paha mieli virheistä

Koen usein, että "kukkahatut" eivät saa tilaa epäonnistua ja jokseekin sen takia he myös ottavat epäonnistumiset raskaammin. Esimerkiksi minä otan todella raskaasti sen, jos Iiro alkaa jähmeentymään kävelyllä, jos se paljon mukeltaa suullaan tai jos se tekee jotain muuta, mikä viestii jotain negatiivista tai epäonnistumista. Otan sen ihan eri tavalla raskaasti kuin jonku epäonnistumisen aikanaan ratsastaessa. Hevosten oudot pukit tai muut epämääräisyydet ei tuntunut oikeastaan miltään enkä varsinkaan jäänyt ajattelemaan niitä jälkeenpäin. Toki näinä aikoina olin oikeasti ihan lapsi eli 9-14-vuotias. Vaikka en ollut kovin vanha silloin, kun harrastin lähinnä vain ratsastaen hevosia, ymmärsin kuitenkin aika paljon lajista ja voin myös rehellisenä sanoa, että minulla oli paljon potentiaalia ratsastajana. Jos en olisi aloittanut Antsalla kesällä 2018, saattaisin olla ihan erilainen hevosihminen ja oikeasti jopa "tasokas" ratsastaja. Asiat nimittäin onnistuivat todella hyvin siihen nähden, kuinka vähän minulla oli varaa käydä tunneilla. 

Minä ja ihana Percipus kesällä 2017. ♥ c. Essi Honkala

Minä ja Valiant syksyllä 2016. Kuvan on ottanut Venla Lotvonen.

Ajattelin ennen pukittelujen ja pystyyn hyppimisien jälkeen: "olenpa hyvä ratsastaja, koska pysyin selässä ja hevosen käytös ei juurikaan vaikuttanut mun omaan suorituskykyyn tilanteen jälkeen". Jos hevonen kaahotti ja sain sen ohjista rajusti kääntämällä, pientä ympyrää pyörittämällä tai höykkyyttämällä lopettamaan kaahottamisen, koin oloni itsevarmaksi ja hyväksi ratsastajaksi, sillä olinhan juuri laittanut hevosen "ruotuun". Mutta jos Antsa kaahotti mulla, en päässyt siitä yli tällä tyylillä. Ratkaisin tilanteen yrittämällä kaikkeni saada pidättämällä sen menemään toivottua vauhtia ja väkisin "vain" asettamalla hakeutumaan sitä alas. Aloin varomaan sitä, ettei sellaisia kaahotustilanteta enää tulisi. Minun olo oli niin kauan todella epämukava, kunnes näin Antsan taas uudelleen. Koin tilanteen korjaantuneen vasta, kun koitti seuraava tallipäivä ja pääsin tekemään kaiken puhtaalta pöydältä. 

Edelleen minulla on sama ongelma eli en pääse epäonnistuneesta tilanteesta yli kuin vasta seuraavana kertana, kun menen tallille. Koen helposti pienemmät ja pienemmät vastoinkäymiset raskaammin ja raskaammin. Sen epäonnistumisen ei tarvitse edes välttämättä olla mikään konkreettinen asia, kuten esimerkiksi pystyyn hyppääminen, vaan se voi olla vain negatiivinen, vaikea tai jotenkin kytkeytymätön tunnelma. Kytkeytymättömällä tunnelmalla tarkoitan sitä, kun Iiron kanssa ei tunnu olevan fiilikset kytköksissä toisiinsa. Vaikka meidän fiilikset olisi päivän aikana ollut jossain vaiheessa kytköksissä, mieleen jää vain ne hetket, jolloin fiilikset eivät olleet toisiinsa kytköksissä. On tosi vaikea saaada tunteita enää kytköksiin hetkellisen "välirikon" jälkeen, koska jään rypemään siihen, että se jokin asia meni huonosti ja nyt Iiro on pilalla mun takia. Järkevintä olisi ymmärtää vaan jatkaa eteenpäin ja yrittää onnistua muissa tulevissa asioissa. Helpommin sanottu kuin tehty, ainakin minun kohdalla. Onko muilla samaa ongelmaa?

Iiron kanssa viime lokakuussa. Tällöin Iiro jumi todella paljon, mutta tästä ollaan menty jo eteenpäin monessakin asiassa! Sitä ei aina vaan omassa itsekriittisyydessä hoksaa ajatella. c. Ponivalo

Nyt kun oon pätkän selitellyt vähän aiheen vierestä, voisin palata alun aiheeseen eli siihen, kuinka tuntuu kuin kukkahattujen epäonnistumiset ovat paljon enemmän arvosteltavia ja paheksuttavia. Tuntuu, että "kukkahatut"(täytyisi keksiä jokin parempi nimitys...) joutuvat paljon todistella muille tuloksilla heidän tekemisiään ja niiden kannattavuutta. Tuntuu kuin ulkopuoliset jotenkin vaatisivat tuloksia ja jos niitä ei ala tulemaan, tuntuu leijuvan sellaista "no eikö toiminutkaan" tai "minähän sanoin" ajatusta ja tunnelmaa. 

Ratsu- ja ravihevosilla saatetaan paljonkin vaihdella varusteita, kuten esimerkiksi kuolaimia. Se kuitenkin on täysin normaalia. Monella hevoslähtöisellä toimijalla se varuste saattaa olla se oma toimimis- ja koulutustyyli eli periaatteessa voisi ajatella, että koulutustyylin muuttaminen olisi tietynlainen varusteen vaihtaminen. Koen, että jos positiivisen vahvisteen käyttäjä tai muuten todella hevoslähtöinen hevosihminen vaihtaa toimintatyyliään, suhtaudutaan muutokseen asenteella "no toimiikohan tuokaan".

Iiro samaisella kerralla viime lokakuussa. c. Ponivalo

Usein hevoslähtöisesti toimijat eivät uskalla sosiaalisessa mediassa puhua virheistä, koska pelätään vastaanottoa. Pelätään, että se esille tuotu virhe saa aikaan suuremman show'n kuin esimerkiksi epäonnistuneen esteradan läpikäyminen. Tuntuu jotenkin, että ihmiset ajattelevat hevoslähtöisen toiminnan sellaisena asiana, jota saa ihan rauhassa kritisoida, vaikka asiasta ei edes tietäisi. Ei myöskään ymmärretä, kuinka monimutkaisen yksinkertaisia asiat ovat. Jotku jopa jättävät tekemättä joitakin asioita, jos hevonen ei räpsyttele molempia silmiään yhtä paljon. Miksi ylipäätään silmille kantautuu todennäköisemmin kriittisyyttä sitä kohtaan, että joku epäilee hevosensa olevan kipeä, joten ei tee tiettyjä asioita tai jos joku ns. "luovuttaa" hevosen kanssa, kuten jättää ratsukoulutuksen kesken kuin kriittisyyttä sitä kohtan, että hevosta lyödään ja komennetaan sen luonnollisen käyttäytymisen takia? Tuntuu, että ajatellaan hevosten elävän pumpulissa ja niiden elämä ei ole hevosen elämää. Suoraan sanottuna tuntuu kuin ihmiset olettaisi, että kukkahatut luulee osaavansa kaiken ja olettaa, että kaikki heidän tekemiset onnistuisi jokaisen hevosen kanssa. Asia ei kuitenkaan ole niin. Yhtälailla "kukkahatut" tarvitsevat (jopa useita) epäonnistumisia ymmärtääkseen muuttaa omaa toimintamallia. 

Toiselle hevosihmiselle virhettä voi seurata esteeltä tippuva puomi, raveissa nouseva laukka tai hevosen jähmettyminen, kun huomaamatta ahneudessaan laittaa hevosen sille liian vaativaan tilanteeseen. Virhe on aina virhe, oli se virhe sitten mikä tahansa. Virheistä opitaan toimimaan toisin. Virheitä sattuu kaikille ja se on osa kokoaikaista kasvamista. Virheistä voi huomauttaa, mutta pitää muistaa argumentoida hyvin, jottei tulisi väärinkäsityksiä. 

Iiro samaisella kerralla lokakuussa. c. Ponivalo

Kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän somessa pyörineenä, oon sivusta seuranneena oppinut ja oivaltanut paljon. Jos haluaa auttaa vähintään hevosen hyvinvointia ajatellen, miksi sitä palautetta ei voisi antaa positiivisessa muodossa ilman hyökkäävää sävyä? Jos tosissaan tahtoo auttaa, ymmärtää kai, että negatiivinen viesti saa usein negatiivisen vastauksen ja tällöin apua ei oteta välttämättä edes vastaan. Ei ole helppoa saada palautetta omasta virheestä ja huomata, että se palaute on totta. Vielä vähemmän helpompaa on saada palautetta, joka on negatiivisessa, jopa ilkeässä, muodossa. Eihän oppimisen tulisi tapahtua häpeän kautta? Mitä paremmin virheistä opetetaan (eli mitä paremmin palautteen antaja tuo asiansa esille) sitä paremmin virheistä opitaan.

