelle. Pystyn tutkimaan kiukkuni syytä ja pystyn ymmärtämään itseäni. Olen pystynyt käsittämään sen,  millainen olen. Edelleen on kuitenkin vaikea olla kiukkuilematta tilanteissa tai olosuhteissa, joihin kiukkuni on jo niin pitkään ollut opittu tapa.

Ymmärrän nykyään, etten mene nykyaikaisen ihmisen muottiin. Mutta kuka tai mikä edes määrittelee nykyaikaisen ihmisen? Itse monesti määrittelen nykyaikaisen ihmisen sellaiseksi, joka hyväksyy maailman kehityksen esimerkiksi teknologian ja robotiikan osalta. Minulle nykyaikainen ihminen tarkoittaa ihmistä, joka irtaantuu luonnosta eikä tunne jopa hengellistä vetovoimaa luontoon ja sen luomuksiin. Nykyaikainen ihmien tarkoittaa minulle myös sellaista ihmistä, jonka erinäiset taidot, jotka jotkut luokittelevat huuhaaksi, hukkuu loogisen ajattelun ja jatkuvan tieteellä selittämisen alle. 

Postausta kuvittaa Ponivalon ottamat kuvat minusta ja Iirosta toukokuun lopulta.

Olin ennen tosi vihainen. En ollut oikeastaan edes itseni kaveri enkä kyllä oikein kenenkään muunkaan. Koko lukion ensimmäinen vuosi oli yhtä suunnattoman suurta tuskaa. Niin suurta tuskaa, että löysin itseni istumassa kuraattorin ja terkkarin kanssa juttelemassa siitä, että meinaanko oikeasti räjäyttää koulun ja ampua kaikki. En voi kieltää, etteikö ajatus olisi pyörinyt päässäni melkein aina, kun joku luokkakaveri vastasi tunnilla. Kaikki ne idiootit ympärilläni olisi minun puolesta voineet pitää turpansa kiinni ja olla olematta olemassa. 

Lukion toisen vuoden alkaessa kaikki tuntui jo paljon keveämmältä ja luontevammalta. Nyt se vihainen ulkokuori oli enemmänkin vain sen vuoksi, että vietin edellisenkin vuoden kyyhöttäen yksin portaissa yrittäen olla räjähtämättä jokaselle, joka sanookaan mulle yhtään mitään. Oli helppo hukkua hiusten alle yksin musiikkia kuuntelemaan. 

Kun Iiro tuli elokuussa ja aloin samoihin aikoihin kuuntelemaan Katariina Alongin Hevonen, opettajani-podcastia, tunsin alkavani jotenkin aukeamaan sieltä kipristyneestä kumarasta. Tuntui, että selkäni suoristui suoristumistaan ja kuin rintakehästä alkaisi jokin kauan tai jopa aina kadoksissa ollut kukan nuppu aukeamaan. En enää etsiskellyt itseäni samalla tavalla kuin kaikki aijemmat kuluneet vuodet. Nyt vain jatkoin syvemmälle siihen metsään, jonka olit itsestäni löytänyt.

Olin jo lukion ensimmäisen vuoden syksyllä pyöritellyt mielessä vaihtamista sittenkin sinne hevosalalle Ruukkiin ja sitä, että perustaisin jonku ponitallin. Ajatus on kypsynyt ja muuttunut monet monituiset kerrat. Koko ajan ne ovat kuitenkin olleet menossa samaan suuntaan; tahdon muuttaa eläinten maailmaa ja ihmisten käsitystä eläimistä. Tahdon antaa kokemuksia ja opettaa. Tahdon auttaa ihmisiä tulemaan lähemmäs luontoa ja eläimiä. Tahdon, että ihmiset löytävät sen luontaisen itsensä ja että he eivät liikaa koneista itseään. En tahdo, että ihmiset unohtaa sen, että meilläkin on olemassa lajityypillistä käyttäytymistä ja mekin ollaan joskus jaettu sopuisasti tila luonnon kanssa. Tärkein asia, minkä tahdon opettaa jokaiselle; kunhan tarpeeksi yrittää, voi pystyä mihin vain.

Näiden suunnitelmien myötä aloin ymmärtämään, että minua ei vain ole luotu elämään tällaista niin sanotusti "normaalia" elämää. Tähän väliin haluan sanoa, että mulla alkaa aina välillä vaan virtaamaan tekstiä päässä ja jos pystyn, pyrin kirjoittamaan ajatukseni äkkiä ylös. Tässä on siis pätkää, jonka kirjotin eräs päivä tuskissani;

Kaipaan ajattomuutta, rauhaa, hiljaisuutta.

Kesä herättää aina sen jonkin minussa henkiin. Sen jonkin vanhan, ajattoman.

Tunnen sen olevan osa minua, mutten tiedä kuka tai mikä se on. Kuin joku menneestä. Se kumpuaa esiin, henkiin. Se puhkeaa kukkaan. Se tahtoo hyvää ja yrittää aina lujemmin ja lujemmin. Se kannattelee minua kokeneilla ja vaurailla käsillään. Se tietää, mitä se tekee. Sillä on suunnitelma. Se ohjaa minut sinne, minne en itse osaisi yksin mennä.

Vaikka olisin yksin, en usein tunne olevani yksin. En tiedä mikä se on, mikä on aina kanssani, mutta ilman sitä en selviäisi täällä.

Aika hyvin toiveeni täyttää ensimmäinen virke; "Kaipaan ajattomuutta, rauhaa, hiljaisuutta". Näillä sanoilla se jokin kertoi sen minulle, kun kärsin maailman painosta ja tästä ajallisuudesta, kiireestä ja metelistä. Se jokin kertoo minulle sen, mitä en itse osaisi ymmärtää. 

Minua vetää hirveästi puoleen maaseutu, mutta ei ihan mikä tahansa maaseutu. Kuvittelen paljon elämääni mummolaani ja sen ympärillä oleviin paikkoihin. Oleskelu niillä main on ajatonta, rauhallista ja hiljaista. Ei välttämättä hiljaista konkreettisesti, vaan hiljaista tuskani osalta. Tuska ei jyskytä ja hakkaa mielessäni, päässäni ja/tai kehossani. Se on hiljaa. Se on tyytyväinen. Ehkä tuskani ei ole täällä sittenkään vain kiusakseni, vaan ohjaamassa, muistuttamassa ja opettamassa minua. Ehkä tuskani on sittenkin osa sitä jotakin, joka huolehtii minusta. Ehkä olen vain samaan aikaan niin ponentiaalinen, mutta niin vaikea ihminen ja ajatukseni sotkee nätimmät huomautukset, joten tuskan on pakko aiheuttaa kuristava tunne sielulleni.

Mieleeni on lyhyen ajan sisällä jäänyt kolme tilannetta, jotka tuntuvat niin ajattomilta ja oikeilta. Ensimmäinen niistä on tilanne, kun käveltiin Iiron kanssa molemmat paljasjaloin tiellä. Kummallakaan meistä ei ollut kenkiä. Se oli jotenkin todella yhdistävää ja ajatonta. 

Toinen tilanne oli se, kun olimme mummolani alueella tutkimassa mihin läheinen virta vie. Se oli todella ajatonta. Kuljettiin eläimien polkuja, ainakin ne oli tosi vähän käytettyjä ja useassa kohdassa oli mysteerieläimen kikkareita. Löydettiin vanha pihapiiri. Siitä edelleen huomasi selvästi, missä oli ollut peltoa tai muuten raivattua aluetta. Löydettiin kahden eri rakennuksen kivijalat sammaleen ja muun kasvillisuuden peitosta ja maasta yksi outo kivirakennelma, jolle ei keksitty varmaa selitystä.

Kolmas tilanne oli se, kun pyöräiltiin paikkakunnamme vanhaa ja mutkittelevaa tietä kohti mummolaani. Niistä teistä jotenkin huokuu sellainen näkymätön side minuun tai jokin niissä oudosti sanottuna imee isteensä. Silloin sanoin jo ääneen, että tämä on jotenkin nyt niin ajatonta. En edes osaa kunnolla selittää, mitä ajattomuudella tarkalleen ottaen tarkoitan.

Kerta kiellon päälle; ajeltiin seikkailureissulta vanhoja teitä pitkin taas kohti sivistystä ja kuunneltiin Tapio Rautavaaraa. Sieluni itki hiljaa onnesta sisälläni. Se oli niin siistiä ja elinvoimaista.

"Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on
Loisti pihlaja kerran, tuo alla auringon"

Kaipaamani rauha on sellaista elämän ja sielun rauhaa. Se tunne on mahtava, sillä olen koko ajan enemmän ja enemmän päässyt kokemaan sitä. Silloin, kun sen kokee, ei kiinnosta ollenkaan, onko seuraavan viikon koeviikko täpöten täynnä ja olisin silti uhkaavasti suuntaamassa sitä kohti lukematta. Tämän olon sain viimeisimmän kerran kunnolla silloin, kun istuin koirien kanssa mummolan pellonlaidassa olevalla isolla kivellä. Siltä kiveltä maailma näyttää niin kauniilta ja elämä tuntuu niin oikealta. Tykkään mun mummolasta yksinkertaisesti vaan niin paljon ja tunnen suurta vetovoimaa sitä kohti. Samalla se kivellä istuminen oli myös itseasiassa aika ajatonta.