Jollekkin ns. "ei-kukkahatulle" saattoi tulla tästä postauksesta syyttelevä ja yleistävä kuva. Jos et tunnista itseäsi tekstin negatiivisista kohdista, hyvä niin! En tahdo syytellä ketään, haluan vain herättää ajatuksia. Mun on mahdoton puhua muiden kuin itseni ja tuttujeni pohjalta. En pysty mennä esim. ratsu- tai ravi-ihmisen ajatuksiin, mutta pyrin lähtökohtaisesti olemaan avoin niin kauan, kunnes löydän jotain mielestäni epäkohdallista. Onneksi kenenkään ei tarvitse mahtua yhteen muottiin, vaan jokainen saakoot tehdä mitä lystää. Siksi onkin vaikea osata nimittää itseään miksikään, joten olkoot Elina kukkahattu ja hevoslähtöinen hevosihminen.

Iiron pelot ja miten niihin suhtaudutaan

Iiro on epävarma hevonen, mutta nykyään se kuitenkin  uskaltaa kiinnostua erilaisista asioista. Se uskaltaa mennä tutkimaan ja se on hyvä asia jo ihan sen kannalta, että hevosille on tyypillistä olla kiinnostunut paikoista, jonne ne eivät heti näe. Meillä tällainen paikka on lantala, jossa Iiro käykin välillä katsomassa paikat. 

Kuvan on ottanut ennen lumien tuloa Helena.

Iiro ei ole meille ratsuprojekti. Iiro ei ole meille ratsuhevonen. Iiro ei ole meille ravihevonen. Iiro ei ole meille maastohevonen. Iiro ei ole meille lelu. Iiro ei ole meille mikään harjoituskappale. Iiro on meille hevonen, jonka halutaan käyttäytyvän, kuten se itse parhaaksi näkee. Iiron pitää saada tehdä valintoja, koska se on hevonen. Iiron pitää saada tutkia ympäristöä, koska se on hevonen. 

Iiron kanssa ollaan käytetty paljon aikaa "pööpöilyyn", joka tarkoittaa sitä, että Iiro saa tutkia ja hakeutua paikkoihin, jotka sitä kiinnostaa. Niissä paikoissa yritetään ottaa kontaktia Iiroon, joka onnistuu 98% varmuudella aina. Kontaktin ottamisen jälkeen tehdään peruutusharjoituksia ja pilatesta sekä jatketaan Iiron matkaa, joka tässä yksikin päivä oli meidän tallikujalla, jossa ei oltu käyty viikkoihin ja jossa Iiro aijemmin jumi ja jähmettyi. Nyt pilkko pimeässä ilman valoja Iiro lähti kaulanaru kaulassa tallustamaan tietä, kunnes se halusi kääntyä takaisin.

Kentällä työskennellään silloin, kun Iiro sinne haluaa tai kun se vastaa meidän ehdotukseen myöntävästi eli kävelee mukana mukisematta. Kentällä tehdään monimutkaisempia asioita, kuten erilaisia puomiharjoituksia ja ravia sekä touhuillaan pressun kanssa. Nyt ollaan tykätty, että Iiro on irti kentällä, jos siellä ei ole muita hevosia. Se saa lähteä tilanteesta pois, milloin kontakti pyydetään menemällä kyykkyyn.

Annetaan Iiron kohdata asiat Iiron omassa tahdissa. Ei missään nimessä haluta, että se lopettaa mitään elettä sen takia, ettei niistä olisi hyötyä. Niistä eleistä on ja pitää olla hyötyä. Iirolla on omatahto, jota sen kuuluu saada käyttää. Jos Iiro menee kentällä irti ollessaan portille se on merkki, että lähdetään kentältä pois. 

Paras tapa Iiron pelkojen kanssa on ollut se, että se on saanut poistua tilanteesta. Tämä voi tarkottaa esim. muutamaa askelta taakse tai ihan koko tilanteesta poistumista. Se on Iiron tapa reagoida pelkoon, joten eihän meillä ole oikeutta sitä siltä viedä.

Vaikka olen varma ihminen, olen eläin, joka välillä pelkää ja jännittää esimerkiksi pimeässä huoneessa olevaa vaatekasaa, uusia peilejä tai hieman epämääräisesti auki olevaa ovea. Niin luonnollinen tilanne, joka kuulostaa hauskalta, mutta siinä hetkessä se on totisinta totta. Ei siihen auta se, että valot pidetään kiinni ja en saa poistua tilanteesta esim. laittamaan juurikin ne valot päälle. Mun koira, Laki, on varma omassa arjessaan, mutta kun se näkee muita koiria, se pelkää ja jännittää, mitkä ilmenee raivokkaalla haukkumisella puolustaakseen itseään, että "joo ei tässä mitään ei mua pelota ollenkaan". En tällöin vie Lakia väkisin kohti muita koiria, vaan yritän ottaa etäisyyttä, jotta tilanne rauhottuisi ja Laki pääsisi irti ahdingostaan.

Iiro on myös eläin, saaliseläin, joka pelkää. Pelkäämiseen annettu aika ja mahdollisuus poistua tilanteesta on paljon paremmaksi mielelle kuin se, että väkisin ahdistetaan kohti pelkoa. Meillä ei ole kiire, ei mikään kiire. Ei meidän tarvitse ahdistaa Iiroa sen pelkoja kohti. Se saa itse tehdä valintoja pelkonsa kanssa ja se on sille luonnollista. Se saa paeta tilanteesta ottamalla ne muutamat askeleet pois ja kohdata pelon omaa vauhtia. Keitä me ollaan määräämään, milloin joku on valmis kohtaamaan pelkonsa. Me voidaan tukea Iiroa sen pelossa. Me tarjotaan palkkaamisessa sille ruokaa. Meillä kuitenkin on jo jonkinlainen luottamussuhde, joten Iiro luottaa siihen, että tilanne on niin turvllinen, että se voi syödä ja silloin se myös syö. 

Helena ja Iiro jutskailemassa kentällä.

Hyvä esimerkki Iiron pelosta on eilinen ilta, kun talliin oli tullut uusi iso lämmityslaite. Iiro ei huomannut sitä ennen kuin sattui sen kohdalle pihalle mentäessä. Tallin käytävällä oli hevonen Iiron tullessa talliin pihatosta eikä Iiro sen takia varmastikkaan nähnyt laitetta. Kun tuli pööpöilyn jälkeen aika siirtyä pesarille hoitoihin, Iiro ei uskaltanut tulla karsinasta ulos. Lämmityslaite oli nimittäin pesaria vastapäätä ja se oli Iirolle aluksi liikaa. Hetki otettiin askelia karsinasta ulos ja karsinaan takaisin. Talliin tultiin hoitamaan toinen hevonen ulos, joten yritin Iiroa ohjailla päitsistä, ettei menisi kaverin juomille. En muista milloin olisin viimeksi edes ohjaillut Iiroa päitsistä. Sen kuitenkin tulen muistamaan, kuinka siitä ei ollut mitään hyötyä ja Iirosta huokui sen kyseenalaistaminen tilannetta kohtaan. 

Laitoin Iiron karsinaan, hengähdin itse ja aloin valmistelemaan tavaroita niin, että saataisiin edes käytävällä hoidettua hommamme. Talli tyhjeni ja aukasin Iiron oven. Yhtäkkiä Iiro seisoo kokonaan käytävällä, "okei joo hyvä pysy vaan siinä. Kohta se onkin jo pesarilla. Siis pesarilla. Vastahan se pelkäsi, hieman tärisi ja yritti uskaltaa kuopia ruuan perään, mikä oli lämmityslaitteen luona". Nyt se hevonen söi ja joi juomansa irti pesarilla samaan aikaan, kun hoidin sitä. Äiti katsoi, ettei Iiro lähde huonossa hetkessä pois, mutta ei se sitä yritellyt. Hetkeä aijemmin Iiro pelkäsi eikä uskaltanut tulla karsinasta pois, mutta pienen mietintätauon jälkeen se seisoi irti pesarilla lämmityslaitetta vastapäätä, ilman pakottamista. 

Kolmessa kuukaudessa on tapahtunut jo hienoja muutoksia. Karsinasta lähteminen ei ole enää ongelma. Tallista lähteminen ei ole enää jokapäiväinen ongelma ja tarhaan lähteminen ei ole enään niin suuri ongelma kuin mitä se on ollut. Eilenkin kävin kädellä näyttämässä, että mennäähä kamujen luo ja Iiro oli, että "joo okei mennään vaan"! Kolmen kuukauden amatööri tason positiivinen vahvistaminen tuntuu jo paljon paremmalta kuin mitä osasin odottaa ja se on myös toiminut paljon paremmin kuin mitä osasin odottaa. 

Ollaan aloitettu todella alkutekijöistä. Iiron liikunta ei ole ollut mitään verrattuna varsinkaan siihen, mitä se vielä reenissä ollessa oli. Joku voisi siis kuvitella, että Iirolla olisi hirveästi höpöenergiaa ja se steppailisi meidän ympärillä. Iiro on ravannut ja laukannut kentällä omasta tahdosta, mutta ei se ole ollut missään vaiheessa liian energinen käsitellä. Voi olla, että työskennellään ilman pelottavia häiriötekijöitä vaste ensi kesänä, jos sillonkaan. Sillä ei ole mitään väliä. Iirolla on kunnossa hevosille painotettu kolmikko, jotka ovat ruoka, vapaus ja ystävät. Ei meidän egot ota kolhaisua siitä, että kävellään hevosen perässä vaikka sata kertaa hallista ulos ja takaisin halliin. Tehdään asiat kunnolla, kerta ollaan alettu tekemään. 

Iiro on epävarma hevonen, joka tarvii aikaa. Se, että me ei pelätä samoja asioita kuin Iiro ja Iiron silmissä uskalletaan mennä pelottavan asian ja Iiron väliin, tekee meistä varmoja käsittelijöitä. Pakottaminen ei ole varmaa, sillä se on asioilta silmien sulkemista ja helppo tapa päästä ihmisen mittakaavassa eteenpäin.

En halua ratsastaa Iirolla

Nyt, kun ollaan tässä reilu kaksi kuukautta Iiron kanssa hommailtu, oon huomannu, että Iiron kanssa mikään "normaali" ei tunnu oikealta. En ole ikinä aktivoinut samalla tavalla muita hevosia kuin Iiroa. Tuntuu, etten ole kenenkään muun kanssa toiminut samalla tavalla kuin Iiron kanssa ja en itseasiassa olekkaan. Jotenkin tosi outo tunne. Tuntuu jotenkin, kun en olisi hevosihminen ja Iiro olisi vain jotakin lajia ja sen kautta mun lemmikki, jonka kanssa teen asioita, jotka mieleen juolahtaa. En käyttäydy ollenkaan Iirolle kuin se olisi hevonen. Mulle on muotoutunut tietynlainen käsitys, miten _hevosten_ kanssa käyttäydytään. Voi kuulostaa ufolta, mutta Iiro on mulle niin oma yksilönsä, etten edes ajattele sen olevan jotakin, mitä se oikeastikin on (hevonen). Joku voisi ehkä sanoa, että en käyttäydy Iiron kanssa, kuten stereotyyppisesti hevosten kanssa käyttäydytään. Iiro ei ole mulle hevonen, vaan Iiro on mulle Iiro.

Mikään mitä ennen oon tehnyt, ei tunnu Iiron kanssa yhtään oikealta. En ole ratsastanut Iirolla kentällä melkeen kolmeen viikkoon. Mulla ei oo halua ollenkaan mennä Iiron selkään kentällä, paitsi haluaisin harjotella kaulanarulla ratsastamista. 

Iiro lauantaina 31.10.2020. c. Elina Greus

Esimerkiksi normaalisti hevosen juoksuttaminen ympyrällä ei kuulosta ollenkaan houkuttelevalta eikä niin olla tehtykkään. Jos ollaan käytetty liinaa, en oo juoksuttanu, kuten hevosta yleensä juoksutetaan. Ollaan käytetty puomeja tai harjoteltu vain pelkkiä siirtymisiä, mutta ei sitä, että hevonen vaan juoksee juoksuttajan ympärillä. En väitä, että se olisi väärin, mutta se ei vaan houkuttele yhtään. Juoksuttaminen tuntuu jotenkin liian kuilukkaalta ihmisen ja hevosen välillä. En ite halua käyttää Iiron kanssa raippaa (joka on usein juoksuttaessa ihmisillä oleellisena välikätenä hevoseen), ja siksi onki tosi kiva, että oon huomannut, millä tyylillä Iiro nostaa liinassa ravin ilman, että mitenkään hoputan, heilautan kättä tms. Senkin takia juoksutus on mun mielestä jotenkin nounou meille, koska siinä ei oikein ole mitään vuorovaikutusta ja se on mun mielestä liian yksinkertainen aktivointimuoto.

Ylipäätään mulla ei oo ollu yhtään tarvetta ratsastaa Iiroa kentällä tai opettaa sille mitään juttua selästä, kuten väistöjä. Ennemmin haluaisin opettaa väistöjä maastakäsin. Ylipäätään mulla ei oo hinkua Iiron selkään oikeastaan ollenkaan. Monesti puhutaan, että on kotoisa olo hevosensa selässä, mutta mulla ei kyllä tällä hetkellä ole yhtään kotoisa olo Iiron selässä eikä se haittaa mua tippaakaan. Mulla on kaikista kotoisin olo Iiron kanssa maastakäsitellessä, varsinkin irti. En tiedä mikä siinä on. Ei mulla koskaan kenenkään muun hevosen kanssa ole ollu samanlaista tunnetta. Musta tuntuu myös, että jonku toisen hevosen kohalla voisi ollakkin sellainen "nyt olen kotona", kun olen sen hevosen selässä. Iiron kanssa en vaan tällä hetkellä näe syytä olla sielä selässä. Haluan opetella kaikkea muuta. Odotan enemmän sitä, että laukataan maastakäsin kuin sitä, että laukkaisin Iirolla selästä käsin.

Iiro tietää, että tutussa kohdassa on pari lämppäripimatsua oottelemassa, että kuka tieltä tulee. Kuvan otti äiti.

Iirolla ratsatsaminen tuntuu jotenkin väärältä, mutta maastakäsittely oikealta. Tuntuu kuin Iiro aina mun mennessä sen selkään olisi, että miksi sää meet mun selkään? Mua ei haittaa, jos Iirolla ratsastetaan, mutta en tällä hetkellä halua ite ratsastaa Iirolla.

Tänään, sunnuntaina, kapusin selkäännousu korokkeelta Iiron selkään ja lähettiin suomenhevosten kanssa maastoilemaan. Ravattiin myös, mutta lähinnä käveltiin. Mulla oli koko ajan tosi väärä olo ja sellanen, etten osannut olla itseni kanssa ollenkaan. Iiro tuntuu ihan vieraalta hevoselta, kun sillä ratsastaa. Se ei jotenkin ole niin avoin ja ihana, vaan enemmänkin tunteeton ja suoraviivainen. Vedin hommalle kuitenkin stopin, kun oma olo oli tarpeeksi epämiellyttävä. Tulin alas selästä ja käveltiin Iiron kanssa yhdessä, nimenomaan yhdessä, kotiin sellaiset ehkä noin kolme tai neljä kilometria. Kun oon selässä, ei tunnu, että ollaan yhdessä, mutta heti jalkautuessa tilanteessa ollaan me molemmat ja ollaan toisen kanssa.

Iirolla on menty montea eli sillä on senkin puolesta ratsastettu. En tiedä kummasta meistä kumpuaa se olo, joka saa mun vieraksumaan ajatusta ratsastaa Iirolla. Ajatteleeko Iiro ratsastamisen jotenkin työksi, mutta kaikki muu on jotenkin uutta ja hyvällä tavalla jännää? Käyttäytyykö Iiro siis jotenkin työmäisesti, joka laukasee mussa sellasen olon, etten halua hevosen olevan tämmönen vai oonko jo jotenkin niin kukkahattu, että en jostakin muusta syystä halua ratsastaa Iirolla. Juontaako se juurensa siihen, että ratsastin lopulta viime kesänä Anterolla kuitenkin aika vähän? Antsalla ratsastaminen oli kuitenkin mukavaa ja oltiin siinä tilanteessa yhdessä. Voiko nämä mun tuntemukset johtua siitä, että Antero oli niin omaan käteen sopiva, kun tehtiin kuitenkin niin paljon kaikkea ja ratsastaessa se oli tosi paljon "mun asetuksilla" ja Iiro on nyt jossakin muissa asetuksissa ratsastuksellisesti, vaikka maastakäsin se on kyllä omilla asetuksilla.