Rauhalla tarkoitan myös omaa tilaa. En kykene tämän nuoruuden jälkeen enää asumaan toista pariakymmentä vuotta pienessä laatikossa. Näiden asutusalueiden pihat ovat aivan onnettomia. Ei täällä voi edes hengittää rauhassa. Ulos mentäessä parhaimmassa tapaksessa ainoastaan näet toiseen taloon menevän ihmisen. Pahimmassa tapauksessa joudut väkisin rupatella jonkun naapurin kanssa. 

Mainitsin jo aijemmin tässä postauksessa ihmisten eläimellisistä/lajityypillisestä käytöksestä. Huomaan sen, että nyt kun olen "eläimellistynyt" enemmän ja löytänyt itseäni, olen huomannut, että kaipaan omaa tilaa ja reviiriä.

Haluan tästä lähtien jakaa omaa ajatusmaailmaani uudemmalla tyylillä kuin aijemmin. En enää ajattele, että olennaista on kertoa, mitä Iiron kanssa ollaan tehty viikossa. Se ei ole mielestäni yhtään olennaista. Tahdon jakaa enemmänkin arvojani ja ajatusmaailmaani. Tahdon ajatella julkisesti, jotta edes yksi ihminen saisi itselleen ajatuksia. Olen niin surullinen ja jopa vihainen siitä, että kun ihmisiltä kysyy jotakin ja he vastaavat "en tiedä", vaikka kysymykseen ei olisi edes oikeaa vastausta.

Lyhyesti siis; Tervetuloa toivottavasti loputtomalle matkalle ajatuksiini ja elämääni! En tahdo vain katsoa vierestä, kuinka maailma tuhoutuu, ilman, että tekisin asialle yhtään mitään. Meillä on hieno maailma käsillä ja mahtavat raaka-aineet, joita käyttää elämiseen ja ajatteluun. Tärkeimmät raaka-aineet eivät löydy koulukirjoista tai yliopistoista, vaan ne löytyvät sinusta itsestäsi, kunhan vain hoksaat sen. Muu on vain ylimääräistä plussaa.

Maastakäsittelyn tärkeys

Usein, kun puhutaan maastakäsittelystä ihan hajoitusmuotona eli että varta vasten mennään esimerkiksi kentälle maastakäsittelemään, tulee ilmi niitä ihmisiä, joiden mielestä se on turhaa. Niitä joiden mielestä maastakäsittelyä tapahtuu riittävästi, kun talutat hevosta paikasta A paikkaan B. Niitä jotka maastakäsittelevät päähänpistomaisesti muutaman kerran vuodessa.

Todellisuudessa minä olen erittäin vahvasti sitä mieltä, ettei se todellakaan riitä. Ei siis todellakaan.

On hullua, että ihmiset tuntevat hevosensa selästä käsin, koska ratsastavat niin paljon, mutta maastakäsin ei niinkään. Maastakäsittelyksi ei riitä muutaman kerran vuodessa vähän leivän kanssa pysähdysten ja peruutusten teko. Maastakäsittelyä täytyy tehdä säännöllisesti. Silloin opit huomaamaan kehitystä hevosen ja sinun välisessä suhteessa.

Postauksen kuvat on ottanut Sanna Niemelä-Greus.

Janoa tietoa ja halua oppia, mitä hevonen milläkin tarkoittaa. Hevosen täytyy myös oppia, mitä sinä tarkoitat. Jos alat ihan yhtäkkiä räpsyttämään ohjilla tai riimulla laineita, ei hevonen sitä välttämättä ymmärrä. Jos joku toinen hevonen on sen joskus ymmärtänyt, et voi olettaa, että käsissä oleva hevonen ymmärtää sen myös. Et voi käyttäytyä kuin räpsyttely olisi jokin yleinen taito hevosen ja ihmisen välillä. Kokemuksesi räpsyttelystä ei siirry hevoselle, jolle sitä ei ole ikinä tehty. Et saa suuttua hevoselle, koska ei ole sen vika, ettei sille ole opetettu ihmisen omaa tilaa. Tilanne, jossa räpsyttelet ohjia tai narua voi olla hevoselle aina erilainen. Se ei välttämättä kovin nopeasti osaa yhdistää sitä siihen, että se on sinun tilassasi ilman, että haluat. Ei hevonen räpsyttele toiselle hevoselle käsiä yhteen tai aja talikolla. Meidän täytyy joskus tulla hevosia vastaan ja yrittää edes vähän puhua hevosen kieltä. 

Minä itseoppineena puhun tällaisessa tilaneesta hevosta omalla kehollani. Yritän nostaa energiani ja huokua "mene pois!" energiaa. Astelen hevosta kohti niin kyyryssä kuin tarvii ja pyrin parhaani mukaan matkimaan hevosten varoittelua.

Minä olen sitä mieltä, että meidän täytyy ensin oppia puhumaan hevosta ja sitten vasta opettaa hevosta puhumaan meitä, jonka jälkeen voimme kulkea yhdessä kultaista keskitietä. Kultaiseen keskitiehen voi kuulua esimerkiksi ihmisen kielellä tietystä sanasta pysähtyminen ja hevosen kielellä se, että molemmat antaa hetkeksi toisilleen tilaa. Tai esimerkiksi se, että ihminen antaa hevosen rauhassa laskea stressitasoja, jotka ovat nousseet pintaan vaikkapa uuden asian yhteydessä. Hevosethan ovat aika rauhallisia eläimiä laumassa. Ei ne hirveästi tee. Kun hevosia seuraa ne saattaa pienen ajattamisen jälkeen jo alkaa lipomaan ja käsittelemään juuri tapahtunutta asiaa. Kuvittele, mitä kaikkea esimerkiksi ratsastaessa pyydät hevoselta ja kuinka vähän se saa käsitellä niitä.

Hevonen tarvii aikaa. Hevoset antavat meille paljon ja ne tekevät meidän eteen aivan älyttömästi. Ne hyväksyvät sen, että niiden selkään kavutaan ja ne laitetaan menemään jos minkälaisessa asennossa. Sen takia minun mielestäni on erittäin tärkeää, että hevosta palkataan positiivisella vahvisteella, JONKA EI TARVITSE OLLA RUOKAA.

Tähän väliin haluan kertoa, kuinka raivostun siitä, kun puhutaan hevosten karkittamisesta tai palkkapussia nimitetään karkkipussiksi TAI hevosen sanotaan tekevän asiat tikkari suussa. Voi terve, (yleensä) aikuiset ihmiset, käyttäytykää. Emme me positiivisen vahvisteen ihmiset ala nimitellä negatiivista vahvistetta armottomaksi pakottamiseksi, vaikka joku niin voi ajatellakin. En ole kuullut ainakaan tällaista. Toki varmasti jokaisessa joukossa on joku huonosti käyttäytyvä yksilö.

Mutta ihan oikeasti. Te jotka ette maastakäsittele; ottakaa edes kuukauden ajaksi hommaksi maastakäsitellä kerran viikossa. Silloin kun hevosella olisi vain vapaapäivä, mitä jos menisit edes vartin ajaksi hevosen kanssa maastakäsittelemään. Anna mielikuvituksen laukata oikein kunnolla. Ota maastakäsittelyyn mukaan ihan mitä tahansa talliltasi löydät. Se voi olla esimerkiksi puunrunko tai parhaassa tapauksessa puomi. Se voi olla jokin lumipaukku tai tötterö. Voit lisätä maastakäsittelyyn ihan mitä ikinä keksit.

Ei sen maastakäsittelyn tarvi aina olla pysähtymistä ja peruuttamista sekä varta vasten oman tilan harjoittamista. Oma tila voi tulla hevoselle tutuksi pikku hiljaa harjotusten yhteydessä. Harjotelkaa puomeille menoa, siellä pysähtymistä ja peruuttamista. Kaikkea pientä kivaa, joka lisää yleisesti hurjasti sun mahdollisuuksia ohjata hevosta. Opetelkaa puomien väliin pysähtymistä ja paikallaan seisomista. Paikallaan seisominen voi olla aluksi vain 10s. Jossakin vaiheessa se voi olla vaikka viisi minuuttia. Anna maastakäsittelylle mahdollisuus. Lupaan, että se aukaisee ihan uuden maailman sun ja hevosen välille. Näet hevosen ihan uusin silmin. Muista kehua. Muista kannustaa. Muista olla sekä itsellesi ja hevosellesi armollinen. Kaikkea ei opi heti eikä pidäkkään oppia. 

Kun maastakäsitellessä sekä ihminen että hevonen kunnioittaa toistensa tilaa, voi siirtyä erilaisten asioiden siedättämiseen. Ne voi olla ihan "pöljiä" asioita, kuten ilmapalloja. Minä ajattelen, että on kivaa ja turvallista toimia hevosen kanssa, kun hevosen on siedättänyt vaikka mille ja opettanut hevoselle, ettei uusia asioita tarvitse heti automaattisesti pelätä.

Liian usein puhutaan ihmisen omasta tilasta ja siihen yhdistetään älytön narun heilutus. Omaa tilaa voi harjoitella tosi yksinkertaisilla asioilla. Jos pysähdyt ja hevonen vain jatkaa, voit peruuttaa sitä. Korjaa hevosen toimintaa. Se voi olla pitkäkestoista työtä, jos sen tahtoo tehdä mahdollisimman hienovaraisesti. Ja aina ei edes voi ottaa hevosta heti naruun. Joskus täytyy vain ensin harjoitella läsnäoloa ja sitä, että olette yhdessä samassa tilassa ja tilanteessa. Joskus kun hevonen ajaa sua pois niin tottele sitä. Se on hevosen pyyntö. Tämän myötä hevonen voi myös alkaa arvostamaan sun pyyntöä. 

Jos taluttaminen on ongelmallista ja hevonen vaikkapa pysähtyessä jatkaa ja tekee pienen kaaren sun ympärillä, voit yrittää sinnitellä sinne aidatulle alueelle asti. Siellä voit päästää hevosen irti ja yrittää tulkita ja keholla paineistaa hevosta. Kokeile mitä mistäkin tapahtuu. 

Joskus voi olla niinkin huono tilanne, että hevonen ei yksinkertaisesti tee yhtään mitään. Mutta tässä tilanteessa älä lannistu. Yritä ymmärtää, miksi hevonen käyttäytyy näin. Se voi johtua esimerkiksi siitä, että hevonen on jollain tapaa opitusti avuton ja se taas voi johtua siitä, että hevonen on lopettanut vuorovaikutuksen, koska siitä ei ole ollut mitään hyötyä. Tässä tilanteessa voi olla paljon työtä edessä. Tällöin kaikki eleet on todella toivottuja. Hevonen voi alkaakin yhtäkkiä olemaan "ilkeä". Se saattaa purkaa olemattomuuttaan patoutuneiden tunteiden johdosta ilkeästi tai aggresiivisesti. Älä taistele vastaan, anna hevosen käsitellä sen tunteita. Ole yhteydessä ammattilaiseen, joka arvostaa hevosen tunteita. Älä ole yhteydessä "ammattilaiseen", joka haluaa tukahduttaa hevosen tunteet. 

On ihan tuore tapaus, jossa pitkään väistin yhtä hevosta juuri kuin hevonen väistäisi toisen luimiessa ja uhkailessa. Kiiruhdin ripeästi pois alta. Tämä hevonen ei aluksi yhtään arvostanu mun pyyntöä pois mun tilasta. Nykyään meillä menee jo paljon paremmin. 

Ei hevonen halua saada selkäänsä.

Hevonen haluaa, että sitä ymmärretään. Sen käytökselle on aina jokin syy. Se syy on se, että sillä on asiaa. Se tahtoo vaikuttaa ja sillä pitäisi olla mahdollisuus vaikuttaa. Et voi olettaa, että hevosen pitäisi kunnioittaa sinua, jos sinä et kunnioita hevosta.

Pienillä asioilla voit vaikuttaa. Älä vain marssi karsinaan vaan anna hevosen huomata, että tulet sen karsinaan, sen tilaan. Hyvin käsitelty hevonen väistää ihmistä ja ihmisen omaa tilaa viimeiseen asti. Iiro tekee kaikkensa, ettei se joudu juoksemaan ihmisen päältä, jos esimerkiksi siivotessa jokin hevonen rupeaa ajattamaan sitä meitä kohti. Maastakäsittely lisää kaikkien yleistä turvallisuutta.

Kommunikointi Iiron kanssa

 Olin ensin tekemässä postausta siitä, mitä kaikkea olen oppinut Katariina Alongin Hevonen, Opettajani -podcastin myötä. Asiaa kuitenkin tuntuu olevan niin sairas määrä, että siitä tulisi kokonaisuudessaan todella sekava teksti. Tästä johtuen voisin kirjoittaa muutaman postauksen, joissa käsittelen asioita, joita olen oppinut tai sisäistänyt. Tämä seuraava on siis tietynlainen johdanto tähän postaukseen. Kopioin tämän suoraan siitä sekavasta postauksesta, jonka olin aluksi julkaisemassa.

"En todellakaan ole ainut ihminen, kehen Katariina Alongin Hevonen, Opettajani -podcast on tehnyt suuren vaikutuksen. Olisin paljon erilaisempi ihminen ilman tätä podcastia. Siispä haluan kertoa, kuinka tämä podcast on vaikuttanut minuun. Mielenkiintoista tästä tekee se, että aloitin podcastin kuuntelemisen vasta vähän Iiron tulon jälkeen. Olin jo aijemmin kesällä aloittanut ensimmäistä jaksoa, joka käsitteli Katariinan ensimmäisiä hevoskokemuksia. En kuitenkaan kuunnellut sitä edes loppuun. En tarkalleen tiedä miksen. Taisin ajatella, ettei mua kiinnosta kenenkään randomin hevostarinat (koomista sinänsä, koska nyt janoan lisää ja lisää Katariinan juttuja, varsinkin Little Lovesta). Ajattelin myös, että kuinka tämä podcast voi olla niin hehkutettu, jos sisältö on tämmöstä. Kun tälle podcastille antaa pikku rillin, se vie koko käden. Toivoisin, että joka ikinen hevosihminen kuuntelisi joka ikisen jakson tästä podcastista."

Iiron ensimmäisiä päiviä meillä elokuussa 2020. Kuvassa Iiro, Helena ja minä. Kuvan on ottanut Janne Greus.

Haluan tänään puhua siitä, kuinka podcast on herkistänyt ja opettanut mua, ei pelkästään hevosten kanssa, vaan myös ihmisten ja muiden eläimien kanssa. Joka ikisestä jaksosta oon oivaltanut paljon asioita ja en enää edes osaa erotella, mitä olen mistäkin oppinut. Tuntuu, että olisin ollut ihan kuutamolla ja täysin tietämätön hevosista ennen Iiron tuloa, vaikka koin ennen tietäväni paljon kaikkea oleellista. Ennen Iiroa mun herkkyys ja asenne Antsaa kohtaan oli tulosta kommunikoinnista Antsan kanssa. Tein niin kuin tuntui parhaimmalta, mutta mulla ei ollut mitään suurempaa tietoa oikeastaan mistään. Tai no pakkohan mulla oli olla, mutta se oli enemmänkin sellaista mututuntumaa ja lähtöisin omista tuntemuksista.

Käytän nykyään todella paljon "sisäistä ääntä". En välttämättä hirveästi puhu Iirolle, koska käyn paljon keskustelua Iiron kanssa mun sisällä. En voi edes sanoa, että kävisin Iiron kanssa keskustelua mun pään sisällä, koska tuntuu kuin oltaisiin jossakin ihan omassa pilvessä. Ei tunnu, että me puhuttaisiin mun mielessä tai että kuvittelisin asiat. Odotan ja kuuntelen, että saan Iirolta tunteen, joka kehottaa mua esimerkiksi jatkamaan jotakin kesken olevaa harjoitusta, josta ollaan pidetty taukoa.

Yleisesti oon muutenkin kasvanut paljon podcastin myötä. Ajattelen, kuuntelen ja "tunnustelen" sisintäni sekä ulkopuolisia tekijöitä paljon enemmän. Kokonaisuudessaan musta on tullut podcastin myötä parempi ihminen. Oon potenut (ja poden usein edelleen) suurta ihmisvihaa ja -raivoa, mutta ymmärrän koko ajan ihmisiä ja heidän toimintaa paremmin, koska oon oppinut ymmärtämään hevosia herkemmin ja paremmin. Tuntuu, että hevoset on mun koko elämä ja ne rakentaa mun sielun.

Iiron kanssa ensimmäisellä yhteisellä viikolla. Kuvan on ottanut Helena Greus.

Podcast on edes auttanut paljon mun ajattelutaitoa ihan yleisesti ottaen. Osaan tuoda itseäni paremmin esille. Osaan myös tarkastella asioita eri näkökulmista ja osaan purkaa asioita pieniin osiin, kuten nyt vuoden vaihtuessa Iiron kanssa. Toki tähän suuressa osassa oli myös Toimiva hevonen -näin onnistut--kirja, josta itse asiassa kuulin podcastin kautta eli tämäkin taito on peräisin podcastista. Osaan myös kyseenalaistaa asioita paljon paremmin. Syksyllä kyseenalaistin todella voimakkaasti kaikkea hevosen käsittelyyn liittyvää. Mun mielestä ratsastaminenkin tuntui todella epämiellyttävältä ajatukselta tai ylipäätään hevosen käskeminen. Tätä helpottaa nykyään se, että koen enemmänkin pyytävän ja kehottavan kuin käskevän. Nyt kuitenkin alan nousta kyseenalaistamisen kuopasta kuopan reunalle, josta voin tarpeen tullen silmäillä kuopaa uudelleen ja uudelleen.