Kuvan otti lauantailta äiti.

Mutta tarviiko Iiron edes olla ratsastaessa mun asetuksilla? Tarviiko mun edes opettaa sitä olemaan mun asetuksilla? Entä jos mun asetukset voiskin olla vaan kaulanarulla humputtelua ja se hevoselle suunattu vetreyttävä aktivointi tapahtuisikin maastakäsin? En senkään takia himoitse Iirolle satulaa, koska se ei tunnu mulle oleelliselta, että ratsastaisin sillä. Voiko tämä haluttomuus johtua siitä, että maastakäsiteltiin alussa niin paljon, että ratsastaminen on niin vieras tilanne meille?

Niin paljon kysymyksiä herää mieleen, kun ajattelen mun haluttomuutta olla Iiron selässä. Vaikka vastausta en siihen tiedä, tiedän sen, ettei mun tarvi tehä Iiron kanssa asioita, joita en halua tehdä. Jos en halua ratsastaa, sitten en vain ratsasta. Jos joku kerta haluan ratsastaa, sitten voin ratsastaa. Hyvin usein nimittäin mun ja Iiron haluamiset kulkee käsi kädessä. Jotenkin "singlaisoidaan" toisiimme se, että tänään tehdään puomi jumppaa tai tänään työskennellään irti tai jotakin muuta. Pointti kuitenkin on se, että on todella harvassa kertoja, jolloin oltaisiin haluttu tehdä eri asioita. Loppujen lopuksi ollaan kuitenkin aina päädytty Iiron haluamisiin. 

Aijemmin tällä viikolla yritin näyttää Helenalle ravisiirtymisiä liinassa, mutta Iiro ei ollut yhtään hommaan mukaan lähtevä. Lopulta päästettiin Iiro vaan irti, jolloin Helena ja Iiro tekivät hommia irti. Mun mielestä ei ole mitään pahaa luovuttaa ja tehdä sitä, mitä hevonen haluaa.

hevonen ja ihminen

Heti aluksi haluan kertoa, että postauksen kuvat ovat Anterosta eli mun entisestä puoliylläpito hevosestani, koska Antsa oli suunnan kääntäjä mun hevoselämässä. Antero on mun tähän astisen elämän elämäni hevonen, vaikka voi olla, että joskus Iiro saa tämän pystin. Eihän tämä postaus kerrokkaan suoranaisesti Iirosta millään tavalla, joten ehkä tämä ei ole suuri epäkohta tällä kertaa, sillä mikä tärkeintä: kuvissa on lämppäri.

Viime talvi sai mut ajattelemaan hevosten kanssa toimimista ihan eri tavalla. En voinut huonojen pohjien takia ratsastaa Anteroa ja tehdä aikaisempaan tyypillisiä asioita. Halusin kuitenkin käydä aktiivisesti tallilla, koska Antero oli niin älyttömän ihana hevonen, joten halusin viettää sen kanssa aikaa. Opeteltiin maastakäsittelyä uudenlailla kuin aijemmin, koska jotakin tekemistä oli keksittävä. Tehtiin jotakin järkevämpää kuin pelkkää pysähdystä ja peruutusta. Tämän takia ajauduin enemmänkin kiinnostumaan maastakäsittelystä ja hevosista ylipäätään. Loppujen lopuksi tämän menneen talven myötä olen nykyään tässä pisteessä ja tällä tyylillä Iiron kanssa.

Kuva on marraskuulta 2019 Siirin eli Ponivalon käsialaa. Niin suloinen Antsa!

Haluan käsitellä tässä postauksessa ihmisen ja hevosen välistä suhdetta. En kerro mitään faktatietoa, vaan mietiskelen ja herättelen ajatuksia. Tämä postaus sisältää siis paljon mun tämän hetkisiä ajatuksia liittyen siis niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin hevoseen ja ihmiseen parina. Vaikka aihe on yksinkertainen, ei se kuitenkaan olekkaan niin yksinkertaista.

Suurin muutos mulla hevosten saralla on ollut ajatus siitä, että hevosella on oikeus päättää, koska miksi se ei saisi päättää? Oon saanu jotenkin semmosen kuvan, että jos hevosen päästää "niskan päälle" se rynnii päältä, rieputtaa ihmistä mukanaan ja on aivan mahoton. Oon huomannut, että mitä enemmän hevosen antaa päättää tai itseasiassa kertoa mielipiteensä, sitä enemmän hevonen sitä tekee. Aluksi Antero ei oikeastaan kertonut hirveästi mitään, mutta mitä herkemmäksi itse aloin, sitä enemmän Antero kertoi. Ohjien ottaminen loi suuremman reaktion kuin aijemmin, koska Antsa tiesi, että se saa eleillään ja viesteillään jotakin aikaan. Lopuksi tuntui siltä, että Antsa ei halunnut tehä mitään, koska se uskalsi tuoda sen niin selvästi ilmi ja tiesi, että sillä on jotakin vaikutusta.

Jos hevonen ei siis ole halukas tekemään mitään ihmisen haluamaa, miksi se ei saisi olla tekemättä mitään ihmisen haluamaa. Voi olla, että hevonen haluaa puoli vuotta vain elää laumansa kanssa ilman, että ihmisen kanssa tarvii tehdä mitään muuta kuin esim. syödä. Jos mulla olisi omassa pihassa tällainen hevonen, olisi se mulle ok, koska se olisi hevoselle paras ja tyytyväisin vaihtoehto. Tällöin yrittäisin keksiä laumalle lisää tekemistä, jolloin tämä ns. yhteistyöhaluton hevonenkin saisi tekemistä. 

Tämän kuvan on ottanut Venla Lotvonen syyskuussa 2019.

Sitä vain mietin usein, kuinka ihmiset kehtaavat pakottaa hevostaan. Kuinka he kehtaavat ottaa ronskimpia otteita, jotta he saavat oman tahtonsa läpi ja taivutettua hevosen siihen kaikesta usein erittäin hienovaraisesta vastaan vänkäämisestä huolimatta. Miksi ihmisellä tuntuu olla oikeus suuttua ja voittaa, mutta hevosen tulee aina olla pehmeä ohjien päässä ja taipua täydellisesti pohkeesta yms. Miksi hevonen ei saisi sanoa, että älä tee noin tai tämä ei ole sitä, mitä nyt haluaisin tehdä tai että minua hermostuttaa. Miksi hevosen pitää pystyä muuttamaan käyttäytyminen ihmiselle mieleiseksi? Miksi ihminen ei voi muuttaa käyttäytymistä hevoselle mieleiseksi? Johtuuko se siitä, että ihminen on aikalailla vallannut koko maailman ja päättänyt, että asioiden täytyy pyöriä heidän tahtonsa ympärillä. Vai johtuuko se siitä, että pelätää seurauksia, jotka tulee siitä, kun hevoselle annetaan päätösvaltaa. Hevonen eläisi ilman ihmisiä varmaan tyytyväisenä oloonsa. Ihminen eläisi ilman hevosia todennäköisesti ajatuksella, että kesytän nuo eläimet  ja myöhemmin pakotan omaan tahtooni tai suljen ne lasiseinien taakse näytille.

Pakolliset asiat tulee kuitenkin tehdä. Esimerkiksi hevosen kavioit täytyy huoltaa, mutta hevonen pitäisi mahdollisimman hyvin voida totuttaa tähän. Iiro ei erityisemmin tykkää säteiden pesusta, mutta usein kerron sille, että tämä on pakko tehdä, jotta päästään sädemädästä eroon.

Kuvassa Antero elokuussa 2019 aukoo suuta ja tuo ulkoisesti ilmi epämukavaa ja jännittynyttä olotilaa. Olisin voinut rauhoitella vaikka selästä alas tulemalla Anteroa, mutta ajattelin, että ratsastan sen rennoksi. Olisikohan Antero renoutunut vai jopa sulkeutunut tunteidensa kanssa sisimpäänsä, koska sen ulkoisista viesteistä ei ollut mitään hyötyä? Kuvan on ottanut Venla Lotvonen tai Anniina Karjalainen.

Hevosen koulutus saa myös ajatuksen juoksemaan. Päästäänkö koulutuksen lopputulokseen yleensä niin, että hevonen lakkaa yrittämästä kertoa, ettei jokin asia tunnu hyvältä ja vaipuu vain kököttäväksi ja pyydettävän tekeväksi hevoseksi. Nimittäin jos ne väistöt ei taivu, ne kuitenkin laitetaan taipumaan ja kun ihminen on voittanut kiistan, voidaan lopettaa. Hevonenhan ei ajattele näissä kiistatilanteissa muuta kuin omaa parastaan. Se ei ajattele, että vittuillaampas vähän tälle horoämmälle selässäni. 

Nykyään nähdessäni "hyvä" käytöksisen hevosen, mietin miten tähän tilanteeseen ollaan päästy. Onko hevonen luonteeltaan sellainen, ettei se kiinnostu ympäristöstään vai onko se loppujen lopuksi vaipunut syvälle itseensä, mahdollisimman kauas tilanteesta ja ihmisistä. Mun mielestä hevosen kuitenkin tulisi yleensä olla kiinnostunut ympäristöstään. Haluan nostaa esille Siirin (linkki Siirin instagramiin) vuokrahevosen, Kirpun, sillä olin aivan häkeltynyt, kuinka hyväkäytöksinen _kolme_ vuotias hevonen Kirppu oli. Kirppu oli (kuten mielestäni täytyykin) kiinnostunut ympäristöstään, ilmaisi mielipiteitä, mutta oli rauhallinen ja rento perusolemukseltaan. Siiri kertoikin, kuinka Kirpun kanssa on edetty rauhallisesti, mutta silti Siiri pystyy ratsastamaan Kirpulla kaulanarulla käynnissä, ravissa ja jopa laukassa. Kirppu on siis oiva esimerkki siitä, kuinka minun mielestä oikealla tyylillä koulutettu hevonen käyttäytyy ja toimii.

Alussa mulla ei oikein ollu mitään käsitystä, mitä me Antsan kanssa maastakäsin tehtäisiin. Useasti Antsa "sekosi" ravaten ja laukaten kentällä, vaikka se olisi ollut tosi liukas ja huono. Tämä kuva on joulukuulta 2019 c. Ponivalo/Siiri Salmi

Loppujen lopuksi ongelmien ratkaisut voivat olla todella yksinkertaisia. Niin yksinkertaisia, että niitä ei välttämättä hoksaa ajatella. Usein syytä aletaan ensiksi etsiä jotenkin vaikeasti, mutta syy asioille voi löytyä jostakin ihan arkisesta tekijästä. Syyt voivat olla yksinkertaisia, mutta niiden ratkaisut eivät välttämättä ole yksinkertaisia. Yksi vinkki, jonka oon ottanut käyttöön hevosten kanssa, mutta myös meidän pelokkaiden ja haukkuherkkien sekä osittain aggressiivisten koirien kanssa on se, että mitäpä jos komentaessa/rankaistessa kehuisin ja tsemppaisin. Jos hevonen tekee epätoivottua käytöstä, entä jos yrittäisit jututtaa sitä, etkä huutaa sille pää punaisena. Entä jos joskus nielisi "tappion" ja antaisi omasta egostaan palasen hevoselle ja antaisi hevosen "voittaa". Olisiko se niin paha joskus jättää se vääntäminen kesken ja tehdäkkin niin kuin hevonen yrittää pyytää. Ei tule säikähtää sitä, että hevonen alkaa pyytää enemmän ja useammin. Lopputulos voi olla mahtava.

Antsa antoi niin paljon ajateltavaa mulle maailmasta ylipäätään. Missähän oisin, mitä tekisin ja mitä ajattelisin ilman Anteroa? Tämäkin mahtava kuva on Siirin ottama kesäkuussa 2020.

Tuntuu, että tässä alkaa aikalailla olla mun sanottavat tällä kertaa. Olin ajatellut liittää tähän jo kerrottuun asiaan vielä ajatuksia apuohjista ja muutamasta muusta jutusta. Tämä jo kerrottu asia kuitenkin taitaa riittää tältä kertaa. Apuohjat siis saavat tulevaisuudessa ihan oman postauksensa.

Sen haluan sanoa loppuun, että olkaa rohkeita ja ajakaa hevosten (eläinten ylipäätään) oikeuksia eteenpäin. Voi olla vaikeaa ja pelottavaa olla eri mieltä jostakin, varsinkin naamatusten, mutta kun tulee olo, että jostakin haluaa sanoa niin sanokaa. Viekää teidän tietoja ja ajatuksia eteenpäin ja tuokaa niitä ilmi, jotta teidän ympärille kertyy ihmisiä, jotka ajattelee asioista samalla tavalla. Tunnen pitkästä aikaa jotakin yhteisöllisyyttä muutaman ihmisen verran hevosasioissa. En enään ole niin hukassa kuin kaksi kuukautta sitten. 

Voihan vastakkainasettelu

 Moni on varmasti kuullut puheita siitä, kuinka vegaanit tai jotenkin muuten kasvissyöjät tuputtavat ruokavaliotaan sekasyöjille. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että vaikka ympärilläni on ollut useampia vegaaneja/kasvissyöjiä, ei ne ole koskaan tuputtanut omaa ruokavaliotaan minulle, sekasyöjälle. Ollaan puhuttu vegaanisuudesta/kasvissyönnistä, mutta nekään ei ole lähtenyt erityisemmin kummankaan aloitteesta, vaan se on ollu järkevää keskustelua. Kumpikaan meistä ei ole tuonut suoranaisesti ilmi oman ruokavalion paremmuutta.

Postauksen kuvat on ottanut Sofia Korva muutama viikko sitten, ellei toisin mainita.

Muisti ei etes riitä muistamaan kaikkia niitä kertoja, kun sekasyöjät ovat irvailleet vegaaneille/kasvissyöjille heidän ruokavaliostaan ja kuinka tulisi syödä oikeaa ruokaa ymsyms. On aivan todella vähän (jos ollenkaan) kertoja, milloin vegaanit/kasvissyöjät olisi mun havaintojen mukaan puhutelleet sekasyöjiä tappajina tai muilla vastaavilla nimityksillä, joita he voisivat ihan hyvin käyttää tai edes tuputtanut oman ruokavalionsa paremmuutta. Kaikesta irvailusta ja pätemisestä huolimatta nämä tuntemani vegaanit/kasvissyöjät ovat pysyneet asiallisena, paljon asiallisempana kuin sekasyöjät, joten miksi vegaanit/kasvissyöjät saavat maineen tuputtamisesta? Tätä samaa asiaa voisi tutkailla myös vaikka uskovien ja ateistien kesken tai oikeastaan kaikkien vastakkaisuuksien kesken. 

Usein mun havaintojen mukaan nämä "tuputtavat" eivät tuputa ja nämä tuputtajaksi väittävät ovat jotenkin ahdasmielisiä ja putkinäköisiä eikä he pysty kuuntelemaan toisen osapuolen asiaa, koska ovat luoneet jo päässään tietynlaisen kuvan ja mielipiteen, joita on vaikea muuttaa, jos ei kuuntele ja anna ajatuksen virrata. Mun mielestä tässä ruokavalio esimerkissä sekasyöjät harjoittavat yhdenlaista tuputtamista, mutta jos ei sitä niin ainakin turhaa ja turhauttavaa irvailua.

Koen samanlaisen asetelman hevosmaailmassa valtavirran ja "kukkahattujen" välillä kuin sekasyöjien ja vegaanien/kasvissyöjien välillä. Kärjistän valtavirran (ratsu)hevosihmiset niihin, jotka kengittävät hevosensa, käyttävät kuolaimia ja ratsastavat enkkutyylillä/tätä yleistä koulu- ja esteratsastusta. Kukkahatuiksi kutsun tässä postauksessa niitä, jotka toimivat usein muiden mielestä hössöttäen tai muuten epäsoveliaasti tai  epänormaalisti. Tämä epäsoveliaiuus(/epänormaalisuus) voi olla esimerkiksi sitä, että hevosella ei haluta käyttää tietynlaisia varusteita, hevosen annetaan päättää asioista ja tähän kastiin sopii mun mielestä myös ruokapalkkaa käyttävät eli ylipäätään he, jotka erkaantuvat "enkkutyylistä".

Koen, että vegaanit/kasvissyöjät ovat ruokapuolella sekasyöjiä tietävempiä, koska he ovat päätyneet tähän ruokavalioon ja heidän on täytynyt tutkia asioita, jotta he saavat tarvittavia ravintoaineita ja ylipäätään tietävät, mitä tekevät. Koen myös, että kukkahatut ovat erkaantuneet valtavirrasta heidän uudenlaisen tiedon ja näkemyksen takia. Yleisesti ottaen suurin osa mun tietämistä hevosihmisistä niin arjessa kuin somessakin ovat oppineet hevosharrastukseen jonkun ratsastuskoulun myötä, missä harjoitetaan ratsastuksessa enkkutyyliä, joten myös nämä tietämäni kukkahatut ovat erkautuneet uudenlaisen tiedon ja näkökulman takia enkkutyylistä kukkahattuiluun. Jos jotku ei vielä ymmärtänyt, tässä mun vertauksessa valtavirta on sekasyöjiä ja kukkahatut vegaaneja/kasvissyöjiä. 