Kiinnostun koko ajan vain enemmän ja enemmän hevosista. Haluan tietää niistä enemmän ja enemmän. Haluan vaan voimakkaammin ja voimakkaammin viettää mun koko elämän hevosten kanssa ja elää hevosille. Nään koko ajan hevosissa enemmän ja enemmän asioita sekä koen ymmärtävän eleitä voimakkaammin ja paremmin. Kiinnitän paljon huomiota eleihin. Haluan etsiä vastauksen siihen, miksi Iiro lipoo huuliaan, miksi se mälvää suullaan tai miksi se lepuuttaa jalkaa. Pyrin lukemaan Iiroa niin hyvin kuin suinkin osaan. Uskon, että tämä on kehittänyt meidän välistä suhdetta todella paljon. Tuntuu kuin Iiro olisi ymmärtänyt, että me nähdään ja huomataan sen eleet. Tuntuu kuin Iiro tietäisi, ettei mikään ele ole meidän mielestä turha, vaan kaikilla eleillä on jokin viesi. Analysoin jatkuvasti Iiron toimintaa ja osittain siksi tykkään tehdä teksitettyjä videoita, joissa suurimpiin eleihin kerron omia ajatuksia.

Syyskuussa 2020 Iiron ja Helenan kanssa. Kuvan on ottanut Janne Greus. Kun katsoo näitä kuvia, tuntuu oudolta ajatella, että kuvissa on Iiro. Siitä huokuu niin erilainen energia.

Kuten mainitsin jo, tuntuu kuin Iiro olisi ymmärtänyt, että meidän kanssa todellakin kannattaa elehtiä, koska niistä eleistä on todellakin hyötyä. Osa on varmaan jo lukenut Instagramista, kun kerroin, mitä meille kävi kentällä. Iiro ja Helena olivat hetken ravanneet maastakäsin, kunnes Iiro yhtäkkiä alkoi jumimaan, laskeskelemaan päätä, lipomaan huulia ja räpsyttelemään silmiä voimakkaasti sekä myös laittamaan korvia sivuille. Hoksasin vähän verta Iiron vasemmassa takajalassa. Katsoin heti, mikä jalan tilanne oli. Vuoto oli jo tyrehtynyt eikä Iiro millään tavalla reagoinut huolestuttavasti jalan tutkimiseen. Kunhan Iiro lähti siitä sitten meidän opastuksesta liikkeelle, kipueleet katosivat taivaan tuuliin. Ihan niin kuin Iiro olisi halunnut ilmoittaa haavasta, joka oli niin pieni, että hyvä kun edes löysin sen.

Iiro myös toimii puheella ja joskus jopa ajatuksella tosi hyvin. Lisään loppuun videon, jonka tein tältä päivältä, kun harjoteltiin kaulanarun kanssa. Kysyn/kehotan videossa Iiroa käytävälle ääneen ja Iiro tulee käytävälle. Ufoa, niin ufoa. En muista olenko aijemmin tätä seuraavaa juttua kertonut. Jos olen niin kerrotaanpa uudelleen. Laitoin tässä joitakin viikoja sitten Iirolle suitset päähän onnistuneesti. Iiro kuitenkin käveli jostakin syystä karsinaan eikä tullut sieltä pois. Tunsin, että voisi olla hyvä ottaa vain suitset pois ja jättää sen homman osalta tälle päivälle eikä lähteä ulos. Heti kun otin suitset Iirolta pois, mut valtasi kiitollisuuden tunne. Haluan uskoa (/uskon), että tämä tunne oli peräisin Iirolta, koska olin kuunnellut sen toivetta olla lähtemättä ulos. Hommat jatkui tämän epäonnistuneen ulos menon jälkeen hyvin. 

Kuvan on ottanut viime viikolta Helena Greus.

Kommunikointi arjessa on meillä aika huomaamatona. Meillä onnistuu asiat oikeasti  kokonaisvaltaisesti aika hyvin. Ymmärretään päivä päivältä enemmän toisiamme. En enää samalla tavalla pelkää virheitä kuin ennen. Tiedä sitten, jos se johtuisikin Iiron lähettämästä tunteesta mulle, että virheet on ok eikä maailma kaadu näihin sun tekemiin virheisiin. *tähän nyt sellanen alien emoji*

Iiro on myös tosi ilmeikäs hevonen. Sen perus ilme on huojentavaa katsotavaa, koska se ei näytä siltä, että sillä olisi asiat kovin huonosti. Tilanteen tullessa Iiron silmistä näkee paljon. Joskus ne ovat huolestuneet, joskus uteliaat ja joskus taas pelokkaat. Iiron valkuaiset eivät kuitenkaan enää näy yhtään niin usein kuin ennen, mikä lienee ihan hyvä juttu.

Iiron jännittyneeseen/huolestuneeseen ilmeeseen kuului vielä syksyllä valkuaiset. c. Ponivalo

Tässä kuva Iirosta viime viikolla, kun oltiin lähdössä kävelylle. Ei yhtään niin jännittynyt olemus kuin syksyn kuvissa. Kuvan on ottanut Helena Greus.

@pieniprinsessaponi kirjotti julkaisuunsa seuraavasti: " Kannattaa kuunnella hevosen kuiskausta ettei sen tarvitse huutaa". Tämä on mun mielestä niin älyttömän hyvin sanottu. Me Iiron kanssa ollaan onneksi siinä tilanteessa, että kuiskitaan lähes koko ajan. Ei meillä ole tarvetta korottaa kuiskimista huutamiseen. On äärettömän tärkeä välillä suorittamisen keskellä pysähtyä kuuntelemaan ja tuntemaan. Suorittamisen yhteydessä saattaa unohtua kuunnella, mitä toisella on sanottavana tai miltä toinen tuntuu. 

Asiat, mitkä ovat ennen tuntuneet Iiron kanssa mahdottomuudelta, kuten ratsastaminen, tuntuvat nykyään mahdollisilta. Mikään ei tunnu mahdottomuudelta. Kaikki tuntuu mahdolliselta, kunhan vain kuunnellaan ja arvostetaan toisiamme. Iirosta on ihan yhtäkkiä tullut mun silmäterä. En tiedä milloin se on tapahtunut, mutta on kuitenkin tapahtunut, ehkä sillä on kaikista eniten merkitystä. Mielenkiinnolla odotan, mihin me tullaan päätymään.

Linkki videoon

Iiron kanssa on nyt tärkeää suunnitelmallisuus ja tavoitteet

 Ollaan edetty Iiron kanssa siihen pisteeseen, että hoitaminen alkaa luonnistua jo oikein mukavasti, joten katseen voi suunnata eteenpäin, kuten ollaan jo vähän tehtykin. Ollaan alettu liikunnallisesti kouluttamaan ja harjoittamaan Iiroa. Ollaan treenattu ravia ihan vain ravuuttamalla, mutta myös puomien ylittämisellä. Oon myös alkanut uudelleen opettelemaan Iiron kanssa maastaratsastamista. Ollaan myös onnistuttu käymään pienillä kävelyillä. Keskiviikkonakin käytiin Iiron kanssa kahdestaan 700 metrin lenkki alle 20 minuuttiin. Iiro liikkui hyvin, kun vahvistin sitä ruokapalkalla, kuten aina. Se oli rauhallisella tavalla jännittynyt (ennen se olisi tässä tilanteessa varmaan jähmettynyt, koska ulospäin sehän silloin juuri saattaa näyttää "rauhalliselta"), sillä se liikkui hyvin, mutta säpsähti puskassa olevaa ihmistä ja räpättävää pressua. Iiro vastasi melkein loistavasti mun omaan liikkumiseen. Iiro pysähtyi mun pysähtyessä ja lähti tosi hyvin meidän mittakaavassa mun liikkeen matkaan!

Ollaan harjoteltu myös käytännönasioita, koska olisi mahtavaa, jos Iiro olisi koulutettu käytännöllisesti hyvin. Ollaan harjoteltu ahkerasti paikallaan seisomista niin, että jätetään naru tai liina Iiron eteen maahan ja siinä Iiron pitäisi sitten seistä.  Lauantaina laitoin Iirolle päitset päähän ja heitin narun maahan, kun lähdin käymään satulahuoneessa. Ajattelin jo, että nyt se Iiro lähti liikkeelle ja säntäsin katsomaan käytävälle, jossa Iiro korvat hörössä odotti mua aloillaan. 

Mun mielestä kaikki käytännön opettelu on tärkeää ja mielenkiintoista. Hyvä pohjatyö näkyy aina positiivisesti uuden opettelemisessa. Iirolla on taipumusta ennakoida meidän pyytämisiä, joten on Iirollekin hyvä, että opetellaan esimerkiksi ihan vain sitä seisomista. Kun ollaan harjoteltu ympyrälle lähettämistä, ollaan saatettu hetki vain seisoa Iiron vierellä, jotta se ei oppisi ennakoimaan ja jotta sen ennakoiva käyttäytyminen ei saisi vahvistetta siitä, että ennakoiminen olisi sallittavaa, esim. lähtemällä ympyrälle ennen pyytämistä. Toki ihan positiivista, että Iiro ennakoi, koska sehän tarkoittaa sitä, että se tietää mitä ollaan tekemisissä ja osaa sen. Koen kuitenkin, että ennakointi lisää jännittynyttä ilmapiiriä ja kiirettä. Itsehän tavoittelen mahdollisimman seesteistä ilmapiiriä.