Nämä niin sanotut kukkahatut saavat vinkkejä, kuinka toimia ja he saavat myös osakseen  vähättelyä oman jutun toimivuutta kohtaan. Heille tavallaan rivien välistä tuputetaan "oikeaa" ja "toimivaa" tapaa. Kengättömyyteen usein reagoidaan "varaudu kengittämiseen" ja kuolaimettomiin suitsiin "kuolaimettomuus ei sovi kaikille". Usein erilaisia tilanteita on korjattu juurikin kengättömyydellä tai kuolaimettomuudella. Tuntuu, että jos kuolaimettomuutta tai kengättömyyttä muka niin tuputetaan, ne ovat hukkuneet matkalle ennen kuin ovat kantautunut minun omille korville. Jos joku kertoo, että hevosella oli kengitys, en ole koskaan kuullut, että tätä päätöstä oltaisiin kyseenalaistettu tai jos joku on ostanu hevoselleen uudet kuolaimet, en ole kuullu kyseenalaistamista tätäkään kohtaan. 

 Miksi maailma on mennyt siihen, että nuorille hevosille naulataan kengät jalkaan eikä kokeilla ensin kengättömyyttä? Johtuukohan se siitä, että kengät laitetaan, koska hevosilla usein on kengät ja se on tietynlainen normi hevosmaailmassa. Vai kokeeko ihmiset, että heidän tyylin hevosurheilussa on helpompaa, että hevosella on kengät esim. varsinkin talvisin pohjien takia. Näiden kysymysten vastaukset voivat olla tärkeimpiä syitä joillekin kengittää hevosensa eikä siinä mitään, jokainen tekee miten parhaaksi näkee ja asioista voi keskustella ilman tuputtamista. Kengättä saatetaan pitää luonnollisuuden takia tai sen takia, että se voi loppupeleissä olla halvempi vaihtoehto kuin kengittäminen. Jos hevonen tarvii bootsit ja niiden lisäksi bootseihin muita lisäosia, näiden hankintojen jälkeen voi kavioiden huolto olla todella halpaa ja helppoa. Joitakin asioita voi ratkaista kengättömyydellä ja varmasti myös kengittämisellä.

En voi olla ainut, kuka on hoksannut enemmän kyseenalaistamista hevosen kengättömyyteen kuin kengittämiseen. Jos joku mainitsee bootsit, vuolun tai oman hevosen kengättömyyden, on joku jo tullut kertomaan, kuinka ei sovi kaikille ja kuinka sitä ja tätä. Tuntuu, että jotenkin oletetaan, etteivät he, joiden hevoset on kengättä, tiedä hevosista yhtä paljon ja yhtä tärkeitä juttuja kuin he, joiden hevoset on kengällä. 

On varsin yleistä kuulla heitto “kuolaimettomat ei sovi kaikille hevosille”. No eipä sovi kuolaimetkaan. Tämä ajattelu- ja keskustelutapa luo suuren vastakkainasettelun, josta on vaikea päästä järkevään keskusteluun, jossa kumpaakaan osapuolta ei lytätä ja jossa kumpikin kokee, että heidän mielipiteitä ja aatteita kunnioitetaan sekä jossa voi olla jopa sellainen loppu, että toinen osapuoli saattaa kiinnostua harrastuksesta toisen osapuolen tyylillä.

Hevosen käytökselle on aina joku syy. Jos hevosella on tapana esim. ryöstää maastossa, voidaan ajatella, että  sen takia sillä ei voisi olla kuolaimettomia, koska sitä ei saisi niillä pysähtymään. Toki hevonen on niin suuri eläin, jolla sisimmässään on kuitenkin oma tahto (ellei sen tunteita ole täysin tukahdutettu, yleensä oletettavasti luonnolliset tarpeet pelittää), että se menee, jos päättää mennä.

Ryöstämiselle voi olla useita syitä, joita kaikkia en todellakaan tiedä tai joihin osaa selvittää syytä. On ylipäätään niin paljon asioita, joita me ihmiset ei hevosissa ymmärretä vuosien kokemuksellakaan. Hevonenhan kommunikoi liikkeillään ja eleillään ihmisen kanssa koko ajan. Jos hevonen tyytyväisenä seisoo hoitaessa ja varustaessa (tätäkin voi olla vaikea huomata, onko hevonen oikeasti tyytyväinen) viestii se silloin olemuksellaan, että kaikki ok. Ihmiset valitettavan usein ajattelevat esim. pään nostelun olevan vain asian sen tekemistä tai töistä luistamista, vaikka hevonen yrittää ilmaista mielipidettään pään nostelulla, koska se ei osaa puhua ihmistä.

Ihmiset eivät vielä osaa tarpeeksi ymmärtää hevosia. Ei sunkaan tee mieli lyödä ketään, koska se vain on sun tapa. Hevonenkin puree, koska sillä on jokin syy purra. Oon kuullut puhuttavan, että koirienkoulutus ja sen tutkiminen olisi jopa 30 vuotta edellä hevosenkoulutusta. Tästä koko aiheesta voisi inspiraation iskiessä tehdä kokonaisen postauksen, koska lyhyesti asian pohtimisella voi antaa vääriä kuvia mun ajatuksista.

Ihmiset eivät vielä osaa tarpeeksi ymmärtää hevosia. Ei sunkaan tee mieli lyödä ketään, koska se vain on sun tapa. Hevonenkin puree, koska sillä on jokin syy purra. Oon kuullut puhuttavan, että koirienkoulutus ja sen tutkiminen olisi jopa 30 vuotta edellä hevosenkoulutusta. Tästä koko aiheesta voisi inspiraation iskiessä tehdä kokonaisen postauksen, koska lyhyesti asian pohtimisella voi antaa vääriä kuvia mun ajatuksista.

Tämän kuvan oon ottanu ite Iiron tulo päivänä.

Mutta takaisin asiaan; hevonen voi säikähtää(->paeta)=”ryöstää”, mutta ilmeisesti se voi myös johtua jonkinlaisesta tarpeesta harjoittaa ja pitää yllä taitoa paeta. Käsittääkseni (olen kuullut), jos hevosella ei ole vaikka tarhassa mahdollisuutta harjoittaa pakenemista esimerkiksi pienen tarhakoon takia, voi se siirtää harjoittamisen maastoon, jossa tilaa usein on. Jos tilanne olisi tällainen, voisi ryöstämisen riskiä pienentää tarhaamalla hevosta isommalla alalla. 

Kuolaimettomuuteen menee kuitenkin aikaa opetella eikä se kaikilla hevosilla toimi välttämättä ensimmäisellä kerralla. Itse olen useita kertoja vain laittanut kuoleimettomat päähän ja hypännyt selkään, mutta onneksi kaikki on aina mennyt hyvin. Toki riippuu myös paljon ratsastustyylistä eli paljonko käyttää ohjia ja paljonko muuten istuntaa. Painetta kuitenkin tulee kuolaimettomista, mutta myös kuolaimista. Tarkoituksena ei ole tehdä mitään postausta, jossa käsittelen mikä on mitäkin parempi vaihtoehto, vaan vähän herätellä aivonystyröitä ajattelemaan asioita ehkä jopa eri kannalta kuin yleensä.

Mun pointti kuitenkin on se, että pitäisi enemmän keskittyä viestin ulostuontiin ja kuuntelemaan toisen kanta ja asia loppuun sekä KYSYÄ, jos joku epäilyttää. Jos jättää kysymättä, voi kokea jonkun asian väärällä tavalla ja luoda mielessään kuvan turhalle tuputtamiselle.

Asioita kannattaa myös varmistaa oman ymmärtämisen takia. Jokainen ihminen tekee virheitä ja jokainen ihminen ymmärtää ja sisäistää asiat eri tavalla. Jotta hevosmaailmasta tulisi miellyttävämpi paikka, jossa ihmiset saisivat harrastaa haluamallaan tavalla ja ehkä kehittää harrastustaa uuteen, omanlaiseen suuntaan, täytyisi harjoitella niinkin perinteistä asiaa kuin kommunikointia. Kannattaa miettiä, kuinka moni sun elämässä oleva riita tai erimielisyys on johtunut väärinymmärryksestä, niitä todennäköisesti aika paljon. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa ajattelu- tai kommunikointitapaa. Menneeseen ei voi, eikä pidä vaikuttaa, mutta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen voi ja joskus pitääkin vaikuttaa.

Kaksi viikkoa ja Iiro toimii alkeisratsuna.

Iiron kanssa on lähtenyt menemään hyvin. Se jättää heinät taakseen ja tulee mielellään meidän luokse, kun haetaan sitä talliin. Iiro seisoo uteliaana käytävällä, kun sitä hoidetaan. Työskentelyt kentällä ja kävelyt tiellä menee hyvin. Iiro vaikuttaa motivoituneelta ja halukkaalta ymmärtämään, mitä siltä pyydetään. Iiro ei tartu kiinni jännittävään tilanteeseen. Jos se nostaa päätä ja ottaa sivuaskeleen pusikossa riehuvien kissojen takia, tilanne normalisoituu hetkessä. Iiron narunpäähän ja selkään voi laittaa täysin kokemattoman ihmisen. Se joko kävelee pää alhaalla ihmisen mukana tai yrittää ymmärtää selästä tulevia ohjeita. Palkatessa Iiro osaa hyvin jo kääntää päätä pois ja sitten tulla hakemaan palkan. Karsinaan päästessä Iiro alkaa kuikuilemaan käytävälle, joko ois mash-juoma tarjolla. Mashin jäläkeen aletaan jo oottelemaan oikeaa sapuskaa. Samalla onnistuu tehdä kaikki hoitotoimenpiteet eikä Iiro ole moksiskaan useista hoitajista. Pihattoon vietäessä Iiro jää vielä porinoimaan ja sanomaan heipat.

Meille on alkanut muodostumaan tietyt rutiinit. Edellä mainitut asiat on hyvä tiivistelmä niistä. Kuitenkin ajattelin nyt kasata tänne juttuja, joita ollaan näiden kahden viikon aikana tehty. Iiro on kotiutunut hyvin. Moniin päiviin ei ole ollut yhtään vieraksuvaa tunnetta Iiron kanssa ja Iiro on hyvin omaksunu meijät. 

Ensimmäiselle viikolle sattui rokotus, joten rokotus ja laumautumisessa tulleet haavat hiasti meidän hommia. Toisaalta hyvä, koska tuntuu tällä hetkellä, että ollaan edetty juuri sopivaa vauhtia. Ekan viikon aikana käytiin muutamia kertoja kävelemässä tallikujalla, harjoteltiin puomeilla ja käytiin tutustumassa tiehen, jonka varrella on hurja rautasilta. Tämä rautasilta tulee päihittää, jos halutaan päästä itelle tuttuihin ja kivoihin maastoihin!

Ylläolevat kuvat on otettu 4.9 Helenan toimesta. Harjoteltiin erityisesti puomien väliin pysähtymistä, mitkä meni hyvin. Ollaan työskennelty usein puomien kanssa. Iiro on kehittynyt hyvin omien jalkojensa kanssa. Puomeja on myös korotettu hyvin tuloksin. 

Kuvat on ottanut kävelyltä Janne Greus.

Viime sunnuntaina käytiin tutustumassa rautasiltaan. Iiro otti ja lähti ylittämään siltaa, mutta käännyttiin sillalla kuitenkin takasin, kun tilanne oli vielä suht. rauhallinen. Silta ääntää siinä mennessä hevoselle varmasti oudosti ja vähän uhkaavasti, joten ei haluttu, että käännytään säikähyksestä vaan omasta tahosta.

Nämä ratsastuskuvat on ottanut äiskä.

Ollaan monta kertaa harjoteltu selkäännousu koroketta. Tiistana käytiin Helenan ja äitin kanssa Iiron selässä. Käytiin vaan selässä ja tultiin alas. Tiistaina Iirolla oli myös vuolu. Saatiin paljon neuvoja, kuinka seurata kavion kasvua. Iiro sai myös kehuja hyvistä kavioista ja ilmeisesti Iiro oli ihan miellyttävä vuollakin. Tilattiin keskiviikkona bootsit, jotka pitäisi nyt käydä hakemassa postista.

Keskiviikkona mentiin selästä jo käyntiä. Vaikka ratsastin Iirolla ensimmäistä kertaa eikä se tietenkään vastannut apuihin samalailla ja yhtä herkästi kuin Antero, oli se silti jotenkin älyttömän varman tuntonen. Ei tullut yhtään epäkotoisa olo. Tuli enemmänki semmonen olo, että täällä mun kuuluukin olla!

Kuvat on ottanut Janne Greus.

Harjoteltiin torstaina ensimmäistä kertaa rankemmin. Laitettiin puomeja, joita korotettiin huomattavasti. Harjoteltiin ympyrälle lähettämistä ja väistöjen tekemistä. Ne meni itseasiassa aika hyvin! Tehtiin myös paljon ravia. Iiron ravi on tällä hetkellä aika heikko. Se ei pysty kovinkaan hitaasti ravaamaan ihmisen kanssa ja kulmat rikkoo ravia herkästi. Mitä enemmän ravattiin, sen paremmaksi ravi meni. Venyteltiin myös ensimmäistä kertaa etujalkoja torstaina. Venyttelyiden alkeet onnistuu jo hyvin ja ollaan saatu pidettyä liikkeet oikeanlaisina. Saadaan hyvin kulumaan aikaa eikä Iiro turhaudu siitä. Ollaan nyt muutamana päivänä menty 40 min, tänään (perjantaina) mentiin jopa 50 min.

Kuvat on ottanut tältä päivältä Janne Greus. Tänään ratsastettiinkin oikein kunnolla. Menin ite Iirolla aluksi ehkä sellaiset 10-15 min kokeillen vähän, mitä se tuumailee. Iiro oli taas rauhallinen ja tilanteen omaksuva. Iiro ei vaikuta mitenkään "kärsivältä" tai tilannetta suuremmin jännittävältä, mutta vielä se kulkee aika korkeassa muodossa. Kuitenkaan Iirosta ei näe oikeastaan mitään stressin tai jännityksen eleitä, se lähinnä kattelee hommaa ja tekee mitä pyydetään. Voisi olla hyvä harjotella matalempaa muotoa maastaratsastaen.

Ohjeistin Helenaa ja Iiroa tekemään puomien ja tötteröiden avuilla loivia (jokseekin kylläkin aika jyrkkiä) kiemurauria. Helena ratsastaa Iirolla tosi hyvin tasoonsa nähden, joten tehtävätkin meni hyvin. Ollaan päätetty opettaa Iiro pysähtymään "vou"sta. Aika hyvin se jo menee, varsinkin maastakäsin, mutta selässä tarvitaan ohjat apuun. Iiro kääntyy paljon paremmin sidepulleilla mitä odotin. Ylipäätään ratsastukset on mennyt paremmin kuin odotin. 

Iiro on todella varma jalkainen. Nakattiin vielä mun veli Iiron selkään. Janne on ratsastanu viimeksi vajaat 10 v sitten, mutta niin ne teki ilman satulaa ja kuolaimetta samoja tehtäviä kuin Helena ja Iiro! Iiro on ihan huippu!

Nyt olisi kiva käydä maastoilemassa, koska ollaan menty viisi päivää putkeen kentällä ja kävelylenkki bootsien kanssa mäkisessä maastossa tekisi varmasti Iirolle hyvää.

Toivottavasti selätetään pian rautasilta. En malta oottaa, että päästään kunnolla maastoilemaan Iiron kanssa. Toivotaan, että voidaan antaa Iirolle tulevaisuudessa paljon mahdollisuutta maastoilla, koska mikä olisi sen parempaa liikuntaa hevoselle. Iiro liikkuis toivottavasti rennosti ja luonnollisesti saaden tutkia ympäristöä ja myöhemmin valita reittejä, kunhan oppii meidän maastot. Pittää ostaa vielä kaks hevosta lissää, että koko sateenkaariperhe voi lähteä Iiron kanssa maastoon. Vitsi vitsi. Toista hevosta ei tule vielä aikoihin. Toki meillä piti olla lauksi vain yksi kissa, sitten yksi kani ja sitten yksi koira. Noh meidän talossa on tallustellut kolme kissaa, kolme kania ja kaksi koiraa. Nyt jäljellä on enään kaksi kissaa ja koiraa. 

Ylipäätään halutaan keskittyä maastoilun lisäksi maastakäsittelyyn ja siihen, että Iiron kanssa vois tehä mitä vaan. Meitä ei kiinnosta mitkään koulu- tai estetasot eikä Iiroa tulla niissä mittaamaan. Me opetellaan asioita, jotka nähdään järkeväksi. Kärryjä me ei hommata Iirolle. 