Tätä postausta kuvittaa mahtavat Siirin ottamat kuvat lauantailta eli c. Ponivalo

Koska ollaan nyt päästy yhteen meidän tavoitteista; hoitaminen onnistuu hyvin, on aika alkaa suunnittelemaan tulevaa, jotta ei käy niin, että pilataan tekemättömyydellä ja omalla hukassa olemisella saavutamamme. On paljon helpompaa toimia, kun tietää, mitä tehdä seuraavaksi. Aloitetaan helmikuussa uuden rungon noudattaminen. Tarkoitus on joka kuukausi kasata opitut jutut ja suunnitella tavoitteet seuraavalle kuukaudelle. Helmikuulle olen pyöritellyt ajatusta siitä, että viikossa olisi "psyykkistä(?)" harjoittelua x2, fyysistä harjoittelua x2, pööpöilyä x2 ja yksi kerta jäisi vapaasi käytettävästi. Viikon alussa tehtäisiin joustava suunnitelma, että minä päivinä harjoteltaisiin esim. fyysisesti. Ei valmiiksi lyödä lukkoon esimerkiksi, että "Tiistaina on fyysistä harjoittelua ja tällä kertaa juoksutusta!". Jos Iiro ei tiistaina tuntuisi siltä, että kannattaisi työskennellä liinan kanssa, voitaisiin treenata kunnolla peruuttamista tai puomeja tai intervalli tyylisesti harjotella ravissa yhdessä maastakäsin tai ihan mitä vaan muuta fyysistä mitä keksittäisiin. Tämä tuo jo liikkumavaraa suunnitelmille ja tilaa kuunnella Iiroa. Jos tiistaina kuitenkin olisi vaikka kunnon myräkkä ja Iiro olisi liian jännittynyt fyysiselle toiminnalle voisimme vaihtaa perjantaina (kuvitteellsiesti) olevan pööpöilyn ja tiistain fyysisen harjoituksen paikkoja, jolloin viikkoon sisältyisi suunnitelman mukaisesti tietty määrä tiettyä osa-aluetta.

Psyykkinen harjoittelu helmikuun kohdalla tarkoittaa työstämistä Iiron mielelle vaikeiden asioiden kanssa, kuten tällä hetkellä ratsastamisen ja vielä enemmän tällä hetkellä selkään nousemisen kanssa. Fyysistä harjoittelua voisi helmikuussa olla esim. kävely, hangessa kahlaaminen, raviharjoitukset tai puomit. Pööpöily voi olla teille osalle jo tuttu käsite, mutta se on yhdessä oloa ja hengailua. Silloin jätetään liinat ja muut vaatimukset talliin ja oleillaan esimerkiksi kentällä virikkeiden parissa.

Vilmaa (@nietostellen) seuraavat saattavat tietää, että Iirolla on ajettu häntä kiinni ja Iirolla on ollut taipumusta potkia kärryillä. Kerran Iiro olikin osunut Vilmaan niin, että Vilma oli pudonnut kärryiltä. Iirolla tuntuu siis olevan aika voimakkaita reaktioita ajamiseen. Meillä ei ole mikään tarve laittaa Iiroa kärryjen eteen. Olisi silti mielenkiintoista joskus ohjasajaa ja tehdä erilaisia ajotyyppisiä harjoituksia. En todellakaan osaa sanoa milloin. Se voi olla vaikka viiden vuoden päästä, mutta kuitenkin. Voitaisiin esim. totuttaa Iiroa joillakin uimakellukkeilla tai muilla vastaavilla aisoihin ihan vain sen takia, että käsiteltäisiin sitä ajohommaa ja opittaisiin toisistamme lisää.

Unelmoin siitä, että voisin kasvattaa joskus hevosia työkäyttöön omaan tarkoitukseen. Iirosta ei taida olla vetämään puita metsästä, mutta Iiron kanssa voi olla loistava harjoitella asioita, jotka olisi työhevosten kanssa pohjatyötä. Voin käyttää tämän ajan, jolloin mulla ei vielä ole sitä mahdollisuutta kouluttaa hevosta työhevoseksi siihen, että harjoittelen Iiron kanssa pohjatyöskentelyä. Iiron kanssa ei tarvitse edetä koskaan siihen vaiheeseen, että sille voi laittaa perään jonku työkoneen, joten ei yhtä todennäköisesti tule ylilyöntejä kuin jos Iirolle olisi tavoitteena saada jotakin perään eli saisin rauhassa vielä vuosia harjoitella pohjatyötä ennen tosi toimia.

Yleisesti ottaen en halua olla mukana maailman globalisoitumisessa ja jatkuvassa modernisoitumisessa yhtä lailla kuin ilmeisesti muut ovat. Haluan käyttää aikani siihen, että kaadan itse omat puut ja haen ne puut metsästä itse kouluttamalla hevosella, johon ei ole tarvinnut investoida kymmeniä tuhansia euroja ja ottaa lainaa. Se hevonen tarvitsee vain huolenpitoa ja aikaa (toki myös sitä rahaa). Haluan käyttää aikani siihen, että voin halutessani käydä hevosella vaikka kaupassa tai muilla asioilla. 

Haluan mennä ajassa sen verran taaksepäin, että elättäisin itse itseni; mun työ olisi kotona ja olisin riippuvainen oman maan tuotoista. Toki tahtoisin samaan aikaan olla sisällöntuottaja ja jonkin näköinen yrittäjä, mutta eläisin omaa elämääni asuen omalla tilalla maalla. Haluaisin elää niin, ettei mun tarvitsisi ajatella sitä, kuinka pilaan maailmaa siinä missä kaikki muutkin. Kun maailma on pilalla ilmastollisesti tai globalisoituen, voisin hymyillä oman elämäni ja maani kanssa. 

Koen myös olevani todella suomalainen ja isänmaallinen. Mua pelottaa, että suomalainen kulttuuri kuolee ja ihmiset sulkee silmänsä meidän historialta. Pelkään, että murteet ja Suomen luonne kuolee sukupuuttoon. Pelkään sitä todella kovasti. Puhun todella mielelläni Oulun murretta (äitin mielestä mulla on ihan oma murre...) ja vältän englannin tuomista meidän omaan kieleen. Huomaan jo valitettavasti käyttävän joidenkin suomalaisten sanojen tilalla englannin kielisiä sanoja, mutta ehkä tämä tästä.

Yläasteella olin varma, että menen inttiin, mutta ei se enään tunnu mun jutulta. Mun jutulta tuntuu jo pitkälle yli toista vuotta se, että herään päiviin sen takia, että huolehdin omasta maasta ja "omistani". Omiini kuuluu mahdollinen perhe (ällöttävä sana, tuntui hirveältä kirjottaa se. Jos saisin nii laittaisin tähän sen oksennusemojin), hevoset ja muut eläimet, kuten esim. lampaat, lehmät, kanat, koirat, kissat ja ihanat kanit. Mikään ei olisi hirveän suurta. Tahtoisin pienen määrän näitä jokaista eläintä, sillä haluaisin, että jokaiselle eläimelle riittäisi yksilöityä aikaa. Ennemmin omistan kolme lehmää, jotka ehdin (tarvittaessa) itse lypsämään kuin että omistaisin 30 lehmää, jotka kävisivät robotissa lypsyllä, koska en itse kerkeä muilta hommilta.

Rypiessäni lukiossa ensimmäisen vuoden syksyllä, sain idean jostakin omasta ponitallista. Pikku hiljaa aloin ajattelemaan, kuinka ois hauska aurata piha hevosella. Jossakin vaiheessa aloin rytinällä ajattelemaan päivittäin mun unelma elämää maalla asuen oman onnensa varassa. Se olisi niin siistiä. On eräs paikka, jossa haluaisin todella kovasti asua. Oon heittänytkin (puoliksi, hehheh) vitsiä siitä, että hirtän itseni, jos en pääse asumaan sinne. Ei tarvi tehdä minusta mitään huoli-ilmotuksia, koska viittaan "siviilissä" usein kaikkeen "synkkään". Olisihan se koomista, jos hirttäytyisin jonku tietyn asuinpaikan takia samaan aikaan, kun muut hirttäytyvät konkurssien, erojen tai mielenterveysongelmien takia.

Maailman painosta johtuvan ahdingon potemisen keskellä oon opetellut innostumaan ja lumoutumaan pienistä asioista, kuten leijailevista lumihiutaleista. Tässä välissä pakko sanoa, että en ole missään psykoosissa ja en (aina) käyttäydy lumihiutaleiden keskellä samallailla kuin Harry Potter elokuvissa Luna Lovekiva, joka näyttää kuin olisi koko ajan jossakin huuruissa. Manittakoon myös se, etten ole kirjoja lukenut, joten en tiedä onko Luna oikeasti niin piripään oloinen.

Niin mikähän tämän postauksen tarkoitus oli? Kai tämä oli jokin ajatuksien purkaminen. Tärkein ja teille kiinnostavin seikka taisi kuitenkin olla tuo, että aletaan todenteolla harjottelemaan Iiron kanssa asioita suunnitelmallisesti. Ehkä toivottavasti tulevaisuudessa kuulette, kuinka olen muuttanut maalle. Sitä ennen kuitenkin on paljon tehtävää. Ehkä olisi suotavaa käydä lukio loppuun ja hankkia jokin ammatti, joka edesauttaisi mun tavotteita. Ja ai niin, en kannusta ketään ajattelemaan asioita itsetuhoisesti.

Loppuun vielä laitan videon, jonka tein viime vuodesta YouTuben puolelle. On outoa ajatella, että vuoden vaihteessa me oltiin vain tallissa, sillä lauantaina Siirin käydessä kuvaamassa, Iiro eteni rohkeasti jännittämisestä huolimatta. Jännittäminen ei tunnu enää ylitsepääsemättömältä ja toimintakyvyttömältä.

Kiitos kaikesta Lucifer III

 En koskaan ole ollut mukana hevosen lopetuksessa tai joutunut suuremmin edes käsittelemään koko aihetta. Toki silloin kun kävin vielä harrastetallilla, ehti reilu viiden vuoden aikana yksi jos toinenkin hevonen lähteä lopetettavaksi. Se kuitenkaan ei ollut muuta kuin hetkellisesti pysäyttävää. Seuraavan kerran tallille mentäessä, se kyseinen hevonen ei vain enää ollut siellä.

Luspen lopetus on ollut tiedossa jo yli puoli vuotta tai voisi sanoa myös, että vajaa vuoden. En halua tarkemmin kertoa, että miksi tai miten Luspe lopetettiin, sillä en koe sen olevan olennaista. Postauksen tarkoitus on muistella tätä maailman moninta ponia ja kertoa, mitä kaikkia kommelluksia sen kanssa on tapahtunut.

Luspen kanssa viime lauantaina. Kuvan otti Riina.

Palataan ihan ensiksi vuoteen 2013. Olin aloittanut ratsastuksen islanninhevosilla vaellustallilla jo vuonna 2010. Ne hevoset olivat todella, siis todella, rauhallisia eikä niiden kanssa koskaan sattunut mitään. Olin samana vuonna (eli 2010) tutustunut Sofiaan. Meidän paikkakunnalla aloitti upouusi pihattotalli ensin pienimuotoisen toiminnan (myöhemmin kasvoi luonnollisesti isommaksi). Sofia oli käynyt tutustumassa talliin ja kerran Sofian huoneessa saatiin loisto idea, että lähtisin sinä iltana sen mukaan tallille, koska Sofia oli menossa liikuttamaan Luspea. Sain tallinomistajalta luvan liikuttaa Rontti nimistä russponia. En ollut koskaan ratsastanut täysin itsenäisesti tai edes laittanut hevosta valmiiksi ihan itsekseen. Siinä me sitten Sofian ja ponien kanssa värkättiin satulavöitä yms. Ratsastuksesta en muista paljoa mitään muuta kuin sen, että yritin hypätä Rontilla ristikon. Therve. Ei onnistunu, koska Rontti vaan pysähty ristikon eteen.

Sovin tallinomistajan kanssa, että alkaisin käymään sillä kyseisellä tallilla. Olin tällöin siis vielä 9v. Mulla on hatara muistikuva, että olisin käynyt tiistaisin tyyliin klo 17-19 muutaman kerran. Kerran esim. putsasin tallinomistajalle hevosensa varusteita varmaan jotakin valmennusta varten, joka olisi ollut seuraavana päivänä. En ollut koskaan putsannut varusteita. Kaatoin omasta mielestä liikaa öljyä rätille, joten tiputin rätin vesisankkoon eikä se yhtään kyllä auttanut öljyisen rätin tilannetta. Parastahan oli se, että öljyä ei todellakaan ollut liikaa ja hetkeä myöhemmin tallinomistaja kaatoi suoraan pullosta öljyä satulalle. Palkkioksi tästä mun suuren suuresta avusta sain ratsastaa itsenäisesti Luspella joku päivä muistaakseni 30min tai vartin. Ehkä se oli kuitekin se 30min.

Luspella oli satulassa vaaleanpunaiset jalustinhihnat, jotka oli aivan älyttömän tiukat ja vaikeat saada säädettyä. Ratsastin Luspella tuolloin ensimmäistä kertaa ja muistan, että menin sillä varmaan 10min. Tallilla oli mua pari vuotta vanhempi se legendaarinen "iso tyttö" (tiiätte kyllä mitä tarkotan, se tallin iso, vanha ja mahtava tallityttö). Luspe ei tainnut lähteä portilta mihinkään ja kun yritin ratsastaa suoraan pitkää sivua, se melko vikkelään teki u-käännöksen. Silloin tämä tallityttö antoi ohjeeksi kääntää Luspen napakasti takaisin samaan suuntaan. En saanut pyöräyttää ympyrää, vaan jos se kääntyi vasemmalle, täytyi mun kääntää se suoraan takasi oikealle. Lopulta hommasta ei tullu mitään ja ratsastus jäi lyhyeen.

Tämä kuva on jo myöhemmin kesältä 2013 ja eri satulan kanssa, mutta tuossa nuo ihan hirveät jalustinhihnat.

Kevään mittaan talleilut ja Luspella meno jatkuivat. Tipuin Luspelta ekan kerran silloin, kun kenttä oli jo vähän sulana. Menin sillä ilman satulaa kentällä. Luspen ohjien toinen pää ei ollut metallisoljella kiinni, vaan se oli kiinni vain "nahallisesti". Vaikea selittää. Käänsin Luspea ja ohja lähti kuolaimesta irti. En muista, että tipuinko jo (jaloilleen muistaakseni) tässä vaiheessa vai oliko se joku erillinen tilanne. Kuitenkin mun piti tulla selästä alas, jotta sain ohjan kunnolla kiinni.

Mää kyllä en hirveämmin nauttinut Luspella ratsastamisesta, koska Luspe oli tosi arvaamaton. Se ei ollut oikeastaan miltään kantilta kovin rauhallinen ja sen ravikin oli sellasta tikitystä, että ei kehannut ravata hirveän pitkiä aikoja varsinkaan, kun keväällä Luspelta lähti satula.

Muistan yhenkin tunnin alku kesästä, kun menin Luspella ilman satulaa. En muista pitikö meidän tehdä väistöjä vai peruuttaa, mutta muistan, kun en oikeasti olisi uskaltanut pyytää Luspea tekemään, koska tuntui, että se hyppäisi pystyyn tms. Samalla tunnilla tipuin useasti, kun tallinomistaja maastakäsin hoputti laukalle, jolloin Luspe veti älyttömän kiitoravin (siltä se ainakin tuntui) kautta laukalle. Ehkä 1 ja puoli askelta pysyin kyydissä, nekin varmaan jo sekunnin etäisyydellä tippumisesta.

Kuvassa Luspe talvella 2013, kun Sofia ratsasti sillä.

Toukokuun lopulla vuokrattiin Sofian kanssa Luspea viikonlopun verran. Meillä oli tyyliin 5h varattu liikutuksen yhteensä, joten perjantaina mentiin naapurin maneesiin irtojuoksuttaan ja -hypyttään. Ei tietenkään mitattu kavaletin ja pystyn välejä, mutta hyvin Luspe niihin mahtui. Tallin kentän pohjaa uusittiin juuri tuona viikonloppuna, joten kentällä ei voinut mennä. Käytiin molemmat ratsastamassa ainakin kerran maneesilla viikonlopun aikana. Viereisen tallin ns. "yhteistyöyrittäjä" (siis oli yhteistyössä sen vieressä olevan maneesitallin kanssa, ei "meidän" tallin kanssa) oli puhunut jotakin siitä, että kaikkea ne nuokin saavat tuon ponin kanssa tehdä. Toki jos kymmenen vuotiaat tytöt päättää olemattomilla taidoilla vähän vuokrailla maneesia ja tehdä kaikkea, mitä on nähty YouTubessa, voi jotku ajatella juuri noin.

Maneesissakin mua pelotti enkä aluksi halunnut, että Sofia päästäisi Luspesta irti, kun ratsastin sillä. Lopuksi varmaan jollakin pyhällä voimalla hyppäsin ilman satulaa Luspella sellaisia ison sokeripalan (se kavalettijuttu) korkuisia esteitä. Ratsastettiinhan me myös Sofian kanssa Luspella tandemilla. Talutettiin Luspe läheiselle metsätielle, jonka jälkeen Sofian oli hypättävä kyytiin. Tälle seuraavalle jutulle on naurettu paljon, nimittäin siinä rytäkässä tipahettiin molemmat ja koska säikähdin, että Luspe karkaa, otin sitä takajalasta kiinni. No arvatkaa mitä? Se potkas mua olkapäähän tai johonkin siihen lähettyville. Ihan niin kuin saaliseläintä voi ottaa takajalasta kiinni, jotta se ei karkaisi. Enemmän se taisi kuitenkin olla mulle refleksi tehdä jotakin Luspen karkaamisen estämiseksi. Sofialla oli onneksi ote Luspen ohjista. Kyllä me myös onnistuneesti ravattiinki muistaakseni.

Kuva on vuokrausviikonlopulta, kun Sofia säätää jotakin päitsien ja narun kanssa. Tuolloin Sofia ratsasti tallinomistajan pihalla päitsillä, kun tallinomistaja oli kisoissa. Takana näkyy myös maneesi, josta kerroin.