Toivottavasti Iirosta tulee täydellinen luottohevonen, jonka avulla voi opetella hevoselämää kokemattomatkin. Näin hienosta hevosesta saa mitä vaan, kunhan sitä pitää hyvin.

Tervetuloa Akseli Winner!

Tämä komistus on meillä koeajalla! Kuvan on ottanut Helena.

Oon toivonut ja haaveillut pitkään omasta hevosesta. Voisin sanoa, että 2010 vuodesta lähtien, mutta nyt vuoden sisään oon miettinyt asiaa oikeasti vakavasti. Oon ylipäätään miettiny, mitä teen lukion jäläkeen ja mitä haluan elämältä. Tällä hetkellä pyrin siihen, että pääsen joskus muuttamaan maalle, jossa mulla ois muutamia omia hevosia sekä muita maatilan eläimiä. Haluaisin antaa hevosille mahdollisimman hyvät ja luonnonmukaiset tilat sekä kouluttaa hevosia omalla tyylillä. Haluaisin tuoda enemmän ilmi ja julki minun mielestäni hevosystävällistä toimintatapaa sekä ylipäätään rikkoa normeja. En haluais yhtä vilkasta rahanvaihtoa, mitä hevosmaailma yleensä on. Haluaisin antaa mahdollisuuden harrastaa niidenkin, joilla ei siihen ole laittaa useita kymmeniä, ellei satasia kuukaudessa. Hevostelun tulisi olla rentouttavaa ja mieltä tasapainottavaa eikä stressiä siitä, että mistä hankkii rahat niinkin luonnolliseen asiaan kuin eläimen hyvinvoinnin takaamiseen, joka ei ole edes oma. 

Oltiin pyöritelly ajatusta omasta hevosesta viimeisen vuoden ajan äitin ja Helenan kanssa. Rohkenin kuitenkin kysymään epävirallisesti tallipaikasta, josta olin jo pitkään haaveillut. Saatiin meille tarvittavat tiedot, joiden myötä pystyttiin alkaa miettimään vakavammin yhteistä hevosta.

Löysin pian mielenkiintoisen 6v lämppäriruunan ja sovittiin ylihuomiseksi aika, jolloin mentäisiin hevosta kattomaan. Noh, olin siinä käyny Anteron luona jo aamusta ja ajatellu, että kyllä tämä kuukausi vielä jotenkin mennään, kunnes saan puhelun, että hevonen jo myytiin. Aha, kiitti paljon. Ärsytti aivan kamalasti. Oon aina tienny, että hevoskaupat on petollisia, mutta oisin ajatellu, että meille ilmotetaan toisesta ostajasta ja kyseltäs meijän tilannetta. Hevonen oli nimittäin vielä vapaana, kun olin toissapäivänä siitä kysyny. 

Iiro ensimmäistä iltaa. c. Elina Greus

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Kyseltiin tutut ja puolitutut läpi, mutta mistään ei löytyny meille hevosta. Kysyin vielä yhdestä lämppäriruunasta, joka oli tosi kallis tasoisekseen, mutta ei se homma edenny mihinkään. Sain Kaktulta vinkin (onneksi!) kysyä yhdestä Facebook-ryhmästä hevosta. Tein tiiviin esittelyn ja lätkäsin sen tähän kyseiseen ryhmään. Ei menny kauaakaan, kun juteltiin Vilman kanssa Iirosta. Sillon tuntu, että tämä saattaakin edetä johonkin. Yhtäkkiä me oltiikin käyty kattomassa paikkoja tallilta, jonne olin "epävirallisesti" ollut yhteydessä ja oltiin sovittu Vilman kanssa päivä, jollon he tuo Iiron meille. Pystyin aika hyvin olemaan asian kanssa, koska odotin koko ajan hetkeä, milloin homma menee pieleen.

En oikeastaan jännittänyt asiaa enempää enkä osannu ajatella, että meille oikeasti tulisi hevonen. Käytiin ostamassa varusteita ja tarvittavia juttuja Iirolle, mutta silti jotenki tuntu, että ei homma onnistu. Olin edelleen aika tyyni, kun odoteltiin Iiron tuloa ulkona, kunnes vinkan nähessä jostakin syvältä  minusta pursusi vaan itku. Ööömh no joo, minä en oo ihminen, joka itkee kovinkaan herkästi, joten tilanne oli sikäli outo, vaikka osasin sitä jo aavistaa. Yritin siinä sitten kuivailla silmiä ja tervehtiä Vilmaa perheineen. Olin hetkeksi jo keränny jotenkin itteni, kunnes avattiin trailerin etuluukku ja Elskan kyyneleet päättivät lähtä rynnäköllä poskille. En osaa itkeä, varsinkaan mitenkään kauniisti tai hillitysti. Näytän enemmänkin punaselta porsaalta, jonka silimän ympärykset turopaa niin, että hyvä jos punasia silimiä etes ennään erottaa päästä. Trailerista peruutti ulos komeampaakin komeampi Iiro. Sain Iiron narun käsiin ja silittelin kaulaa sekä yritin kattua vieressä seisovaa hevosta sen minkä pystyin. 

Ensimmäisiä hetkiä. Kuvan otti iskä. 

Vietiin Iiro karsinaan odottamaan, kun kirjotettiin sopimus 2kk mittaisesta koeajasta. Nyt tallilla siis odottaa päivittäin tavallaan meidän hevonen, koska me Iirosta nyt huolehittaan. Tämä viikonloppu on menny Iiroon tutustuessa. Tallilla on käyty eilen kaksi kertaa ja tänään aamun lisäksi vielä kerran hoitamassa laumautumisesta tulleita haavoja ja ruokkimassa sekä liikuttamassa Iiroa. Meillä on kyllä menny hyvin. Ollaan maastakäsitelty ja tänään (sunnuntaina) ensimmäistä kertaa maastaratsastettu hyvin seurauksin. Iirosta huomaa, että sitä on käsitelty maasta. Se seuraa tarkasti ihmisen liikkeitä ja peilaa ne hienosti itseensä. 

Kuvat on ottanut Helena (tai äiti) lauantai-iltana.

Iiron kanssa käytetään ruokapalkkaa, joka on tähän mennessä toiminut hyvin. Vilma huolehti Iirolta torstaina kengät pois ja vuolun eli meidän ois nyt tarkotus olla kengättä. Odotetaan, että voidaan suositusten mukaan mitata kavioit oikeaan aikaan töppösiä varten. Iirolle hankittiin myös sidepullit, joihin pitää tehä muutama lisäreikä. 

Tarkoitus on pitää Iiro sen loppuelämän ajan. Aijotaan opetella maastakäsittelyä niin pitkälle kuin rahkeet riittää, kuten myös ratsain. Meillä ei ole mitään tiettyä tavoitetta, mutta ei myöskään mitään syytä, miksi ei voitaisi tulevaisuudessa opetella aina uusia juttuja. Halutaan edetä rauhassa ja hevosta kuunnellen. Iirosta halutaan mahdollisimman toimiva, turvallinen ja luotettava heppakaveri!

Kuvat on tältä päivältä ensimmäiselta maastaratsastukselta, joka oli alussa vaikeaa. Kuvat on ottanut Helena.

Jatketaan kohti alkavaa viikkoa odotuksellisin mielin. Jännä nähdä, miten Iiro käyttäytyy viikon päästä ja miten päästään etenemään. Ruokaa ei uppoa vielä kokonainen satsi, joten annetaan vain sen verran, mitä Iiro syö kupista tai kädestä. Heinä ja mash-juoma kuitenkin maistuu. Talli ja pesupaikka taitaa olla nyt jännittävimmät paikat. Iiro on laumaantunut nyt jo hyvin ja se on usein yllätetty nukkumasta maaten muiden kanssa.

Nyt meillä on kuitenki enemmän kuin mieluinen pihatto/tallipaikka todella hyvällä sijainnilla. Kaikki on siis mahdollista! Ollaan suunniteltu, että huomenna Helena aamulla maastakäsittelee Iiroa eli huomenna Iirolle ei tule varmaan yhtä uutta hommaa kuin tänään. Käyn ite vielä iltapäivällä toistamiseen ruokkimassa Iiroa ja kattomassa sen haavoja yms. Nyt jatkan blogin päivittämistä ajantasalle. Instagramista meidät löytää nykyään nimellä @irtiottokuolaimista, joka on myös äitin keksimä, kuten myös @ryysyistarikkauteen oli.