Luspen kanssa on lukemattomia muistoja. Haluan vielä ensimmäiseltä yhteiseltä kesältä kertoa meidän ensimmäisestä uittoreissusta, johon yllättäen taas liittyy Sofia. Tallilta parin kilometrin päässä sijaitsi ranta, joka soveltui uittopaikaksi hevosille. Sofia ratsasti Valtilla ja minä Luspella, tietenkin mentiin molemmat ilman satulaa. Tallinomistaja lähti pyörällä matkaan, mutta alkumatkan se pyöräili teitä pitkin ja me mentiin metsätiellä Luspella ja Valtilla. Tallinomistaja antoi ohjeeksi ravata, jotta oltaisiin tapaamispaikalla suunnilleen yhtä aikaa. Ongelma oli vaan siinä, että mua pelotti ravata. Mainittakoon se myös, että Luspellahan oli tosiaan pystäri, josta oli erittäin vaikea pitää kiinni. Kyllä me lopulta ravattiinkin. 

Luspen kanssa kahlailu/uiminen meni hyvin, kunnes Valtti vettä kauhoessaan ilmeisesti kauhoi vahingossa jalkaansa ohjat, jota se säikähti. Valtti teki vedessä äkkikäännöksen ja Sofia humpsahti makosasti veteen. Valtti otti hatkat ja tottakai Luspe myös. Pysyin selässä rantaan asti, joka oli täynnä isoja kiviä, joille tipuin. Luspe ja Valtti lähti todella jyrkkää mäkeä ylös suuntana talli. Tallinomistaja huusi meidät äkkiä näyttämään pahimmat haaverit ennen kuin lähti pyörällä heppojen perään, jotka onneksi isosta tiestä huolimatta pääsi ehjin nahoin tallille. Säilyttiin Sofian kanssa naarmuilla ja mustelmilla, vaikka Valtti ilmeisesti vahingossa vedessä oli kavioillaan tippuneeseen Sofiaan osunut. 

Me Sofian kanssa lähdettiin myös oitis tallia kohden ja mietittiin, että hepat on tyyliin jääny rekkojen alle. Oltiin päästy jo tämän vähän isomman tien yli, kunnes tallinomistaja tuli meitä Valtin kanssa vastaan ja nappasi Sofian taakse istumaan. Minä puolestaan taisin pyöräillä tai kävellä tallille.

"Hetki ennen tuhoa" -kuva. Tässä oltiin saatu ilmeisesti juuri harjattua Luspe ja takana oleva Valtti uittoreissua varten.

kesällä 2013 Sofian ottama kuva

Luspen kanssa tunnilla kesällä 2013. Tämänkin kuvan on ottanut Sofia.

Samainen tunti kuin ylemmässä.

Luspen kanssa kyllä oppi ensimmäisenä vuonna ihan hurjasti. Loppu vuonna pystyin laukata sillä ilman satulaa ja hypätä pieniä esteitä ilman, että olin oitis maistelemassa hiekkaa. Me maastoiltiin ja käytiin tunneilla. Meidän lähellä oli ravirata, jossa viiden vuoden aikana tuli aika monella eri hevosella/ponilla päästeltyä niin kärryiltä kuin ratsainkin, mutta arvatkaa kuka oli ensimmäinen ratsu raviradalla? -No Luspe tietenkin.

Sofia (yllättäen) ja tallinomistaja ajoivat Rontilla samalla kun minä ratsastin Luspella, jolla jo onneksi oli satula. Mentiin pimeällä otsalamppujen kanssa raviradalle, jossa muistan Luspen välillä yhtäkkiä väistelleen vesilätäköitä. Muistan, kuinka siistiä oli laukata menemään ja kuinka hyvältä tuntui, kun tallinomistaja kertoi mun kehittyneen hurjasti keväästä, jolloin alotin. Lopulta viimeisellä kierroksella Luspe jäi hyppimään pystyyn, koska ei varmaan enää jaksanut juosta. 

Tämä kuva on muistaakseni juuri siltä kerralta, kun oltiin menossa raviskalle.

Vuoden 2014 alussa oltiin tallilla Sofian sekä Riinan kanssa ja mukana taisi olla myös yksi kolmaskin sen aikainen tallikaveri. Tuolla kerralla minä ratsastin Valtilla ilman satulaa ja Sofia meni Luspella. Yhtäkkiä ratsastuksen jälkeen tallinomistaja kertoi, että Luspe lähtee takaisin omistajalleen. Riina ja tämä kolmas tallikaveri taisi lähteä mukaan viemään Luspea toiselle paikkakunnalle sen omistajan luo. 

Luspe oli tullut Ruotsista Suomeen 2009. Luspen taustoista ei oikeastaan hirveämmin tiedetä mitään. Fun fact: Luspea kutsuttiin vuonna 2013 myös Lusikaksi. Luspe oli ollut jo ennen minun selästä nakkelua aika "vikrui". Se ilmeisesti oli joskus vetänyt kärryjen kanssa jotku sessiot ja rikkonut/kolhinut autojakin.

Luspen lähdön takia itkin paljon. Aloin kuitenkin ratsastamaan muilla hevosilla, joista ei nyt sen enempää. Riinaan Luspe kuitenkin teki lähtemättömän jäljen. Riina oli myös jo aijemmin touhunnut Luspen kanssa ja oltiin käyty yhdessä tallilla, mutta alettiin kunnolla vasta kaveraamaan ja talleilemaan yhdessä vuonna 2014. Riinalla oli vuonna 2014 ehkä puolisen vuotta ylläpidossa eräs russponitamma, kunnes Riina päätti ostaa Luspen. 2014 elokuussa Riina osti Luspen ja toi sen takaisin tutulle tallille. Meidän "yhteiselo" Luspen kanssa sai siis jatkua. Olin paljon Riinan ja Luspen kanssa tallilla esim. kuvaamassa. Harvemmin itse tein Luspen kanssa mitään, koska en hirveämin välittänyt niistä sen tikittävistä askeleista. Muutaman kerran kuitenkin ratsastin Luspella ennen kuin kasvoin sille liian pitkäksi. Vuoden 2015 alussa Riina ja Luspe vaihtoi tallia, mutta silti jatkoin mukana kulkemista kuvaillen, koska meidän toinenkin tallikaveri hankki itselleen hevosen ja vei sen samalle tallille kuin Riina Luspen.

Luspe suoritti (varsinkin Riinan kanssa) tunneilla aina samoja tehtäviä kuin isot hevoset. Luspe oli tosi taitava kouluratsastuksessa pieneksi poniksi ja hyppäsi se myös metriä, kuten kuvasta näkee. Ei Riina kuitenkaan jatkuvasti hypyttänyt Luspella isoja esteitä eli taisi ne maksimi korkeudet yleensä pysyä 80cm. Luspea kuitenkin hoidettiin asianmukaisesti ja se ontui Riinalla ollessaan vain kerran hokinreijän takia, mikä oli tullut ruununrajaan. 

Riina ja Luspe uudella tallilla keväällä 2015.

Mun, Riinan ja Luspen tiet erkanivat loppu vuodesta 2015 (tai alku vuodesta 2016), kun tämä meidän yhteinen kaveri vaihtoi hevosensa tallipaikan eri tallille. En käynyt Riinan mukana enää tallilla ja Riinakin lähti opiskelemaan hevosopistoon. 2017 keväällä Riina veikin Luspen Ruotsiin ja osti Sherikanin. Samana keväänä Riina toi Sherikanin takaisin tutulle tallille, jossa kävin edelleen ja josta kaikki alkoi vuonna 2013. Kesällä Riinan pihaan kuitenkin valmistui pihatto, johon Sherikan muutti ja jonne Riina osti Antsan Sherille kaveriksi. Mun oli tarkotus aluksi siirtyä Riinalle vuokraamaan Sherikania, mutta en halunnut lopettaa Kaapon vuokraamista. Sainkin hankittua Sherille vuokraajan yhdestä mun sen aikaisesta kaverista, jonka mukana kävin pari kertaa syksyllä 2017 Antsan ja Sherin luona kuvailemassa.

Lopullisesti lopetin tällä tutulla tallilla keväällä 2018. Kesäkuussa 2018 aloitinkin Antsan vuokraamisen. Lokakuussa 2018 koitti jännittävä päivä, kun Riina lähti hakemaan Luspen Ruotsista asumaan Sherikanin ja Antsan kanssa. En tiedä kuinka hyvä muisti hevosella on, mutta Luspe haisteli ja tutki mua tullessaan paljon pidempään kuin mun kaveria, joka oli Luspelle ihan tuntematon. Luspe varmaan ajatteli, että eikö se ikinä pääse tuosta kakarasta (minusta) eroon. No eipä päässyt, tai no hetkeksi pääsikin. Luspen viimeiset vuodet se vietti Riinalla asuen Antsan ja Sherikanin kanssa. Me maastoiltiin kaikilla kolmella yhtä aikaa, koska Luspesta ei vauhti loppunut. Se oli ihan seko. Se veti ihan älytöntä kyytiä niillä sen tappijaloilla, kuten aina ennenkin. Antsa laukkasi Luspen kanssa ihan reipasta laukkaa ja jos yritteli muka lähteä ohi, Luspe paino tuhatta ja sataa lujempaa. Kuitenkin pidättelin aina Antsaa sen verran, ettei Lupse joutuisi ihan henki hieverissä juoksemaan.

Luspella ratsastaminen ei ollut ilmeisesti kovin miellyttävää, joten tottakai me Riinan kanssa keskellä mun kouluviikkoa lähdettiin vetäseen yli 400 kilometrin reissu hakemaan Luspelle kärryjä. Et sitte Riina yhtään lähempää löytäny mieluisia kärryjä. XD Toki Mymmenkin hakuun meni yli 1000 km ja 18 h, että kai tämä on joku Riinan vinkki siitä, että se tykkää istua mun kanssa autossa. Kyllä me kuiteki isompien heppojen kärryt saatiin haettua jopa vajaan 200 km reissulla.

Riinan, Luspen ja Antsan kanssa maastossa syksyllä 2019.

Luspe toimi kärryjen kanssa hyvin. Ylipäätään elämä Luspen kanssa Riinalla oli parasta aikaa Luspen kanssa, koska Luspe oli niin tyytyväinen ja vanhaan Luspeen verrattuna niin seesteinen. Ajoin välillä itekkin Luspella (samalla kun Riina meni Sherillä ja Antsa oli käsihevosena) ja se oli kyllä paljon kivempaa kuin hiekkaan lentely jatkuvalla syötöllä. Kyllä mää myös ohjasajoin, juoksutin, maastaratsastin ja -käsittelin Luspea sekä käytiin myös maastakäsin kävelyillä. Harrastettiin me myös parin kymmenen kilometrin maastolenkkejä niin, että Luspe oli meillä käsiponina. Ja ai nii käytiin me myös pulkka-ajamassa Luspella joskus.

Kuvan on ottanut Riina keväältä 2020.

Elämäni mielenkiintoisin matikantunti johtuu yllätys yllätys Luspesta. Istuttiin etupenkissä puhelimet käsissä kaverin kanssa ysiluokan keväällä 2019. Naurettiin meidän paikkakunnan Facebook ryhmässä olleelle julkaisulle, jossa ilmotettiin karanneesta hevosesta. Voitte jo varmaan kuvitella mihin suuntaan tämä juttu on menossa. Taidettiin jopa laittaa mun, Riinan ja tämän kyseisen kaverin yhteiseen Whatsapp-ryhmään, että joo haha Luspe varmaan karannut, koska se oli harrastanut sitä omalla kotipihalla. 

Yhtäkkiä mun vanha ratsastuksenopettaja aka jo useasti aijemmin mainittu tallinomistaja laitto viestiä, että onko Luspe karannut. Pienen paniikin kanssa mentiin uudestaan fb:ssä olleeseen julkaisuun ja siellähän kuvassa Luspe seisoi toisella puolella koko kylää. Siinä sitte yritettiin äkkiä sepostaa opettajalle jotakin: "meidän kaveri, poni, facebook, karannut, soittaa, mopolla, Rinalle, hakia". Opettaja kuitenkin ymmärsi heti ja oli, että: "no menkää menkää!!". 

Yritettiin soittaa Riinalle, joka nukkui (yllättävää). Oltiin, että mitä ihmettä me tehdään. Lähdettiin sitten äkkiä laittamaan mopokamppeita päälle, ja siinä yhteydessä Riina jo paniikissa soitti meille takas. Voin sanoa, että en koskaan ole ajanut mun mankilla yhtä kaoottisesti kuin tuona päivänä. Ajettiin niin nopeasti kuin vain kerettiin Riinalle. Melkosta kyytiä paukutettiin menemään todella jyrkkää ja moukkuista alamäkeä ja täysiä amiksen ohi, josta ei saisi edes ajaa. Onneksi mankissa ei ole rajotinta  (tai ikinä se ei ole rajottimelle asti menny, vaikka välillä menty melekosta kyytiä), joten pääsin menemään niin lujaa kuin koulun viereisestä mäestä vauhtia sai. Riinalla lyötiin äkkiä traikku perään sekä napattiin mukaan päitset ja herkkuja. Ilmotin tietenkin facessa olleeseen julkaisuun, että ollaan tulossa.

Julkaisusta poliisit oli napannut mun yhteistiedot ja soittikin mulle kyselläkseen kauanko menee yms. Lopulta Luspe oltiin saatu jo kiinni, kun päästiin toiselle puolelle kylää lyhintä reittiä ehkä 5km verran. Luspe kylläkin oli menny paljon monimutkaisemmat reitit kylälle. Avattiin autonovet ja Luspe hirnui meille. Ei tarvinnut paljoa vängätä lastauksen kanssa, kuten ei kyllä yleensä muutenkaan. Luspe pääsi paikallislehteen kuvan kera, missä se ravaili keskellä kylää. Tukkirekkakin oli pysähtynyt Luspen vuoksi ja vaikka kuka ihminen saanut päivän ihmetykset. Luspe ei edes koskaan ollut maastoillut siellä päin, joten se oli varmaan eksynyt. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Luspe väritti Riinan laumaa hurjasti. Siiri (Ponivalo) varmasti tulee aina muistamaan sen, kun yritin ratsastaa Antsalla kentällä samalla, kun Luspe ja Sheri veti ihan omia settejään meidän tiellä. Voin laittaa tähän alle kuvia siltä kerralta.

Mahtavaa pohkeen käyttöä, hyvä Elina!

Vielä kerran meillä Luspen kanssa erkani tiet, kun Iiro tuli ja lähdin pois Riinalta eikä me oltu Riinan kanssa tekemisissä kuukausiin, kunnes Riina kysyi, että vieläkö haluan mukaan Luspen lopetuksen. Tottakai halusin.

Viimeinen touhuilu päivä Luspen kanssa oli oikeastaan täydellinen. Käytiin lauantaina Riinan ja Luspen kanssa kävelyllä. Otin Riinasta sekä Luspesta viimeiset kuvat ja videot. Luspe ei malttanut odottaa, että lähdetään kävelylle, joten se käveli auki olevasta portista kohti pihaa, vaikka oli itse vielä kiinni. Rämmittiin metsässä ja käveltiin tuttuja teitä pitkin. Luspe lähti innoissaan kävelylle ja tuli innoissaan kotiin kuin se olisi tiennyt, että se on viimeinen kävely. 

Luspen pravuuri lauantailta.

Sama temppu marraskuussa 2019. c. Siiri Salmi/Ponivalo

Eilen, sunnuntaina, kyyneleet tuli heti silmiin, kun ymmärsin, että haen nyt oikeasti viimeisen kerran Luspen pihattoon ja se ei enää koskaan palaa tähän pihaan. Luspen lopetus meni hyvin. Pelotti, että jos itselle tuleekin sellainen ei ei ei vielä, mutta Luspen rauhallinen olemus kertoi, että se oli oikea päätös. Lopetuksen jälkeen mua itseäni ei enää ole itkettäny. Yksi ja todella suuri osa mun elämästä on saatu päätökseen. Tuntuu tavallaan uudelta aloitukselta. En olisi koskaan vuonna 2013 osannut ajatella, että haetaan Luspea joskus toiselta puolelta kylää tai että olen mukana sen viimeisissä hetkissä maan päällä. Nyt Luspe on aina meidän muistoissa ja varmasti tarvittessa saadaan siltä apua, varsinkin Riina. Riinalla ja Luspella oli niin oma juttunsa. Ennen se tuntui viha-rakkaussuhteelta, mutta lopulta se oli pelkkä rakkaussuhde. Kaikista eniten Luspe varmasti opetti Riinaa. Riinan instagramissa on nähtävillä video, jonka tein Riinalle. Laulu sopii Riinalle ja Luspelle hyvin. Ymmärrätte varmasti itsekin videon "tarinan".

Luspe oli väärinymmärretty poni. Luspe oli juuri se poni, joka "vittuili". Luspe oli juuri se poni, jolle piti "näyttää taivaanmerkit". Niin monta lasta Luspe on joutunut väkisin kantamaan vaan, koska se oli pieni poni. Lopulta kävi selväksi, ettei Luspesta oikeasti ole lastenponiksi. Tarinan mukaan joskus liinatunnilla joku lapsi oli roikkunut jalustimesta samalla, kun Luspe laukkasi ja pukitteli. Onneksi Luspe pääsi Riinan omistukseen ja tekemään asioita, joista se tykkäsi; olemaan yhden ihmisen poni ja touhuamaan monipuolisesti.

Tuntuu, että Luspen tehtävä oli olla opettaja meille ihmisille, varsinkin Riinalle. Niin monet asiat Riinan ja Luspen välillä oli muuttunut, kun vertasin lauantaita ja menneitä aikoja. Nyt se mitä Luspesta on jälejllä, on kaikki ne kuvat, videot, muistot ja lauantaina leikatut jouhet.  Kiitos Lucifer III, joskus myös itse Saatanaksi kutsuttu poni ja anteeksi ne kaikki hetket, kun oot kokenut niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa. Onneksi sait viettää viimeiset vuodet ja hetket omassa laumassa painien sekä riehuen Sherin, Mymmen ja Antsan kanssa.